Kirjaesittely: Tulistuva lapsi

Tulistuva lapsi on yhdysvaltalaisen psykologi Ross. W. Greenen kirjoittama kirja, joka käsittelee helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten kasvatusta. Kirjassa pyritään lisäämään ymmärrystä niitä lapsia kohtaan, jotka saattavat käyttäytyä silmiinpistävästi, saaden raivokohtauksia ja olemalla tottelemattomia ja uhmakkaita verbaalisesti tai fyysisesti. Ross Greene kutsuu heitä tulistuviksi lapsiksi.

Kirjan lähtökohtana on, että lapset eivät ole tahallaan joustamattomia, uhmakkaita ja tulistuvia. Päinvastoin, tilanne voi olla tulistuvalle lapselle itselleenkin ahdistava ja turhauttava, etenkin jos häneen yrittää soveltaa perinteisiä rangaistuksiin ja palkitsemiseen perustuvia kasvatusmenetelmiä. Tulistuvan lapsen kasvattaminen on kuitenkin erityisen raskasta ja vaativaa sekä kotona että koulussa. Lapsen haastavat piirteet heijastuvat myös sisarus- ja kaverisuhteisiin.

Perinteinen olettamus on, että tulistuva lapsi on oppinut raivoamisella saamaan läpi tahtonsa, ja hankala käytös on vanhempien ja muiden aikuisten manipuloimista. Näin ollen lapsen käyttäytyminen on ikään kuin vanhempien syytä: vanhemmat ovat olleet huonoja pitämään kuria.

Kirjailija esittää uudenlaisen ajattelumallin: lapset toimivat oikein, jos he osaavat. Tulistuvat lapset ovat kehittyneet hitaammin taidoissa, jotka ovat välttämättömiä joustavalle käyttäytymiselle ja turhautumisen sietämiselle. Greenen mukaan kyse on eräänlaisesta oppimisvaikeudesta, ja vertaa ongelmaa muun muassa luki-vaikeuteen. Hänen mukaansa nämä lapset eivät hyödy rangaistuksista tai palkinnoista, koska ne eivät opeta lapselle niitä taitoja, joita he tarvitsisivat. Päinvastoin, rangaistukset ja palkinnot aiheuttavat lisää turhautumista ja opettavat lapselle lisää joustamattomuutta.

Tulistuva lapsi -kirja tarjoaa uusia työkaluja ymmärtää näitä helposti turhautuvia, suuttuvia ja joustamattomia lapsia. Hänen mukaansa erilaiset diagnoosit (kuten ADHS, uhmakkuushäiriö tai Aspergerin oireyhtymä) eivät selitä lapsen käyttäytymistä yhtä hyvin kuin seuraava selitys: raivokohtauksia ja muunlaista sopimatonta käyttäytymistä esiintyy, kun tilanteen asettamat kognitiiviset vaatimukset ylittävät henkilön kyvyn reagoida joustavasti ja sopeutuvasti.

Greene puhuu poluista ja laukaisijoista. Polut ovat ajattelutaitoja, jotka tulistuvalla lapsella saattavat olla heikkoja. Geenen luettelemia polkuja ovat toiminnanohjaustaidot, kielelliset prosessointitaidot, tunteiden säätelytaidot, kognitiiviseen joustavuuteen liittyvät taidot ja sosiaaliset taidot. Kaikilla lapsilla vaikeudet eivät ole samoja, ja ongelmat voivat olla eriasteisia. Lapsella voi olla esimerkiksi hyvät sosiaaliset ja kielelliset taidot, ja olla silti merkittäviä ongelmia tulistuvan käyttäytymisen kanssa. Kirjassa käydään läpi, miten kukin taitopuute voi näkyä lapsen käyttäytymisessä. Lukija voi pohtia, mitkä piirteistä sopivat omaan lapseen tai muuhun lukijan tuntemaan tulistuvaan lapseen. Tämä voi lisätä ymmärrystä ja hyväksyntää lasta kohtaan.

Polut valmistelevat tietä haastaville tilanteille. Laukaisijat taas ovat tilanteita tai tapahtumia, jotka yleensä edeltävät tulista purkausta. Ne ovat ongelmia, joita ei ole ratkaistu. Laukaisijoita voivat olla esimerkiksi nälkäisyys, väsymys, vaikeat läksyt, tylsistyminen, oppimiseen liittyvät vaikeudet, aamuheräämisen vaikeus tai nukkumaanmeno. Nämä ovat varsinaisia asioita, joista lapsi tulistuu. Hän saattaa esimerkiksi turhautua hankaliin läksyihin tai hermostua, kun häntä pyydetään keskeyttämään mieluisa tehtävä. Greenen mukaan harvat raivokohtaukset “syntyvät tyhjästä”. Hänen mukaansa oman lapsen polkujen ja laukasijoiden tunteminen auttavat ennakoimaan tilanteita, jolloin raivokohtauksia syntyy vähemmän.

Greene käy kirjassa läpi kolme suunnitelmaa: suunnitelma A, B ja C. Suunnitelma A tarkoittaa lyhyesti sitä, että aikuinen määrää, miten ristiriitatilanteessa toimitaan. Lapsen näkökulmaa ja tarpeita ei huomioida. Tämä johtaa usein lapsen raivokohtaukseen. Suunnitelma C taas on, että lapsi päättää. Tällöin voidaan välttää raivokohtaus. Suunnitelma kuitenkin johtaa helposti tilanteeseen, jossa aikuisen tarpeet ja toiveet eivät tule huomioiduiksi, mikä voi harmittaa aikuista.

Greene kuitenkin muistuttaa, että joskus suunnitelma C voi olla paikallaan. Kun lapsi on tyytyväisempi ja saa vähemmän raivokohtauksia, hänelle ja vanhemmille jää enemmän voimavaroja ratkoa yhdessä ongelmia ja oppia uusia taitoja. Greene kehottaa miettimään, onko tarvetta puuttua kaikkiin ongelmiin yhtä aikaa. Joskus voi olla parempi antaa periksi pikkuasioissa, jotta voimavaroja säästyy ensin suurempien ongelmien ratkomiseen. Kun ne on ratkottu, voidaan kiinnittää huomiota vähemmän tärkeisiin pulmiin. Kirjan tärkein sanoma ei kuitenkaan ole, että vanhempien tulisi joustaa tai antaa periksi tulistuvalle lapselle. Päinvastoin, kirjoittaja teroittaa, että aikuinen voi puolustaa myös omia rajojaan. Suunnitelma A (aikuinen päättää) ei kuitenkaan ole tähän toimivin ratkaisu, vaan suunnitelma B.

Greenen esittelemä suunnitelma B, yhteistoiminnallinen ongelmanratkaisu, muistuttaa hyvin paljon Thomas Gordonin Toimiva Perhe -kirjan aktiivista kuuntelua ja molemmat voittavat -menetelmää. Idea on pitkälti sama, menetelmän vaiheet on vain kuvattu hieman eri tavalla. Suunnitelma B:n tarkoituksena on siis löytää käsillä olevaan ongelmaan jokin ratkaisu, joka tyydyttää sekä vanhempia (tai opettajaa) ja lasta. Tällöin kenenkään ei tarvitse antaa periksi.

Suunnitelmassa B on kolme vaihetta: empatia (sekä vakuuttelu), ongelman määrittely ja kutsu neuvotteluun. Empatia tarkoittaa hyvin pitkälti samaa kuin Gordonin aktiivinen kuuntelu, eli lapsen esittämän viestin toistamista. Tulistuva Lapsi -kirjassa empatian osoittaminen ja lapsen kuuleminen esitetään ehkä hieman suppeasti ja mekaanisesti. Kirjassa ehdotetaan myös “mikä on hätänä?” kysymyksen esittämistä. Tämä voi toimia joidenkin lasten kanssa hyvin. Kaikki lapset eivät kuitenkaan välttämättä tunnista pahan mielen varsinaista syytä, tai eivät osaa kertoa sitä suoraan. Omien kokemuksieni mukaan tässä kohdassa Thomas Gordonin aktiivisen kuuntelun menetelmästä voi olla hyötyä. Niinpä Tulistuvan Lapsen lukija hyötyy myös Toimiva perhe -kirjaan tutustumisesta.

Greene tuo esiin kuitenkin myös vakuuttelun, jota ei esitetä Toimivassa Perheessä. Vakuuttelu on hyvä lisä kuuntelun tueksi: tulistuvalle lapselle on hyvä vakuutella, että häntä ei olla pakottamassa toimimaan aikuisen tahdon mukaan. Jos lapsi on tottunut siihen, että vanhemmat saavat tahtonsa läpi, hän alkaa nopeasti hermostua, eikä pysty neuvotteluun. Vakuuttelulla rauhoitellaan lasta, niin että hän ei koe painostusta. Tällöin hän pystyy osallistumaan keskusteluun paremmin.

Suunnitelma B etenee empatian ja vakuuttelun jälkeen ongelman määrittämiseen. Siinä tiivistetään lapsen kuuntelun tulos ja aikuisen toive tai huoli. Esimerkiksi: ”Tiedän, että tämä lääke saa sinut voimaan pahoin. Minua kuitenkin huolestuttaa, mitä tapahtuu, jos lopetat lääkkeen ottamisen yhtäkkiä ilman lääkärin lupaa.” Ongelman määrittelyn jälkeen lasta kutsutaan neuvotteluun esimerkiksi näin: ”Mietitäänpä, mitä voisimme tehdä asialle.” Kutsu kertoo lapselle, että aikuinen ratkoo ongelmaa yhdessä lapsen kanssa – ei hänen puolestaan. Myös lapselle annetaan mahdollisuus yrittää löytää tilanteeseen ratkaisu.

Greene luokittelee B-suunnitelmat ennakoiviin sekä suunnitelmiin hätätilanteiden varalle. Kirjassa korostetaan, että ennakoivat suunnitelmat ovat usein parhaita. Kun tilanne on jo päällä, keskustelulle ja neuvottelulle ei enää ole välttämättä aikaa – lapsi on jo hiiltymässä. Harva kykenee ajattelemaan selkeästi, kun pinna alkaa palaa. Tavoitteena on saada ongelma ratkaistua ennalta, ennen kuin se tulee esiin jälleen kerran (koska useimmat riidanaiheet, kuten läksyjen tai kotitöiden teko, kotiintuloajat tai käytöstavat ovat toistuvia).

Kirjailija muistuttaa, että hyvä ratkaisu on sellainen, joka on toteutettavissa, realistinen ja molempia osapuolia tyydyttävä. Jos ratkaisu ei ole sellainen, ongelmaa ei ole vielä ratkaistu ja asiaa on yhä mietittävä. Lapsen ehdotuksia ei tule lytätä, vaikka ne eivät olisikaan hyviä. Hänen kanssaan voi arvioida, kuinka toteutettava ratkaisu on, ja tyydyttääkö se kaikkia osapuolia.

Kirjassa kerrotaan myös, kuinka yhteistoiminnallinen ongelmanratkaisu auttaa: se paitsi auttaa ratkomaan käsillä olevat ristiriidat ja ehkäisemään raivokohtauksia, se kehittää myös lapsen ajattelua. Yhdessä ongelmia ratkoen lapsi oppii esimerkiksi huomioimaan toisen näkökulman (sosiaaliset taidot: onko tämä toisen henkilön mielestä toimiva ratkaisu) ja ajattelemaan joustavasti (ongelmaan voi olla monenlaisia ratkaisumalleja).

Greene muistuttaa lukijoita, että suunnitelman B toteuttaminen on vaativaa ja sen opettelu vie aikaa. B-suunnitelman noudattaminen saattaa mennä monessa kohdassa ja monella tapaa vikaan. Näitä ongelmatilanteita käsitellään kirjassa selkeästi. Kirjassa vastataan myös vanhempien yleisesti esittämiin huolenaiheisiin ja kritiikkiin, kuten: milloin lapsen on alettava kantaa vastuuta käyttäytymisestään, saako lapsi aina pitää oman päänsä, minulla ei ole aikaa soveltaa suunnitelmaa B, kuinka kauan menetelmää pitäisi noudattaa, miksi lapsi ei käyttäydy samalla tavalla koulussa, miten saada opettajat mukaan menetelmän noudattamiseen?

Kirja on myös realistinen sen suhteen, milloin menetelmä toimii ja milloin ei. Kirjassa on varattu esimerkiksi lääkitykselle oma lukunsa. Suosittelen suhtautumaan lukuun varauksella. Kirjailija muistuttaa aluksi, että päätös lääkityksestä on vaikea, ja se tulee tehdä harkiten. Avuksi tarvitaan pätevä lastenpsykiatri. Tämän jälkeen kirjailija käy läpi erilaisia lääkitysvaihtoehtoja. Näistä kaikkia ei välttämättä ole saatavilla Suomessa, osa on voitu todeta toimimattomiksi tai lapsille sopimattomiksi (kirja on julkaistu alunperin vuonna 1998). Greene luettelee mahdollisiksi hoitomuodoiksi myös uskomushoidot, kuten luontaislääkkeet ja homeopatian, mutta korostaa uudelleen, että hoidossa ehdottomasti tärkeintä on pätevä, hyvän kliinisen kokemuksen omaava lääkäri. Kirjoittaja myöntää, että joskus äärimmäisissä tapauksissa lapsi ja perhe ei saa riittävästi tukea avoimista palveluista, ja lapsen sijoittaminen laitokseen voi olla väliaikaisesti tarpeen. Greene kehottaa sellaisessa tilanteessa arvioimaan, voivatko vanhemmat hyväksyä laitoksen toiminta-ajatuksen. Greene lohduttelee, että tämänkään ratkaisun ei tarvitse olla lopullinen, vaan se voi olla uuden alku.

Tulistuva lapsi on helppolukuinen kirja, jota on höystetty lukuisilla esimerkkitapauksilla ja psykologin, lapsen, perheen ja koulun henkilökunnan välisillä esimerkkikeskusteluilla. Myös sisarukset ja koko perheen dynamiikka saavat kirjassa oman huomionsa. Kirja keskittyy pitkälti kouluikäisiin lapsiin, ja ottaa ansiokkaasti huomioon koulujen roolin kasvatuksessa. Aiheelle on varattu kokonainen lukunsa, jossa pohditaan muun muassa sitä, kuinka saada koulun henkilökunta mukaan menetelmän noudattamiseen ja miten huomioida luokan muut oppilaat.

Rajauksen vuoksi alle kouluikäisten lasten osuus jää vähäisesti. Itse olisin toivonut myös pienempien lasten huomioimista: miten tukea pientä lasta joustavuuden ja turhautumisen sietämisessä, ja miten yhteistoiminnallista ongelmanratkaisua voi soveltaa pienten lasten kasvatukseen. Toisaalta kohderyhmän rajaaminen on ymmärrettävää luettavuuden ja selkeyden vuoksi. Isompien, etenkin haastavien lasten kasvatuksesta on saatavilla melko vähän kirjallisuutta, joten kirja vastaa selkeään tarpeeseen. Pieniä varauksia (lähinnä lääkitystä koskevan luvun osalta) lukuunottamatta voin lämpimästi suositella kirjaa paitsi tulistuvien lasten vanhemmille, myös muillle vanhemmille, kasvattajille sekä kaikille aikuisille, jotka toimivat lasten kanssa työssään tai vapaa-ajalla.

-Saila Salo-

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *