Kirjaesittely: Temperamentti – ihmisen yksilöllisyys

Liisa Keltikangas-Järvinen on tunnettu suomalainen psykologi ja kokeellisen persoonallisuustutkimuksen uranuurtaja, joka tunnetaan erityisesti temperamentin tutkimuksista. Hänen kirjansa “Temperamentti – ihmisen yksilöllisyys” selittää mikä temperamentti on ja mikä sen merkitys on etenkin lapsuudessa. Kirjan avulla vanhempien on mahdollista tunnistaa lapsen yksilölliset rakenteet ja hyväksyä ne.

Mikä temperamentti on?

Temperamentti on kirjassa määritelty ihmisen persoonallisuuden perustaksi. Se on yksilöllinen käyttäytymistyyli, joka ilmaantuu hyvin varhain. Se on huomattavan pysyvä ja sillä on biologinen pohja.

Temperamentilla tarkoitetaan niitä yksilölle tyypillisiä piirteitä, jotka erottavat hänet muista. Temperamentti selittää, miksi toiset ovat helposti innostuvia, toiset hitaasti lämpeneviä. Arkikielessä puhutaan joskus temperamenttisesta ihmisestä, kun puhutaan luonteeltaan räiskyvästä ihmisestä, mutta silloin puhutaan vain yhdestä hyvin kapeasta temperamentin alueesta. Kaikilla on oma temperamenttinsa: myös rauhallisuus ja pidättyyys ovat temperamenttipiirteitä.

Ihminen syntyy tietyllä temperamentilla varustettuna. Lapsi ei ole syntyessään tyhjiö tai “tabula rasa”, vaan oma yksilönsä. Vauvan yksilölliset piirteet vaikuttavat siihen, miten helppohoitoinen tai työllistävä vauva on, ja tämä taas vaikuttaa siihen, millainen vuorovaikutus lapsen ja vanhempien välille alkaa kehittyä. Ei ole olemassa “kilttiä” tai “tuhmaa” vauvaa, mutta jotkut saavat rauhallisen ja sopeutuvan vauvan, toiset aktiivisen ja temperamentiltaan voimakkaan.

Temperamentti auttaa ymmärtämään lasten yksilöllisyyttä ja selittää, miksi saman perheen lapset ovat niin erilaisia. Se selittää, miksi jotkut asiat ovat vaikeita toisille ja toisilta ne sujuvat kuin itsestään. Se auttaa ymmärtämään, että lapsi joka ei jaksa istua hiljaa, ei ole sen tottelemattomampi kuin rauhallinenkaan lapsi. Tarkkaavuus ja keskittyminen eivät ole pelkästään tahdon asioita – joillekin se on synnynnäisesti helpompaa kuin toisille. Temperamentin tunteminen auttaa kasvattamaan lasta yksilöllisesti ja ymmärtämään, että kaikki ei ole kiinni lapsella vain viitsimisestä.

Keltikangas-Järvinen kertoo, että temperamenttipiirteet ovat suhteellisen pysyviä ja iästä ja tilanteista riippumattomia. Temperamentin on myös toistuvasti tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu olevan vahvasti perinnöllinen.

Temperamentti on persoonallisuuden raaka-aine

Vaikka temperamentti on suhteellisen pysyvä, sen ilmiasussa tapahtuu iän mukana muutoksia biologisen ja psyykkisen kypsymisen myötä. Temperamentti on persoonallisuuden biologinen pohja, eräänlainen raaka-aine. Persoonallisuus kehittyy syntymän jälkeen ympäristön myötävaikutuksella kokemuksen ja kypsymisen kautta. Ihmisen kasvaessa kulttuuri ja ympäristö alkavat vaikuttaa yhä enemmän siihen, kuinka ihminen ilmaisee temperamenttiaan. Lapsen saama kasvatus ja hänen saamansa lämpö, tuki ja hyväksyntä ovat kirjan mukaan yksi tärkeimmistä vaikuttavista tekijöistä. Voimakkaatkin perinnölliset temperamenttipiirteet saavat lopullisen muotonsa vasta ympäristön vaikutuksesta.

Temperamentti ei ole hyvä eikä huono

Temperamentti ei ole itsessään hyvä eikä huono. Keltikangas-Järvinen painottaa, että se saa aina merkityksensä siinä ympäristössä, jossa yksilö toimii ja siinä, kuinka hyvin se sopii niihin olosuhteisiin, joissa ihminen elää. Sopeutumisvaikeudet eivät johdu lapsen temperamentista tai ympäristön vaatimuksista, vaan näiden yhteensopimattomuudesta.

TEMPERAMENTTITEORIOITA

Thomasin ja Chessin teoria temperamenttipiirteistä

Kliinisiä psykologeja Thomasia ja Chessiä pidetään lasten temperamenttitutkimuksen uranuurtajina, ja siksi Keltikangas-Järvinen esittelee heidän taustansa ja teoriansa kirjassaan laajasti. Thomasin ja Chessin teorian lähtökohta oli, että jos ympäristön odotukset ja vaatimukset eivät sovi yhteen lapsen synnynnäisten piirteiden kanssa, ne saavat lapsessa aikaan stressiä ja ahdistusta. Nämä puolestaan saavat aikaan sopeutumishäiriöitä. Jos lapsen piirteet ja vanhempien odotukset sopivat yhteen, lapsi kehittyy terveellä tavalla. Thomasin ja Chessin klassinen tutkimus on edelleen eräs tärkeimmistä temperamenttitutkimuksista.

Thomas ja Chess huomasivat pian, että kyse ei ole pelkästään lapsen reagoinnista ympäristöön vaan jatkuvasta vuorovaikutuksesta lapsen ja ympäristön välillä: myös ympäristö reagoi lapseen. Tutkimuksensa pohjalta Thomas ja Chess jakavat temperamentin yhdeksään temperamenttipiirteeseen, jotka Keltikangas-Järvinen esittelee kirjassa.

Aktiivisuus

Thomas ja Chess määrittelevät ensimmäiseksi temperamenttipiirteeksi lapsen aktiivisuuden tason. Aktiivisuudella tarkoitetaan motorista aktiivisuutta eli sitä, kuinka paljon lapsi on liikkeessä ja touhuaa. Aktiivisuus ilmenee myös siinä, kuinka pian lapsi nukahtaa tai makaako hän paikallaan hiljaa hereillä ollessaan. Voiko vauvasta päästää irti, kun vaippaa vaihdetaan? Istuuko vauva rauhallisesti sylissä kun häntä puetaan? Voiko lapsen jättää hetkeksi istumaan paikalleen, vai lähteekö hän heti liikkeelle? Voiko lapselle sanoa, että odota tässä, ja luottaa siihen että hän pysyy paikallaan pari minuuttia? Istuuko lapsi hiljaa keskittyneenä tehtävään? Kuinka hyvin lapsi kestää rutiineja jotka vaativat istumista pitkään?

Rytmisyys

Rytmisyydellä tarkoitetaan biologisten toimintojen säännöllisyyttä eli ajallista ennustettavuutta tai ennustamattomuutta. Näitä ovat esimerkiksi uni-heräämissyklit, nälän osoittaminen, syöttämisaikataulu. Jotkut vauvat toimivat kuin kello, toisilla jokainen päivä on erilainen. Rytmisyys voidaan tunnistaa esimerkiksi siinä, mihin aikaan päivästä lapsi on nälkäinen tai milloin hän on valveilla. Onko vauvan suolen toiminta säännöllistä ja ennustettavissa?

Lähestyminen tai vetäytyminen uusissa tilanteissa

Keltikangas-Järvisen mukaan tämä tarkoittaa lapsen ensimmäistä spontaania reaktiota uusissa tilanteissa. Kun lapsi tapaa tai näkee jotain uutta tai tuntematonta, vaikuttaako hän iloiselta ja innostuneelta, ja rientääkö tekemään tuttavuutta, kokeilemaan ja katsomaan? Vai onko hän säikähtänyt, välttääkö tilannetta, astuuko askeleen taaksepäin ja haluaa ensin katsella, mistä on kyse? Tämä temperamentin määräämä yksilöllinen alkureaktio tulee esiin kaikissa tilanteissa, joihin liittyy jotain uutta ja aiemmin kokematonta: Uusia ihmisiä kohdatessa, uusissa sosiaalisissa tilanteissa, uusien lelujen ja uusien ruokien kanssa.

Kun lapsi hymyilee vieraille, osoittaa kiinnostusta heihin, tekee tuttavuutta, puhuu oma-aloitteisesti tai vastaa välittömästi kysymyksiin, puhutaan positiivisesta lähestymisresponsista. Vauva jokeltelee vieraille, tavoittelee uutta lelua, maistelee uusia ruokia ennakkoluulottomasti. Välttämisreaktiot taas ilmenevät esimerkiksi siten, että vauva katsoo muualle tavatessaan uuden ihmisen, on hätääntynyt tai itkee jos joutuu vieraan syliin, protestoi vieraan ihmisen seuraan jäämistä. Vauva saattaa pelätä uusia leluja, varsinkin jos ne ovat räikeän värisiä tai äänekkäitä. Totuttelu ruokiin vie kauan. Vanhempi lapsi suhtautuu varautuneesti uusiin ihmisiin ja tutustuminen vie pitkään.

Ensimmäinen reaktio uudessa tilanteessa on siis synnynnäisen temperamentin määräämä. Toiset lapset ovat varautuneita ja vaativat aikaa sopeutua, toiset ryntäävät heti uuteen seikkailuun. Kyse on initiaalireaktiosta eli siitä, onko ensimmäinen reaktio tuntemattomassa ja ennalta arvaamattomassa tilenteessa positiivisen mielenkiinnon vai pienen huolestumisen herääminen.

Tämä käytös on Keltikangas-Järvisen mukaan tulkittu väärin lapsen huonoksi perusturvallisuuden tunteeksi, alkavaksi sosiaaliseksi sopeutumattomuudeksi tai heikoksi itsetunnoksi. Vastaavasti pienen lapsen rohkeus tai reippaus on tulkittu väärin vanhempien ansioksi. Pienen lapsen temperamenttia ei kuitenkaan voi muuttaa, vaan ainut mitä voi tehdä, on hyväksyä se, jotta lapsi kokee tulleensa hyväksytyksi. Vanhemman lapsen kohdalla taas on jo kyse vanhempien vaikutuksesta, koska silloin lapsi on kehittänyt keinonsa kuinka tulee toimeen uusissa tilanteissa.

Sopeutuminen

Sopeutuminen kertoo siitä, kuinka nopeasti lapsi alkureaktion jälkeen joustaa ja mukautuu uuteen tilanteeseen. Alkureaktio ja sopeutuminen ovat toisistaan riippumattomia, eli varautunut lapsi voi sopeutua nopeasti, tai hän voi olla kiinnostunut uudesta, mutta huono sopeutumaan. Kuinka vauva käyttäytyy kun hänet laitetaan kylpyyn ja silloin, kun hänet nostetaan sieltä pois? Hidas sopeutuja protestoi molemmassa tapauksessa. Jos vauva ei hyväksy kylpyä aluksi, kauanko kestää että hän sopeutuu siihen? Kuinka kauan kestää totuttautua uuteen makuun? Huomaako vauva jo parin kuukauden iässä, jos ei olla kotona, ja muuttuu levottomaksi? Sopeutumista voidaan arvioida myös sillä, kuinka yövierailu lapsen kanssa onnistuu ja tuleeko uni vieraassa sängyssä, vai onko hänen kanssaan paras pysytellä kotona? Hitaalle sopeutujalle jokainen perhetilanteen muutos on huomattava stressi. Koulussa esimerkiksi istumapaikan muutos luokkahuoneessa saattaa haitata hänen keskittymistään ja olla stressin lähde.

Vastaus- eli responsiivisuuskynnys

Vastauskynnys tarkoittaa kirjan perusteella sitä, kuinka voimakas ärsyke tarvitaan herättämään havaittavissa oleva vastaus. Matala vastauskynnys tarkoittaa, että lapsi reagoi pieneenkin ärsykkeeseen, korkea taas tarvitsee voimakkaan ärsykkeen. Vastauskynnyksestä riippuu myös se, kuinka herkästi lapsi huomaa ja tulkitsee muiden ihmisten käytöksellään antamia vihjeitä.

Vastauskynnys tarkoittaa lapsen herkkyyttä ääniin, kuumaan tai kylmään, tai asioihin joita hän näkee tai maistaa, sekä esimerkiksi tekstiilien pehmeyteen tai karkeuteen. Lapsella on matala vastauskynnys eli hän on herkkä, jos hän pelästyy yllättäviä ääniä tai valoja tai voimakas ääni saa hänet itkemään. Vastauskynnys selittää, jos lapsen nukkuessa täytyy hiipiä hiljaa ja olla puhumatta tai muuten hän herää. Herääkö vauva, kun hämärästä huoneesta tulee valoisa? Kääntääkö vauva pään ääntä kohti, vaikka se on vain hiljainen? Saako kirkas valo lapsen hermostumaan? Huomaako lapsi, jos tuttu ihminen muuttaa kampausta tai alkaa käyttää silmälaseja? Onko hän herkkä hajuille? Vanhemman näkökulmasta lapsi, jolla on matala vastauskynnys, voi vaikuttaa oikukkaalta, koska vaatteet hänen mielestään aina kiristävät, hankaavat tai painavat.

Reaktioiden intensiivisyys tai voimakkuus

Reaktioiden voimakkuudella tarkoitetaan kirjan mukaan reaktioon käytettyä energiamäärää. Jos ihminen ilmaisee aina tunteensa ja mielialansa äänekkäästi oli sitten kyse ilosta, kiukusta tai pettymyksestä, reaktiot ovat intensiiviset. Kuinka lapsi osoitti tunteensa? Liikehtikö levottomasti ja näytti tyytymättömältä, vai huusiko hän suoraa huutoa? Jos lapsi ei pitänyt ruoasta, käänsikö päänsä pois vai sylkikö pois huudon säestyksellä? Kuinka voimakkaasti hän vastusteli, kun hänen kyntensä tai hiuksensa leikattiin?

Mielialan laatu

Mielialan laadulla tarkoitetaan sitä, onko lapsen vallitseva mieliala positiivinen vai negatiivinen ja onko hänen suhtautumisensa asioihin optimistinen vai pessimistinen. Onko hän enimmäkseen hyväntuulinen, onnellinen, iloinen ja ystävällinen, vai ovatko erilaiset mielipahan ilmaukset hänelle tyypillisempiä?

Häirittävyys

Häirittävyydellä tarkoitetaan sitä, kuinka helposti lapsen huomio kääntyy pois siitä tehtävästä, mitä hän oli suorittamassa. Arkikielessä puhutaan keskittymiskyvystä tai tarkkaavuudesta. Tämä on vauvoille tyypillinen piirre. Vauvalla häirittävyys on korkea, jos hänet saa nälkäisenä rauhoittumaan pitämällä sylissä, juttelemalla tai antamalla muuta katsottavaa, ja matala, jos hän nälkäisenä huutaa kiinnostumatta mistään, kunnes ruoka tulee. Lapsella häirittävyys on korkea, jos hän huomioi leikkiessään kaiken mitä ympärillä tapahtuu, ja antaa sen vaikuttaa toimintaansa. Hän esimerkiksi seuraa, mitä toinen tekee, lopettaa oman leikkinsä ja alkaa tekemään samaa kuin naapuri. Häirittävyys on korkea, jos lapsi on kuuro häiriötekijöille.

Korkea häirittävyys nähdään arjessa Keltikangas-Järvisen mukaan usein keskittymiskyvyn puutteena, mikä puolestaan on negatiivinen asia. Toisaalta koululaiselta odotetaan keskittymiskykyä, mutta samanaikaisesti vanhemmat hermostuvat lapseen, joka keskittyy tekemiseensä niin hyvin, ettei kuule eikä näe kun häntä puhutellaan. Ympäristön odotukset siis vaikuttavat siihen, koetaanko sama piirre positiivisena vai negatiivisena eri tilanteissa.

Tarkkaavuuden kesto ja sinnikkyys

Tarkkaavuuden kesto tarkoittaa sitä, kuinka kauan lapsen huomio pysyy siinä mitä hän on tekemässä. Sinnikkyys taas tarkoittaa sitä, kuinka kauan lapsi jatkaa toimintaansa esteistä huolimatta. Tarkkaavuuden kestoa mitataan sillä, miten pitkäksi aikaa lapsi paneutuu johonkin leikkiin tai toimintaan. Tässä on tietenkin huomioitava myös lapsen ikä. Vauvan temperamenttia voidaan arvioida esimerkiksi sillä, kauanko hän keskittyy katselemaan edessään pyörivää mobilea. Sinnikkyyttä on mahdollista arvioida siitä, miten sinnikkäästi vauva tavoittelee lelua joka on hänen näköpiirissään. Luotettavasti voidaan arvioida kuitenkin vasta vanhemman lapsen sinnikkyyttä: kuinka lapsi kokoaa palapelejä, opettelee ajamaan polkupyörällä sekä tietysti koulutyössä.

Temperamenttipiirteistä muodostuvat temperamenttityypit

Thomas ja Chess päättelivät, että näillä yhdeksällä temperamenttipiirteellä on taipumus ryhmittyä kolmeksi temperamenttityypiksi, joihin suurin osa lapsista sijoittuu. Nämä ovat helppo, hitaasti lämpenevä sekä vaikea temperamentti. Keltikangas-Järvinen esittelee tyypit kirjassa seuraavasti.

Helppo temperamentti

Helppoa temperamenttia luonnehtivat biologisten toimintojen säännöllisyys, positiivinen suhtautuminen kaikkeen uuteen, halu lähestyä uusia ihmisiä, tapahtumia tai esineitä, kyky sopeutua muutoksiin, positiivinen mieliala, korkea ärsytyskynnys ja vähemmän intensiivinen tapa osoittaa tunteita. Tällaiset lapset omaksuvat varhain ja helposti säännölliset ruoka- ja nukkumisajat. He sopeutuvat hyvin eri tilanteisiin, hyväksyvät pettymykset, mukautuvat erilaisiin vaatimuksiin. Lähes 40 % Thomasin ja Chessin tutkimuksesta luokiteltiin tällaisiksi lapsiksi.

Helpon temperamentin omaavan lapsen piirteitä ovat:

  • rytmisyys
  • lähestyvyys
  • sopeutuvuus
  • positiivisuus
  • vähemmän intensiivinen
  • korkea ärsytyskynnys.

Hitaasti lämpenevä temperamentti

Hitaasti lämpenevää temperamenttia kuvaa parhaiten kaksi piirrettä: kohtalaisen vaisu mutta negatiivinen reaktio kaikkeen uuteen ja hidas sopeutuminen. Tällaisten lasten tunteet eivät myrskyä, heidän biologinen rytminsä on aika säännöllinen ja kaikki uusi aiheuttaa heissä vastustusta. Lievät, mutta negatiiviset reaktiot voidaan havaita vaikkapa kylpyyn laittaessa, vieraita ihmisiä tavattaessa tai kun lapsi aloittaa päiväkodin tai koulun. Kaikki mikä rikkoo totutun rytmin, saa vauvan tolaltaan ja rauhoittuminen vie aikaa. Pienetkin muutokset ovat vaikeita, suuret katastrofi. Tähän temperamenttiin kuului noin 15 % tutkimuksen lapsista.

Hitaasti lämpenevän temperamentin omaavan lapsen piirteitä ovat:

  • rytmisyys
  • matala intensiteetti
  • hidas sopeutuminen
  • negatiivinen reagoiminen uuteen.

Kuitenkin kun lapsi saa käyttää aikaa tutustumiseen, hän alkaa asteittain mukautua ja osoittaa mielenkiintoa, mielihyvää ja positiivista suhtautumista. Kyse on siitä, että lapsi vaatii tutustumis- ja harkinta-ajan, eikä pidä siitä, että kaikki ympärillä koko ajan muuttuu. Vaikeudet syntyvät, jos ympäristö pitää nopeaa sopeutumista itseisarvona miettimättä, miksi niin pitäisi olla. Pieni harkinta saattaisi joskus säästää aikuisiakin moneltakin ongelmalta. Ongelmia tulee, jos vanhemmat eivät ymmärrä lapsen hidasta sopeutumista. Lapsi voi protestoida kun hänet laitetaan kylpyyn ja taas kun hänet otetaan pois. Vanhempia käytös voi hämmentää ja tuntua jopa kiusanteolta. Lapsen kannalta kyse on siitä, että hänen mukava olonsa keskeytettiin ja hänet laitettiin kylpyyn, ja kun hän ehti tottua siihen, hänet taas nostettiin pois.

Vaikea temperamentti

Vaikeaan temperamenttiin kuuluu biologisten toimintojen epäsäännöllisyys. Välillä vauva tulee nälkäiseksi tunnin kuluttua, välillä hän saattaa olla tyytyväinen useita tunteja, eikä koskaan voi arvata paljonko hän syö. Unirytmi on epäsäännöllinen ja nukahtaminen tapahtuu usein vasta pitkän väsytystaistelun jälkeen. Lapsen kaikki sopeutuminen kestää ja ensireaktio kaikkeen uuteen on vetäytyminen, varautuneisuus ja välttäminen. Asioiden pitää sujua rutiinin mukaan. Lapsi suhtautuu negatiivisesti kaikkeen tuntemattomaan ja protestoi äänekkäästi. Hän itkee herkästi, usein ja pitkään. Hän on usein ärtyisä ja huonotuulinen.

Vaikean temperamentin omaavan lapsen piirteitä ovat:

  • epärytmisyys
  • vetäytyminen
  • hidas sopeutuminen
  • intensiivinen
  • negatiivinen suhtautuminen
  • ärsykeherkkyys.

Vaikea temperamentti ei tarkoita samaa kuin vaikea lapsi. Lapsen temperamentti määräytyy vaikeaksi siksi, että se aiheuttaa enemmän työtä vanhemmilleen tai muille kasvattajille. Määritelmä ei siis nouse temperamentista itsestään, vaan siitä kuinka ympäristö siihen reagoi. Termi onkin saanut kritiikkiä, koska sen katsotaan leimaavan lapsen ja unohtavan lapsen positiiviset piirteet.

Tähän temperamenttiryhmään kuului 10 % Thomasin ja Chessin tutkimuksen lapsista. Muut tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että tämä temperamentti on paljon yleisempi, ja että kaikilla lapsilla on joitain tämän temperamentin piirteitä. Lisäksi vaikea temperamentti näyttäisi olevan ikään sidottu, eli on selkeämmin esillä lapsuudessa.

Kaikkia lapsia ei voi sijoittaa näihin kolmeen luokkaan, vaan he kuuluvat jonnekin välimaastoon. Jotkut lapset voivat esimerkiksi lämmetä hitaasti tietyissä tilanteissa ja nopeasti taas toisissa.

Emotionaalisuus, aktiivisuus ja sosiaalisuus Bussin ja Blomin mukaan

Keltikangas-Järvinen esittelee kirjassa myös Bussin ja Plomin teorian, jota pidetään systemaattisempana ja metologisesti parhaiten perusteltuna lapsia koskevana temperamenttiteoriana. Buss ja Plom esittivät, että temperamenttipiirteitä on kolme: emotionaalisuus, aktiivisuus ja sosiaalisuus, ja ne voidaan havaita hyvin samanlaisina vauvasta murrosikään saakka.

Emotionaalisuus

Emotionaalisuus tarkoittaa Bussin ja Plomin teoriassa taipumusta stressaantua tai kiihtyä herkästi tai voimakkaasti. Se tarkoittaa stressiherkkyyttä, taipumusta joutua helposti pois tolaltaan ja kokea samalla voimakasta epämiellyttävyyden tunnetta. Tätä voidaan arvioida siitä, miten herkästi ihminen stressaantuu tai kiihtyy sekä siitä, kuinka voimakkaina nämä tilat ilmenevät. Perinnöllisyys on tämän piirteen synnyssä korkea.

Vauvakin voi siis olla stressaantunut ja herkkyys kokea stressiä on synnynnäinen. Vauvan stressaantuminen ei kuitenkaan välttämättä näy käytöksekssä – joskus äidin vaisto, eli jokin vauvan antama pieni merkki, tuo tunteen että vauva ei pidä jostain asiasta tai kokee sen epämukavana. Tähän tunteeseen on aihetta reagoida. Tutkimuksissa on osoitettu, että mitä herkemmin äidit reagoivat pienten vauvojen itkuun, sitä vähemmän lapset itkivät myöhemmin.

Keltikangas-Järvinen nostaa tässä yhteydessä esiin myös vauvojen koliikin. Koliikki ei ennusta mitään tiettyä temperamenttipiirrettä. Hoiva ei vähennä koliikki-itkua, mutta hoivan merkitys on tärkeä vauvan sosio-emotionaaliselle kehitykselle. Hyvä hoiva antaa vauvalle keinoja selvitä stressistä, ja tämä on vauvan ensimmäinen mahdollisuus opetella pahasta olosta selviytymistä toisen ihmisen tuen avulla. Vanhempien tulee siis kantaa, hyssytellä ja hoivata koliikkivauvaa ja antaa hänelle psyykkistä turvallisuutta joka tulee näkymään myöhemmin.

Keltikangas-Järvisen mukaan aggressiivisuus ja väkivaltaisuus ei ole temperamenttipiirre, vaan toimintamalli, tapa ratkaista ongelmia kun muut keinot loppuvat. Aggressio viittaa aina johonkin häiriöön ihmisen kehityksessä.

Aktiivisuus

Aktiivisuudella tarkoitetaan usein Keltikangas-Järvisen mukaan vain motorista aktiivisuutta, mutta Bussin ja Plomin teoriassa se viittaa ylipäätään ihmisen yksilölliseen tyyliin ja ulottuu kaikkeen käyttäytymiseen. Se tulee esiin kaikessa tekemisessä: puheessa, kävelyssä, syömisessä, tavassa jolla ihminen tervehtii tai tavassa jolla hän avaa ja sulkee ovet. Aktiivinen ihminen tekee kaiken voimakkaasti ja nopeasti. Aktiivisen ihmisen kädenpuristus on reipas ja voimakas. Aktiivisuuden voimakkuus ja tempo eivät välttämättä aina korreloi keskenään, vaikka usein näin onkin. Ihminen voi olla hillitty, mutta suorittaa silti kaikki asiat nopeasti. Ihminen voi myös olla äänekäs ja käyttää olemuksessaan voimaa, mutta asioiden suorittamisen tahti voi olla silti hidas.

Sosiaalisuus

Kirjassa kerrotaan, että sosiaalisuus temperamenttipiirteenä tarkoittaa muiden ihmisten seurasta nauttimista, heidän seuraansa hakeutumista ja muiden seuran asettamista yksinolon edelle. Taipumus vakiintuu yhdessäolosta seuraavasta sisäisestä palkinnosta, jotka ovat Bussin ja Plomin mukaan seuraavat.

Ensinnäkin sosiaaliselle ihmiselle muiden läsnäolo toimii mielihyvän tuottajana. Toinen sosiaalinen palkinto on yhteisiin aktiviteetteihin osallistuminen tai yhteiset harrastukset muiden kanssa. Kolmanneksi huomion, arvostuksen ja kiitoksen saaminen muilta on tärkeä sosiaalinen palkinto, samoin kuin vastavuoroisuus sellaisissa asioissa kuin olla samaa tai eri mieltä jostain, hämmästyä tai olla kiinnostunut jostain. Ihmiset voidaan siis asettaa johonkin kohtaan sellaisella jatkumolla, jonka ääripäät ovat: “muiden ihmisten palkintoarvo puuttuu kokonaan – sosiaalinen kanssakäyminen on erittäin palkitsevaa” sen mukaan, kuinka tärkeitä edellä kuvatut sosiaaliset palkinnot ihmiselle ovat, ja kuinka paljon mielihyvää ne hänelle tuottavat. Sosiaalisen ihmisen vastakohta on vähemmän sosiaalinen, ei epäsosiaalinen.

Sosiaalinen ihminen siis hakeutuu toisten seuraan ja nauttii siitä. Jos temperamenttipiirre sopii ihmiseen keskinkertaisesti, hän on kiinnostunut ihmisistä, mutta ihmisistä ja tilanteista riippuu miten tärkeää sosiaalinen kanssakäyminen hänelle on. Jos määritelmä sopii huonosti, ihminen viihtyy myös yksin eikä aktiivisesti hakeudu muiden seuraan tai etsi uusia tuttavuuksia. Sosiaaliselle ihmiselle yhdessäolo ja mielipiteiden vaihto muiden kanssa on palkitsevaa, vähemmän sosiaaliselle taas ei. Sosiaaliselle muiden kiitos on tärkeä, vähemmän sosiaaliselle ei. Sosiaalinen ihminen tavoittelee muiden arvostusta ja on herkkä ympäristön paineelle olla samanlainen kuin muut. Hän ei uskalla asettua yleistä mielipidettä vastaan. Vähemmän sosiaalinen on puolestaan riippumattomampi yleisestä mielipiteestä.

Sosiaalisuus kuuluu niihin temperamenttipiirteisiin, joihin kohdistuu huomattava yhteiskunnallinen arvostus. Länsimaisen arvomaailman mukaan ihmisen pitää olla sosiaalinen ilman pohdintaa siitä, miksi näin pitää olla, tai mitä sillä edes tarkoitetaan. Oletetaan, että koska sosiaalinen on kiinnostunut muista, hän tulee toimeen muiden kanssa. Keltikangas-Järvinen painottaa, että sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat eri asioita. Sosiaaliset taidot kehittyvät oppimisen ja vuorovaikutuksen tuloksena lapsen kehittyessä. Ns. ujo henkilö saattaa omata erinomaiset sosiaaliset taidot, kyvyn kunnioittaa muita ja tulla heidän kanssaan toimeen.

Sosiaalisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus liitetään arkikielessä yhteen, ja joidenkin tutkijoiden mukaan nämä liittyvätkin toisiinsa. Myös ulospäinsuuntautuneisuus on temperamenttipiirre, joka nauttii yhteiskunnassa yleistä arvostusta ilman sen kummempaa pohdintaa.  Ulospäinsuuntautuneisuus, kuten muutkin piirteet, ovat joskus hyvä ja joskus huono asia. Ulospäinsuuntautunut tekee nopeasti tuttavuutta, mutta se saattaa tarkoittaa myös kyvyttömyyttä kuunnella toista ihmistä.

Sosiaalinen estyneisyys Kaganin mukaan

Kaikki temperamenttitutkijat ovat Keltikangas-Järvisen mukaan samaa mieltä siitä, että tapa, jolla ihminen suhtautuu uuteen ihmiseen, odottamattomaan tapahtumaan tai uuteen sosiaaliseen tilanteeseen, on synnynnäisen temperamentin määräämä. Kagan keskittyi tutkimuksissaan pelkästään sosiaalisen estyneisyyden tutkimiseen. Hän katsoi, että se on kaiken temperamentin lähtökohta. Kaganin mukaan lapset voidaan jakaa kahteen erilaiseen ryhmään: estyneisiin ja ei-estyneisiin. Nämä ovat reagointitapoja, ensimmäisiä reaktioita tuntemattomissa tilanteissa.

Ero estyneen ja ei-estyneen temperamentin välillä tulee Kaganin mukaan esiin toisen ja kolmannen ikävuoden aikana. Taipumus siihen voidaan kuitenkin havaita jo vauvana unen laadusta, herkästä ärtyvyydestä ja keskushermoston herkästä kiihtyvyydestä. Kagan myös totesi, että piirre on hyvin pysyvä ainakin lapsuuden yli.

Estynyt lapsi on usein seurassa vähäpuheinen ja kestää pitkään, ennen kuin hän aloittaa puheen vieraan kanssa tai vastaa hänen kysymyksiinsä. Hän on myös herkkä, helposti pelokas ja huolestuva. Ei-estynyt lapsi on puhelias ja toimissaan usein spontaani. Lapsena estyneen temperamentin omaavat välttävät vaarallisia harrastuksia, eivät ole aggressiivisia, välttävät tuntemattomia sosiaalisia kontakteja sekä mukautuvat vanhempien vaatimuksiin. He ovat helppoja kasvatettavia. He valitsevat aikuisena turvallisia työtehtäviä, karttavat riskejä ja suuria muutoksia sekä toimintaa, johon liittyy ennakoimattomuutta. Lapsuuden sosiaalinen estyneisyys on myös yhteydessä aikuisuuden pitkäaikaisiin ja kiinteisiin rakkaussuhteisiin.

Kagan totesi, että estyneisyyden puute ei ole vain positiivinen piirre. Se ei korreloinut lapsen sosiaalisuuteen eikä sosiaaliseen kyvykkyyteen, vaan sellaiset lapset olivat dominoivia ja usein aggressiivisia toveripiirissä.

Kagan huomasi myös, että ajan myötä ja tilanteen tullessa tutuksi ero estyneiden ja ei-estyneiden lasten käytöksessä hävisi. Kyse oli siis nimenomaan alkureaktiosta, ei pysyvästä käytöksestä. Alkureaktio sen sijaan pysyi, mikä tarkoittaa, että tottuminen uuteen pitää aina aloittaa alusta kun tilanne muuttuu esimerkiksi päiväkodista kouluun siirtyessä.

Kagan osoitti, että äidin (tutkimuksessa oli mukana vain äitejä) toiminta ja tapa reagoida vaikutti estyneen lapsen käytöksen pysyvyyteen. Nykypäivänä ujoja lapsia halutaan usein karaista ja painostaa rohkeammaksi, koska ajatellaan, että näin heistä tulee rohkeampia. Kaganin tutkimuksen perusteella äiti voi tosiaan käytöksellään vaikuttaa lapseen, mutta vaikutus menee juuri toisin päin. Jos äiti oli ylihuolehtiva, herkästi ahdistuvien poikien ahdistys väheni myöhemmässä kouluvaiheessa. Vastaavasti äidin autoritaarisuus, lämmön ja herkkyyden puute, ylikriittisyys ja emotionaalinen etäisyys vaikuttivat siten, että ujous säilyi ja jopa lisääntyi iän myötä.

Ujoa lasta tulee Keltikangas-Järvisen mukaan ohjata pyrkimällä vähentämään epämukavuuden tunnetta uusien ihmisten seurassa. Lasta ei siis painosteta voittamaan pelkonsa eikä häntä jätetä itkemään. Lapsen epämukavuuden tunne ei vähene näillä keinoilla, vaan pikemminkin lisääntyy, vaikka tilanne saattaisikin näyttää näin toimittuna ulospäin hyvältä. Paras pelon poistaja pienellä lapsella on vanhempien läsnäolo. Aikuisen kanssa pelko vähenee ja lapsi saa keinoja selviytyä, ja sen kautta hänen käytöksensä muuttuu itsestään.

Kaganin mukaan jopa neljänneksellä valkoihoisesta väestöstä on sellainen fysiologia, että se johtaa uudessa tai yllättävässä tilanteessa ihmisen välttämään ja karttamaan tilannetta. Käyttäytymisen tasolla se näkyy estyneisyytenä ja käytöksenä, jota tavallisesti kutsutaan ujoudeksi. Estyneet lapset reagoivat uusissa tilanteissa fysiologisesti, eli tuntevat stressiä ja saavat stressireaktioita. Niinpä estyneen lapsen jättäminen yksin selviytymään tilanteesta tarkoittaa myös hänen altistamistaan fysiologiselle stressille ja sen kaikille terveysriskeille.

Lapsen stressi ja sopeutuminen

Lasten stressitutkimus lähti liikkeelle estyneen ja varautuneen temperamentin tutkimisesta. Kaganin mukaan vieras tilanne tai ihminen saa aikaan lapsessa fysiologisen stressireaktion aktivoitumisen. Uhan kokemus aikaansaa sen, että lapsen tarkkaavuus ja vireystila nousevat.

Keltikangas-Järvinen kertoo, että kun lapsi joutuu mielestään uhkaavaan tilanteeseen, hän turvautuu erilaisiin selviytymiskeinoihin. Ensimmäinen on se, että hän pakenee tilannetta mielessään, torjuu sen ja kääntää tarkkaavuutensa muualle. Jo pieni vauva voi kääntää päänsä pois vieraasta ja katsoa muualle. Hän voi kieltäytyä vieraan ihmisen tarjoamasta hoidosta. Pieni lapsi voi myös turvautua tuttuihin esineisiin. Kun lapsi on joutunut torjumaan voimakkaasti uhan, hän ei välttämättä pystykään ottamaan heti vastaan lohdutusta eikä ole riemuissaan matkalta palaavista vanhemmistaan, vaan “kiukuttelee” ensin pahan olonsa pois. Tilannetta hallitakseen lapsi voi myös teeskennellä nauravansa, tai tulla levottomaksi ja alkaa riehumaan jos ei keksi muuta keinoa.

Pienen lapsen selviytymiskeinot ovat aika vähäiset. Hänen tärkein keinonsa on kiinnittyminen toiseen, tuttuun ihmiseen. Eläinkokeissa on huomattu, että emon läsnäolo nisäkkäillä vähentää poikasen stressihormonin erittymistä. Aikuiseen takertumalla lapsi opettelee selviytymistään. Jos tarkertuminen sallitaan, hän kehittyy suojan avulla itsenäiseksi ja löytää omat keinonsa hallita uhkaavia tilanteita. Jos sitä ei sallita, hänelle ei kehity optimaalisia keinoja uhkaavien tilanteiden hoitamiseksi ja ne pelottavat häntä aina yhtä paljon, vaikka lapsi kestääkin ne.

Synnynnäinen fysiologia vaikuttaa siihen, millainen lapsen alkureaktio on uudessa tilanteessa eli onko hänellä taipumus kokea se stressinä. Temperamentin vaikutus voidaan kuitenkin pyyhkiä pois antamalla lapselle tämän vaativa turva. On myös muistettava, että lähes kaikki alle 3-vuotiaat ja vanhemmatkin lapset tuntevat uusissa ja tuntemattomissa tilanteissa epävarmuutta ja jopa pelkoa. Tietynlainen stressi kasvattaa lasta, mutta ennen sitä selviytymiskeinojen täytyy olla olemassa. Nykyajan lastenkasvatuksessa korostetaan virikkeitä myös päiväkotiympäristössä, jossa aikuisia ja heidän tuomaansa turvaa ei riitä kaikille lapsille, ja vaatisi suurta suunnanmuutosta ajatus, että lapsi tarvitseekin ensi sijassa pysyvyyttä ja turvallisuutta. Alle kolmevuotiaalle tämä on hyvän kehityksen perusedellytys.

Keltikangas-Järvinen kuvaa kirjassa tutkimusta, jossa seurattiin temperamentiltaan estyneiden ja ei-estyneiden lasten tuloa lastentarhaan ja sopeutumista sinne vuoden ajan. Alkutilanteessa lasten stressihormoneissa ei ollut eroja: kaikkia jännitti. Jonkin ajan kuluttua eroja ilmaantui, mutta korkeita stressireaktioita osoittivatkin ei-estyneet, sosiaalisesti aktiiviset ja ulospäinsuuntautuneet lapset, jotka rohkeasti menivät mukaan muiden leikkeihin ja tekivät tuttavuutta. Ujojen lasten arkuus hävisi ajan kuluessa ja tilanteen tullessa tutuksi. Oli kuitenkin yllättävää, että ei-estyneiden lasten stressitaso pysyi samana tai jopa nousi. Selitys löytyi heidän käytöksestään.

Estyneet tai ujot lapset olivat oppineet käyttämään tilanteen elementtejä turvallisuutensa lähteenä: He hakeutuivat tuttujen leikkien ja tavaroiden pariin, vetäytyivät syrjään vaaratilanteista ja käyttivät aikuista turvallisuuden lähteenä. Tämä tapahtui kuitenkin vain jos lapselle oli annettu riittävästi turvallisuutta ja sopeutumisaikaa, jotta lapsi löysi nämä keinonsa. Jos lapsi oli jätetty yksin ilman tutun aikuisen apua selviytymään pelosta, hän ei sopeutunut kuvatulla tavalla, vaan hänen stressitasonsa jäivät pysyvästi korkeaksi. Rohkeille ja sosiaalisille lapsille tilanne oli jatkuva haaste, koska he ottivat uusissa tilanteissa enemmän sosiaalisia riskejä. He ottivat osaa rajuihin leikkeihin ja olivat koko ajan vuorovaikutuksessa muiden lasten kanssa, jolloin tulee enemmän riitaa leluista, kiistaa leikin säännöistä, tönimistä ja tappeluja. Nämä pienet konfliktit lisäsivät heidän stressiään.

Positiivinen lopputulos stressin hallinnassa on mahdollinen sekä estyneille että ei-estyneille lapsille, jos luokka ja ryhmä toimii hyvin. Se tarkoittaa pysyvää ryhmää, siis pysyviä aikuisia ja lapsia. Pysyvässä ryhmässä aktiivisten lasten stressitaso alkaa vähitellen laskea kun sosiaalisen vuorovaikutuksen yllätyksellisyys katoaa, ja myös heidän käytöksensä alkaa rauhoittua. Myös ujot lapset alkavat ottaa enemmän “riskejä” tutustuessaan toisiin lapsiin ja ryhtyessään aloitteelliseksi.

Ujous ja rohkeus eivät ole toistensa vastakohtia

Keltikangas-Järvinen pohtii, että termiä ujous käytetään arkikielessä usein kuvaamaan sekä tunnetta että käytöstä. Ujous ja rohkeus esitetään usein vastakohtina, mitä ne eivät ole. Ujon vastakohta on vähemmän ujo. Ujous ei sulje pois aloitekykyä eikä tee ihmisestä pysyvästi jännittynyttä. Jos ujolta puuttuu kyky uskoa itseensä, se ei ole seurausta ujoudesta itsestään vaan niistä kokemuksista, joita ujolla ihmisellä on ympäristöstään ollut. Tätä voidaan kutsua vaikkapa sosiaalisen itseluottamuksen puutteeksi, ja se on kasvatuksen tulosta. Ujouteen mielikuvissa liitetyt asiat ovat yleensä negatiivisia. Harvemmin korostetaan sitä, että ujouteen liittyy myös positiivisia asioita, kuten kyky empatiaan.

Vuorovaikutus muokkaa persoonallisuutta

Persoonallisuus kehittyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Ympäristö vaikuttaa lapsen temperamenttiin, ja temperamentti puolestaan herättää ympäristössä reaktioita jotka joko vahvistavat tai heikentäävt lapsen temperamenttipiirteitä. Näin muodostuva vuorovaikutusten sarja muokkaa lapsen persoonallisuutta.

Esimerkiksi lapsen vaikea temperamentti aiheuttaa joskus vanhemmissa vihamielistä suhtautumista lapseen. Se lisää lapsen pessimismiä ja vähentää hänen empatiaansa. Varhaiset kokemukset muokkaavat vahvasti myös sosiaalista estyneisyyttä. Voidaan sanoa, että mitä ujompi lapsi on, sitä tärkeämpää ympäristön vaikutus on. Puutteellisen ja riittämättömän emon hoivan on eläinkokeissa todettu lisäävän estynyttä käytöstä. Huolehtivainen emo taas sai poikaset voittamaan ujoutensa.

Lapsen temperamentti vaikuttaa vanhempien asenteisiin

Keltikangas-Järvinen kertoo, että lapsen ominaisuudet vaikuttavat vanhempien asenteisiin ja hoitokäytäntöihin aivan yhtä paljon kuin vanhempien kasvatusmenetelmät lapseen. Yhteensopivuus vanhempien ja lapsen vuorovaikutuksessa voi olla hyvä tai huono tai puuttua kokonaan.

Vanhemmat ymmärtävät helpommin lapsia, joilla on samanlainen temperamentti kuin heillä itsellään. Lapsen ja vanhempien samanlainen temperamentti ei kuitenkaan takaa yhteisymmärrystä. Ujo vanhempi saattaa ärsyyntyä ujoon lapseensa, koska hän kokee että on joutunut itse kärsimään ujoudestaan. Vanhemman ja lapsen taipumus ärtyä ja tulla kärsimättömäksi jos asiat eivät suju, ei lisää keskinäistä ymmärrystä. Joskus vanhemmat saattavat olla ihastuksissaan lapsesta, joka on aivan vastakkainen temperamentiltaan kuin mitä he itse ovat.

Temperamentti vaikuttaa kiintymyssuhteen muodostumiseen

Ajatus siitä, että myös vauvan ominaisuuksilla on merkitystä vanhemman suhtautumiseen vauvaan, on suhteellisen uusi. Ajatus, että tietynlainen vauvan temperamentti herättää esimerkiksi avuttomuutta tai negatiivisia reaktioita vauvaa kohtaan tuntuu ehkä sopimattomalta, mutta on totta. Kiintymyssuhteen muodostuminen on vuorovaikutusta. Lapsen ominaisuudet vaikuttavat hoitajan reaktioihin ja sitä kautta hoivan laatuun, ja toisaalta myös siihen kuinka lapsi tämän hoivan tulkitsee ja reagoi siihen. Kiintymyssuhde on lapsen elämän tärkein suhde. Kaikilla lapsilla on tarve turvallisen kiintymyssuhteen syntymiseen, ja se on kaikkien lasten kehityksessä yhtä tärkeä asia. Sensitiiviset ja responsiiviset vanhemmat voivat rakentaa hyvän kiintymyssuhteen kaikenlaisilla temperamenteilla varustetuille lapsille.

Akiivisen temperamentin lapsen vanhemmat saattavat väsyä

Lapsen aktiivisuustaso on tärkeä lapsen ja vanhempien vuorovaikutusta säätelevä tekijä. Se vaikuttaa esimerkiksi niin, että vanhempien on oltava koko ajan tarkkaavaisia lapsen kanssa. Siksi he väsyvät, ja se muuttaa heidän suhtautumistaan lapseen. Jos aktiivisen lapsen ympäristössä ymmärretään ja pidetään hyvänä vain rauhallisia lapsia tai lapsi joutuu elämään olosuhteissa joissa ei ole tilaa riehua, hänelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin voida huonosti. Tutkimuksissa on osoitettu, että aktiiviset vauvat voivat paremmin, kun ympäristössä on vähemmän virikkeitä: temperamentiltaan aktiiviset osoittivat kävelemään oppimisen vaiheessa suurta uteliaisuutta ja kykyä keksiä itse uusia asioita, jos ympäristö tarjosi heille vain vähän virikkeitä. Kykyä löytää ja keksiä ei kehittynyt, jos he olivat kasvaneet virikerikkaassa ympäristössä. Sen sijaan matalan aktiivisuuden pikkulapsilla kehitys oli päinvastainen. Virikkeet ja ärsykkeetkään eivät siis ole yksiselitteisesti hyvä asia.

Lapsen sosiaalisuus lisää positiivista kanssakäymistä

Keltikangas-Järvisen mukaan sosiaalisuuden merkityksestä on vain vähän tutkimustietoa, mutta näyttäisi siltä, että lapsen sosiaalisuus lisää lapsen ja vanhempien positiivista kanssakäymistä.

Emotionaalinen lapsi reagoi herkemmin stressiin

Jos sekä lapsen että hoitavan vanhemman temperamenttia luonnehtii korkea emotionaalisuus, vuorovaikutus ei ole aina paras mahdollinen, koska vanhempi voi silloin lisätä lapsen taipumusta pelätä ja ahdistua. Jatkuvasti huolestunut vanhempi varoittelee ympäristön vaaroista, reagoi itse voimakkaan emotionaalisesti ja “opettaa” lapsen pelkäämään eri asioita. Lapset, joiden tempremantille on ominaista negatiivinen emotionaalisuus, olivat tutkimuksissa herkempiä reagoimaan ympäristön aikaansaamaan stressiin.

Ujo lapsi sopeutuu vähitellen

Jos lapsella on taipumus vetäytyä uusissa tilanteissa ja sopeutua hitaasti, kaikki vaatimukset nopeasta sopeutumisesta tarkoittavat kirjan mukaan huonoa yhteensopivuutta temperamentin kanssa ja stressiä lapselle. Toisaalta vanhemmat, jotka ovat itse ujoja, helposti suojelevat lasta liikaa, jolloin lapsi ei välttämättä pääse pelkonsa yli. Sosiaalisten ja aktiivisten vanhempien taas saattaa olla vaikea ymmärtää, että estyneelle lapselle rohkeus ei ole tahdon kysymys. Passiivisuuden sijaan vanhempien tulisi kontrolloida tilannetta ja auttaa lasta siten, että hän vähitellen sopeutuu tilanteeseen. Ujon ei tarvitse sopeutua yhtä nopeasti kuin muiden: oppi ei ole sen tehokkaampaa jos se on tullut kolme vuotta aiemmin, etenkään jos se on tullut kehityksen kannalta väärään aikaan. Tärkeintä on, että sosiaalisuus ja muiden kanssa oleminen opitaan lapsen omalla tavalla ja omaa tahtia. Tutkimukset osoittavat, että estyneelle lapselle sosiaalisen kanssakäymisen säännöt tulee opettaa kohtelemalla heitä lempeästi ja karttamalla ankaraa kuria. Siten heistä tulee itseohjautuvia ja he sisäistävät hyvin ympäristön normit.

Korkean häirittävyyden lapsi voi kasvaa monen asian suveneeriksi hallitsijaksi

Korkea häirittävyys eli huono keskittymiskyky saattaa kirjan mukaan johtaa lapsen alisuoriutujaksi. Toisaalta kolikon positiivinen puoli on se, että jos lapsen jatkuvaa kiinnostusta moniin asioihin jopa yhtä aikaa ja tarkkuutta havaita ympäristön ärsykkeitä ymmärretään oikein, saadaan aikaan aikuinen ihminen joka herättää hämmästystä monen asian yhtaikaisella hallinnalla.

Temperamentti määrää vauvan varhaisen unirytmin

Länsimaisessa yhteiskunnassa rytmisyys, joka poikkeaa muista, tuo ongelmia. Unikoulussa lapsi totutetaan nukkumaan aikuisen odottaman rytmin mukaan. Tätä perustellaan niin, että lapselle tulee opettaa ettei yöllä saa palveluja. Vauvalla ei kuitenkaan ole minkäänlaista ajantajua, joka sanoisi milloin on yö ja milloin päivä, jos hänen oma rytminsä ei ole sitä vielä löytänyt. Vauva ei pysty säätelemään unirytmiään ja aikuisellekin se on työn ja tuskan takana. On aikuisia, jotka eivät koskaan ole oppineet, että kunnon ihminen nukkuu kahdeksan tuntia yössä kello kymmenen ja seitsemän välillä, vaikka ovat tätä koko elämänsä opetelleet. Aikuinen pystyy kuitenkin keksimään keinot elää erilaisen rytmisyytensä kanssa, vauva puolestaan ei. Keltikangas-Järvinen kertoo, että vauvan unirytmin määrää temperamentti. Myös pimeän pelko ja ahdistus, jotka yöllä mahdollisesti yksin ja pimeässä herääminen aiheuttaa, kuuluvat perinnölliseen temperamenttiin. Vauva ei osaa rauhoittaa itse itseään, odotella unta ja olla häiritsemättä muita.

Niinpä suhtautuminen vauvan poikkeavaan unirytmiin vaikuttaa vauvan turvallisuudentunteen muodostumiseen. Vauva sopeutuu kyllä aikuisen päätökseen, mutta se ei ole sama asia kuin oivaltaminen, että nythän on yö, pyydänpä uudelleen aamulla. Asia, jonka vauva on oppinut, on se, että hänen ahdistuksestaan ei välitetä, ja siksi hän lakkaa pyytämästä apua – vanhemman näkökulmasta onnistuneesti.

Helpon temperamentin lapsi on vanhempien toive

Tempramentiltaan helppo lapsi on vanhempien toive: hän syö hyvin, on aurinkoinen, hymyilevä ja ihastuttava. Hän sopeutuu helposti, ja vanhemmat voivat olla hänestä helposti ylpeitä. Vanhemmat pitävät näitä piirteitä omana saavutuksenaan: he ovat onnistuneet kasvattamaan hyvän nukkujan ja luottamuksella muihin suhtautuvan vauvan. Helpon temperamentin omaavan lapsen kanssa vanhemmat kokevat helpommin onnistuvansa, mikä vaikuttaa vuorovaikutukseen positiivisesti, kun taas vaikean temperamentin omaavan lapsen vanhemmat eivät saa onnistumisen kokemuksia yhtä helposti. Helponkin temperamentin kanssa on kuitenkin omat kasvatusongelmansa. Helppo temperamentti saattaa lisätä todennäköisyyttä, että lapsesta tulee vaativa: hänelle annetaan helpommin erilaisia asioita, koska hän on niin taipuvainen ja vähään tyytyväinen.

Vaikea temperamentti vaatii vanhemmilta enemmän

Keltikangas-Järvinen kertoo, että eniten vanhempien suhtautumiseen vaikuttaa vaikea temperamentti. Positiivisen vuorovaikutuksen aikaansaaminen vaatii silloin kärsivällisyyttä, mahdollisuutta keskittyä ja käyttää aikaa ja mahdollisesti myös jonkin verran tietoa lapsen ikäkausittaisesta ja psyykkisestä kehityksestä. Vanhempien energia menee helposti siihen, että arjen asiat saadaan sujumaan, jolloin itse vauvasta ei jää aikaa nauttia. Ympäristön odotuksista riippuu kuinka vaikeana tämä temperamentti koetaan. Ennen kaikkea vaikuttaa se, liitetäänkö vauvan käytös äidin kykyyn hoitaa lasta.

Vaikea temperamentti ei tutkimusten mukaan vaikuta heti siihen miten vanhemmat suhtautuvat lapseen, vaan vaikutus tulee vähitellen. Vanhempien on tärkeä tuntea lapsen yksilöllisyys, jotta he eivät koe huonommuutta ja ala suhtautumaan lapseen negatiivisesti. Usein vanhemmat syyttävät itseään myös yhteenotoista, joita lapsen kanssa syntyy. Nämä herättävät vanhemmissa ahdistusta, ja se taas tuottaa itseään toteuttavia ennusteita. Tämän syyllisyyden merkityksellä on myös kasvatuksellisia seurauksia. Joskus vanhemmat antavat lapselle periksi konflikteja välttääkseen, jolloin lapsi voi oppia vääränlaisia sosiaalisen manipuloinnin muotoja. Toisaalta tiukat rajat ja ehdoton tottelemisen vaatimuskaan ei ole oikea tapa toimia vaikean temperamentin omaavan lapsen kanssa. Lapsi oppii tottelemaan, mutta hänelle kehittyy voimakas negatiivisuus maailmaa kohtaan.

Eräässä tutkimuksessa todettiin, että lapset, joilla on vaikea temperamentti, olivat muita älykkäämpiä, jos vanhemmat rauhoittaakseen ja muokatakseen lapsen käytöstä antoivat lapselle paljon huomiota, puhuivat hänelle paljon ja olivat vuorovaikutuksessa tämän kanssa. Kun lapsen vaikean temperamentin ja kasvattajien hoitokäytäntöjen ja vaatimusten välillä on sopiva interaktio, ei lapselle synny käytöshäiriöitä. Vaikea temperamentti voi olla joissain olosuhteissa myös jopa eloonjäämisen tae.

Hitaasti lämpenevä temperamentti vaatii vanhemmilta itseluottamusta

Vanhemmat reagoivat Keltikangas-Järvisen mukaan lapsen hitaasti lämpenevään temperamenttiin usein kahdella tavalla. Sosiaalista kanssakäymistä arvostavat vanhemmat yrittävät painostaa lasta sopeutumaan uusiin sosiaalisiin tilanteisiin nopeammin kuin se on lapsen kannalta mahdollista. Jos sopeutuminen on vanhemmille helppoa, he tulevat helposti kärsimättömiksi ja odottavat lapsen muuttuvan nopeasti. Se on lapsen kannalta painostamista ja johtaa varautuneisuuden ja pelokkuuden lisääntymiseen, jopa sosiaaliseen vetäytymiseen, josta voi kehittyä myöhemmin sopeutumishäiriöitä. Painostamalla viedään lapselta mahdollisuus positiivisiin sosiaalisiin kokemuksiin ja hallinnan tuntemiseen ja hän joutuu vain kestämään tilanteen, mikä ei johda sosiaaliseen oppimiseen, tehokkaiden selviytymiskeinojen löytymiseen eikä itseluottamuksen rakentumiseen. Ulospäin saattaa näyttää, että kaikki on kunnossa. Lapsen kiirehtiminen kuitenkin lisää lapsen ahdistusta ja epävarmuutta, ja saattaa yleistyä tunteeksi elämän hallinnan puuttumisesta.

Joskus vanhemmat reagoivat taas ylisuojelemalla lasta. Silloin he vievät lapselta mahdollisuuden oppia hallitsemaan sosiaalisia tilanteita sekä mahdollisuuden uusiin harrastuksiin, ystäviin ja hauskoihin positiivisiin kokemuksiin. Lapsi ei saa osoitusta siitä, että hän pystyy sopeutumaan ja nauttimaan uusista tilanteista ja harrastuksista, vaikka ne aluksi tuntuvat epämukavilta. Lapsen tulee saada kokemuksia, joiden avulla hän oppii sosiaalista toimintaa ja niiden hallintaa, mutta sen tulee tapahtua lapsen omaa aikataulua noudattaen. Lasta ei tule jättää yksin itkemään tai pelkäämään. Hitaan temperamentin omaavan lapsen vanhemmilta vaaditaan suurta itseluottamusta, koska sosiaalinen paine hitaasti lämpeneviä lapsia ja heidän vanhempiaan kohti on ankara.

Jos lapsi on hitaasti lämpenevä, jatkuvat muutokset arkielämässä saattavat olla hänelle lähes ylivoimaisia kestää. Jos muutokset perheen tilanteessa ovat välttämättömiä, tulisi lapsen elämä muissa suhteissa rauhoittaa virikkeiden sijaan.

Kulttuuri määrää temperamentin arvon

Ympäristö ja kulttuuri määräävät temperamentin arvon. Samat temperamenttipiirteet, jotka ovat toisessa kulttuurissa riski, tekevät toisessa kulttuurissa ihmisestä selviytyjän.

Keltikangas-Järvinen kuvaa esimerkin Masaiperheistä, joita tutkittaessa on huomattu, että vaikean temperamentin omaavat lapset saivat yhteiskunnallisena kriisiaikanakin tarvitsevansa hoidon, kun taas helpon temperamentin omaavat lapset eivät: hiljainen, sopeutuva ja helppo lapsi ei tullut poikkeusolosuhteissa huomatuksi. Amerikkalaisen ja kiinalaisen kulttuurin odotukset temperamenttipiirteiden suhteen taas ovat keskenään täydessä ristiriidassa. Ujous, varautuneisuus ja vetäytyneisyys ovat amerikkalaisessa kulttuurissa negatiivisia, kun taas kiinalaisessa kulttuurissa niiden katsotaan kertovan sopeutuvuudesta. Odotukset ja vaatimukset ovat temperamentin suhteen myös vaihdelleet ajallisesti.

Temperamentti kouluympäristössä

Keltikangas-Järvinen käsittelee kirjassaan myös temperamentin ja koulun välistä vuorovaikutusta. Lyhyesti todettuna temperamentti vaikuttaa sekä oppilaan yleiseen sopeutumiseen että varsinaiseen koulumenestykseen. Vaikutus ulottuu kaikkiin kouluvuosiin. Tutkimukset osoittavat, että temperamentilla ja koulumenestyksellä on yhteys ennen kaikkea sen kautta, millaista opiskelustrategiaa oppiaine vaatii. Opettajalla on oma tyylinsä opettaa, ja se sopii toisille paremmin kuin toisille. Lapset reagoivat opetukseen omalla yksilöllisellä tavallaan. Lapsen temperamentti vaikuttaa siihen, miten opettaja lasta opettaa, ja jopa siihen, millaisia ohjeita tai neuvoja hän antaa.

Kun ristiriita ilmenee koulussa, se saattaa olla dramaattisempi kuin muissa ympäristöissä. Pahimmillaan se saattaa edesauttaa syrjäytymistä myöhemmästä koulutuksesta. Missään ei ole osoitettu, että oppiminen vaatisi tiettyä temperamenttia tai että jokin temperamentti olisi oppimisen este. Temperamentti ja älykkyys eivät ole yhteydessä toisiinsa. Temperamentti vaikuttaa kyllä koulumenestykseen, mutta ei suoraan.

Keltikangas-Järvinen toteaa, että antaessaan jokaiselle oman yksilöllisen temperamenttinsa luonto ei siis ehkä ole toiminut aivan oikeudenmukaisesti. Joillekin on annettu temperamentti, joka saattaa vaikeuttaa heidän elämäänsä ja joillekin elämä on tehty tässä suhteessa helpommaksi. Tärkein vaikuttaja on kuitenkin kulttuuri arvostuksineen. Ne eivät tule annettuina, vaan ihmiset luovat ne itse ymmärtäväisyydellään, suvaitsevaisuudellaan ja kyvyllään tuntea empatiaa toista ihmistä kohtaan.

-Katariina Valkeinen-

Takaisin kirjaesittelyihin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *