UKK: Kuinka suhtautua lapsen uhma/tahtoikään?

Lapsen itsenäistymisvaiheesta käytetään monesti puhekielessä sanaa uhmaikä. Lapsi alkaa tahtoa ja osata ajatella, tuntea ja toimia itsenäisesti – ilman aikuisen apua. Lapsi on edelleen yhteistyökykyinen ja -haluinen, mutta törmäys tulee vanhemman kanssa silloin, kun aikuinen estää lasta tekemästä asioita itsenäisesti ajatellen, ettei lapsi osaa tai pysty tekemään asiaa itse. Törmäyksiä syntyy myös tarveristiriidoista, kun lapsi oppii yhä selkeämmin ilmaisemaan tarpeitaan ja halujaan – eli lapsi ei olekaan enää täysin aikuisen vietävissä.

Jesper Juulin (mm. Viisas lapsesi -kirjan kirjoittaja) mukaan, kun lapsen yritykset kehittää itsenäisyyttään törmäävät aikuisten vastustukseen ja uhmaan, muuttuu lapsi jo muutaman kuukauden kuluessa joko uhmakkaaksi – ja vastaa uhmaan uhmalla – tai aloitekyvyttömäksi ja riippuvaiseksi. Uhma ei ole synnynnäinen asenne vaan se on lapsen tapa reagoida siihen, että häntä estetään itsenäistymästä.

Tämä itsenäistymisvaihe on tärkeä kehitysvaihe lapsen elämässä ja vanhemman asenteella ja sillä, miten hän reagoi näihin itsenäistymisyrityksiin on suuri merkitys siinä, miten paljon lapsi todellisuudessa vastustaa vanhempaansa tai ”uhmaa” tätä. Kun lapsi kokee, että hänen itsenäiselle yrittämiselleen (koska harvoin aluksi lapsi vielä kuitenkaan täysin osaa itse) annetaan tukea ja tilaa, hänen tarpeensa vastustaa vanhempaansa vähenee tai loppuu.

Uhmaikä-termi itsessään pitää sisällään ajatuksen vanhemman valta-asemasta, mitä lapsi alkaa uhmaamaan. Kun valta-asetelmasta luovutaan kokonaan, ja nähdään, että useimmat tilanteet perheessä voidaan hoitaa ilman minkään suuntaista vallankäyttöä, myös suhtautuminen tähän ikäkauteen voi helpottua. Rinnakkaisena terminä ikäkaudelle käytetäänkin tahtoikää, joka ei sisällä em. valta-asetelmaa.

Vanhemman ja tahtoikäisen lapsen tarpeiden ja halujen ollessa ristiriidassa ne ratkaistaan kuin mitkä tahansa muutkin perheen ristiriidat – keskustelemalla. Tässä on tärkeässä osassa aktiivinen kuuntelu, tunteiden sanoittaminen ja minä-viestit. Mitä enemmän lapsi tulee kuulluksi ja mitä vähemmän pakotetuksi, sitä pienempi tarve lapsella on vastustaa aikuista.

Esimerkki: Lapsi haluaa leikata itse tomaattinsa, hakee veitsen ja huutaa innostuneesti: ”Minä itte!” Aikuinen tietää, ettei lapsi voi mitenkään osata leikata tomaattia ja veitsen käsittely on vaarallista. Aikuinen ottaa lapselta veitsen pois ja kieltää tätä: ”Veitset ovat vaarallisia ja sinä et osaa vielä leikata itse”. Lapsi reagoi yleensä kieltoon uhmalla: ”Osaanpas!” Tästä seuraa aikuisen toistava kielto ja luultavasti myös lapsen ”raivari”. Lapsi nähdään uhmakkaana, joka ei usko tai tottele aikuista.

KiVan mukaan ajatellaan, ettei lapsi voi oppia, jollei hän saa koskaan harjoitella. Tässä esimerkissä siis koko uhmatilanne vältetään sillä, että ymmärretään lasta: ”Haluat siis leikata tomaattisi itse, selvä. Leikataan aluksi yhdessä, minä autan sinua koska veitsi on terävä” Lapsi on tyytyväinen, hän sai leikata oman tomaattinsa itse ja aikuinen voi todeta, että lapsi onkin kyvykkäämpi kuin luulikaan.

Lue lisää:
UKK: Mitä on aktiivinen kuuntelu?
Kirjaesittely: Viisas lapsesi
Kirjaesittely: Unconditional parenting

Palaa UKK-sivulle

Share Button