Sisarussuhteista osa 2/2 – ristiriitojen ratkaiseminen

Sisarusten välit eivät ole aina pelkästään suloiset. Riitojakin tulee. Vanhemmilla on usein tapana asettua tuomariksi näissä tilanteissa. He päättelevät, kuka on syyllinen ja kuka uhri, ja asettavat omasta mielestään oikeudenmukaiset seuraukset. Ongelmana on, että vanhemmat eivät aina oikeasti tiedä, mitä todella tapahtui, ja mikä olisi hyvä ratkaisu. Jos lapset kokevat, etteivät tulleet kuulluiksi tai että määrätyt seuraukset ovat epäoikeudenmukaisia, heidän suhteensa sekä vanhempaan että sisarukseen voi viiletä ainakin hetkellisesti.

Vielä suurempi ongelma on, ettei lapsi opi oikeita ongelmanratkaisu- ja neuvottelutaitoja. Jonain päivänä, kun lapset ovat kasvaneet isoiksi, vanhempi kyllästyy toimimaan tuomarina ja sanoo:”Selvittäkää itse riitanne!” Jos ristiriidat on ratkaistu aina lapsen puolesta, hänellä ei ole nuorenakaan taitoja selvitellä niitä itse. Silloin pätee viidakon laki: vahvin (ja vanhin) jyrää helposti pienemmän.

Sosiaaliset taidot vaativat sitkeää harjoittelua vanhemman tuella. Ristiriitatilanteissa vanhemman tehtävänä ei ole tuomaroida, vaan toimia lasten välillä välittäjänä, siis eräänlaisena rauhanneuvottelijana. Vanhempi rauhoittelee lapsia niin, että nyrkkeilyotteet raukeavat ja suurin tunnekuohu tasoittuu. Hän kuuntelee vuorotellen molempia. Joskus voi olla tarpeen tehdä kuunteleminen erikseen, niin että kumpikin saa rauhassa sanoa asiansa. Useimmiten on kuitenkin parempi, että lapset kuulevat itsekin, mikä oli toisen osapuolen käsitys tapahtumien kulusta ja miltä toisesta tuntuu. Kuuntelun keskiössä ovat molempien tunteet ja toiveet – ei se, kuka aloitti ja kuka teki eniten väärin. Tärkeää on, että vanhempi ohjaisi lapsia puhumaan suoraan toisilleen, ei vanhemman kautta. Tämä edesauttaa lasten empaattista suhtautumista toisiinsa ja halukkuutta neuvotella.

Kun tunteet tasaantuvat ja lapset kokevat tulleensa kuulluiksi, on lapsen helpompi toimia yhteistyössä ja keksiä ratkaisuja ristiriitaan. Aikuinen voi auttaa ehdottomalla erilaisia ratkaisutapoja. Parhaat ratkaisut ovat usein lasten itsensä ehdottamia. Toinen lapsi saattaa löytää ratkaisun avaimen, ja toinen kehittelee sopimusta eteenpäin. Toteutusta hiotaan yhdessä. Esimerkiksi näin:”No jos me sitten vaikka vuorotellaan jotenkin.” ”Kai se sopii. Sovitaanko, että vuoro kestää vaikka viisi minuuttia?” ”Laitetaan kännykkään hälytys niin mä tiedän, milloin on mun vuoro!”

Kun ratkaisu on lasten oma, he ovat tyytyväisempiä lopputulemaan ja halukkaampia sitoutumaan sovittuun toimintatapaan. Vähemmän tuomarointia, vähemmän pettymyksiä ja protesteja. Enemmän yhteistä ongelmanratkaisua, enemmän myönteisiä oppimiskokemuksia, yhteistä iloa ja yhteyden tunnetta.

Vähitellen lapset omaksuvat neuvottelutaidot yhä paremmin, ja aikuinen voi jättäytyä sivuun luottaen siihen, että lapset hoitavat homman reilusti ja neuvokkaasti. Toivoa sopii, että hienot taidot siirtyvät vähitellen myös uusiin tilanteisiin: pihapiirin lasten leikkeihin, päiväkodissa tai koulussa syntyneisiin ristiriitoihin ja myöhemmin elämässä myös työelämään ja parisuhteisiin.

-Saila Salo-

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *