Kirjaesittely: Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta

Turvallisuusajattelun läpäisemässä kulttuurissamme vanhempien keskeiseksi tehtäväksi on noussut huolehtia lastemme turvallisuudesta varoittelemalla heitä, huolehtimalla heidän käyttävän monenlaisia turvavälineitä ja jatkuvasti kieltämällä heitä tekemästä haluamiaan asioita. Tämä on vanhemmille ja lasten kanssa työskenteleville raskasta, lapsille lannistavaa ja tuotevalmistajille ja -markkinoijille unelmabisnes.

Kulttuurissamme lapset elävät ja toimivat yhä köyhemmässä yliturvallisessa ympäristössä, jossa samanlaiset, mielikuvituksettoman turvalliset toimintaympäristöt ja käytettävissä olevat välineet toistuvat kotona, päivähoidossa/koulussa, ulkoillessa ja harrastuksissa, ja lähestulkoon kaikkeen liikkumiseen liittyy turvavälineitä, jotka alati muistuttavat piilevistä vaaroista. Onko ihme, jos lapsia kiehtoo yhä enemmän virtuaalitodellisuus ja lasten liikkumaan saaminen on työlästä, kun heille jatkuvasti viestitään heidän reaalitodellisuutensa olevan niin vaaroja täynnä?

Tatu Hirvonen, koulutukseltaan taloustieteilijä, nostaa esiin toisen vaihtoehdon: turvallisuusajattelun, jatkuvan varoittelun ja ylisuojelevuuden sijaan lapsia pitää kasvattaa riskianalyysin taitajiksi. Vanhemman vastuulla on siis opettaa lapselle, millaisia riskejä hänen toiminnastaan seuraa ja millaisin toimin hän voi minimoida riskit ja silti harjoittaa taitojaan. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän aikuisen on toki kannettava vastuu myös riskianalyysin lopputuloksesta ja estettävä lasta toimimasta, jos riskit ovat liian suuret. Mitä isompi lapsi, sitä enemmän hän voi itse kantaa vastuuta ja päättää, ottaako riskin. Riskikasvatuksen toteuttamiseksi aikuisten on itse alettava harjoittaa realistista riskianalyysiä: etenkin äideillä on hyvin usein arjen tilanteessa pelkoreaktion alaisena epärealistisen suuret käsitykset lasten toiminnan riskeistä. Esimerkiksi putoaminen tuolilta, kiipeilytelineestä tai puusta arvioidaan suureksi loukkaantumisen, jopa hengenvaaran riskiksi aliarvioiden suuresti lapsen elimistön iskukestävyyttä. Vastaavasti joitain riskejä saatetaan aliarvioida: esimerkiksi teini-ikäisten annetaan ajaa ilman pyöräilykypärää, vaikka kypärän käyttö on aidosti helppo ja tehokas tapa pienentää liikenteen seassa pyöräilystä koituvaa riskiä.

Riskianalyysin tärkeä kolikon toinen puoli on hyötyanalyysi: riskin ottaminen kannattaa, jos todennäköisesti saavutettavat hyödyt ylittävät mahdolliset riskit. Tässä päästään ylisuojelevan kulttuurin kritiikin ytimeen: lasten on saatava harjoitella motorisia taitoja kehittyäkseen niissä! Jos lapsi pääsee leikkimään vain hoitopaikoissa, koulujen pihoilla ja leikkipuistoissa monotonisen samankaltaisissa, lapsille turvallisiksi suunnitelluissa ympäristöissä, hänen kokemus- ja siten myös taitomaailmansa on huomattavan köyhä. Metsän kaltainen muuttuva, monipuolinen ympäristö tarjoaa paljon enemmän harjoittelumahdollisuuksia–olettaen, että lapsen sallitaan kiipeillä esimerkiksi puihin ja kiville ja juosta. Vaikka olemassa on kaatumisen ja vammojen riski, niiden todennäköisyys on paljon pienempi kuin se varmuus, että lapsi saa metsässä liikkumisesta hyödyllistä harjoitusta motorisille taidoilleen.

Matka kohti riskikasvatusta voi alkaa yksinkertaisesti sanavalintojen muutoksesta: varo-sanan hokemisen ja kieltoautomaattina toimimisen sijaan voi opetella kertomaan lapselle hänen toimintansa riskeistä ja antamaan ohjeita, kuinka minimoida riskit. Esimerkiksi keittiöjakkaralle kiivenneen lapsen kohdatessa voi jättää sanomatta tavanomaisen: ”Tule heti alas sieltä, ettet putoa”. Sen sijaan voi sanoa vaikkapa: ”Pidä kiinni kaapin hyllystä kun seisot siellä. Muista alas tullessasi katsoa, ettei jalkasi astu tyhjän päälle, vaan askelmalle”.

-Katri Pääkkö-Matilainen –

Takaisin kirjaesittelyihin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *