Kirjaesittely: Rauhallinen vanhempi, onnelliset sisarukset

Laura Markham: Peaceful Parent, Happy Siblings

Laura Markhamin kirjassa käsitellään sitä, miten vanhemman oma käytös (vanhempi toiminnallaan) voi vaikuttaa lapsen käytökseen ja sisarussuhteisiin. Kirja antaa paljon käytännön vinkkejä sekä havainnollistavia esimerkkejä. Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa avataan kevyesti rauhallisen vanhemmuuden periaatteita (joita käsitellään syvemmin Markhamin ensimmäisessä kirjassa “Peaceful parent, happy kid”). Toisessa osassa käsitellään sitä, miten sisaruksia voi tukea ja kannustaa toimimaan rauhallisemmin keskenään. Kolmannessa osassa käsitellään vanhemman mahdollisuuksia varautua uuden sisaruksen tuloon jo raskausaikana sekä miten ensimmäinen vuosi uuden sisaruksen kanssa sujuisi paremmin.

OSA 1 Rauhallinen vanhemmuus

Rauhallinen vanhemmuus lähtee kolmesta perusasiasta:

  1.       Omien tunteiden säätely

Lapsi käyttäytyy lapsellisesti ja hänen tunteensa voivat tulla voimakkaina ulos, mutta vanhempi pystyy paremmin säätelemään omia tunteitaan. Omien tunteiden säätely on tärkeää sen takia, että tällä tavoin näytämme lapsille esimerkkiä, mutta myös sen takia, että reagoimalla rauhallisesti osoitamme lapselle, että kyseessä ei ole hätätilanne vaikka olisikin kyse isoista tunteista.

Omien tunteiden säätely ei ole helppoa aluksi, mutta sitä voi harjoitella. Ensimmäinen askel on tunnistaa tilanne, jossa omat tunteet ovat karkaamassa. Toinen askel on, ettei toimi, ennen kuin on saanut itsensä “kokoon”. Tämä voi olla lyhyt hetki ja tarkoittaa muutamaa syvää hengitystä, mutta joillain voi kestää kauemmin ja vaatia meditointia tai fyysistä harjoitusta. Tärkeintä on löytää itselle toimiva keino ja ettei puutu esim lasten tappeluun ennen kuin on itse rauhallinen. Kun lapset ovat keskellä isoja tunteita, he ovat jo “tappele, pakene tai jähmety”-tilassa, eli he ajattelevat kyseessä olevan hätätila. Lasten aivot myös kehittyvät sen mukaan, millainen ympäristö on ja jos ympäristöstä tulee usein signaalia, että on kyseessä hätätilanne niin lapsen aivot asennoituvat puolustuskannalle ja tämä tekee lapsesta aggressiivisemman.

Kun vanhempi säätelee omia tunteitaan lapsi oppii seuraavat asiat:

  • Tämä vaikuttaa hätätilanteelta, mutta ei oikeastaan ole sitä
  • Tiedän, että minua kuunnellaan, joten voin myös kuunnella sisaruksiani
  1.       Yhteyden säilyttäminen lapseen lämpimästi ja sen priorisointi

Jokaisella lapsella on tarve tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja arvostetuksi juuri sellaisena kuin hän on, muuten lapsi kokee olonsa turvattomaksi ja reagoi.

Yhteyden säilyttäminen motivoi lasta seuraamaan ohjeitamme. Emme voi pakottaa toista ihmistä tekemään halumme mukaan, ellemme käytä voimaa ja se kestää vain sen verran, kuin meillä on ylivoima. Lapsen siis pitää valita että hän tekee kuten häneltä pyydetään. Tämän takia monet vanhemmat ajautuvat käyttämään uhkauksia, lahjontaa ja valtataisteluja selvitäkseen päivästä. Mutta kun vanhempi on vahvassa yhteydessä lapseen, niin lapsi haluaa suojella tuota yhteyttä ja tehdä yhteistyötä vanhemman kanssa.

  1.       Valmentaminen kontrolloinnin sijaan

Valmentaja opettaa ja tukee lasta kehittymään parhaaksi itsekseen. Valmentaja ei rankaise. Hän luo kärsivällisesti mahdollisuuksia lapselle, jotta tämä voi kasvaa, ja iloitsee jokaisesta askeleesta oikeaan suuntaan. Lapset reagoivat valmennukseen yrittämällä enemmän ja haluamalla olla kuin valmentaja. Kontrollointi taas on lapsen pakottamista toimimaan vanhemman haluamalla tavalla uhkailemalla rangaistuksella, jos lapsi ei tottele.

Tämä tarkoittaa, että Rauhallinen vanhempi ei rankaise lapsiaan. He asettavat rajoja, mutta se ei sisällä rankaisemista. Monet ajattelevat, että tiukat vanhemmat kasvattavat parempikäytöksisiä lapsia, mutta se ei ole totta. Tutkimukset osoittavat, että tiukka ja autoritäärinen kasvatustapa tuottaa lapsia, joilla on heikompi itsetunto ja jotka käyttäytyvät huonommin kuin muut lapset – ja joita sen takia rangaistaan vielä enemmän.

Toinen ongelma rankaisemisella on, että jos lapsi ei itse valitse käyttäytymistään niin hän ei ole asian omistaja. Silloin hänellä ei ole sisäistä motivaatiota tehdä asioita “oikein”.

Tunnevalmennus

On myös tärkeää että lapsi saa tunnevalmennusta. Ei riitä, että lapsi (tai aikuinen, oma huomio) osaa tunnesäätelyä; sen lisäksi lapsi tarvitsee apua hallitakseen isoja tunteita, kuten kateutta, vihaa ja pelkoa. Tämä lähtee siitä, että ymmärtää, että tunne haihtuu, kun annamme itsemme tuntea tunteen. Eli jos tunne yritetään työntää pois, se painuu alitajuntaan, missä sitä ei pysty enää hallitsemaan. Sen takia ihmiset räjähtelevät: tunteet haluavat ulos, mutta eivät tule alitajunnasta ulos säätelemättä. Tavoitteena on siis, että autamme lapsia tuntemaan olonsa turvalliseksi tunteakseen tunteita, jotka parantavat ilmetessään ja auttaa lapsia hallitsemaan tunteitaan. Kun he hallitsevat tunteitaan he pystyvät hallitsemaan käytöstään.

Tunneäly alkaa siitä, että lapsi osaa rauhoittaa itsensä ollessaan poissa tolaltaan. Jotkut lapset osaavat jo syntyessään lohduttaa itseään paremmin, mutta kaikilla vanhemmilla on iso vaikutus auttaakseen lasta oppimaan itsensä rauhoittamista. Tämä taito alkaa kehittyä, kun vanhempi lohduttaa lasta. Lapsen aivoissa tapahtuu reaktioita, jotka myöhemmin vahvistavat lohduttamista myös itsekseenkin. Myöhemmin vanhempi auttaa lasta lohduttamaan itseään hyväksyessään lapsen loukkaantumisen tai turhautumisen, näin lapsi oppii hyväksymään tunteensa ja tämä on ensimmäinen askel tunteiden hallinnassa. Jos lapsella on vaikeuksia itsensä rauhoittamisessa, voit parhaiten auttaa häntä ottamalla lapsen syliin ja hengittämällä itse rauhallisesti. Kun lapsi alkaa rauhoittua, voit pyytää häntä hengittämään kanssasi.

Tunnevalmentamisessa vanhemman tärkein taito on empaattisuus lapsen tunteita kohtaan. Tämä auttaa lasta kasvattamaan omaa kapasiteettiään empaattisuudelle. Kun vanhempi osoittaa empatiaa lapselle, niin lapsenkin on helpompi ymmärtää sisaruksiaan.

Miten Rauhallinen vanhemmuus tukee sisarussuhdetta

Vanhemman suhde jokaiseen lapseensa ja miten hän lapsiaan ohjaa vaikuttaa suuresti lasten sisarussuhteiden laatuun. Rankaiseva ja salliva kasvatus aiheuttavat sisarustappeluita, koska lapset yrittävät tällöin välttää rankaisuja eivätkä tee asioita siksi, että välittäisivät toisistansa. Rajojen asettaminen ilman empatiaa vähentää lapsen kykyä ohjata itseään. Kun vanhempi kontrolloi lasta, niin lapsi ajattelee, että on vanhemman tehtävä estää häntä satuttamasta sisarustaan, eikä että se olisi lapsen tehtävä kontrolloida itseään. Kun rajoja asetetaan niin, että lapsi kokee tulevansa ymmärretyksi, niin hän sisäistää rajat ja ottaa itse vastuun tekemisistään, vaikkei auktoriteettia olisikaan paikalla. Lapset, joita rangaistaan, oppivat myös käyttämään tätä vahvistaakseen omaa asemaansa ja valtaansa kantelemalla, koska tietävät silloin, että sisarus saa rangaistuksen ja hän saa olla “hyvä lapsi”. Sisarukset myös alkavat etsiä kostokeinoja ja ovat ärtyneempiä toisiinsa, jos he saavat rangaistuksia tapellessaan keskenään. Rangaistuksia saavat lapset ovat myös vihaisempia ja masentuneempia, koska he oppivat että osa heistä, eli heidän tunteensa, eivät ole hyväksyttyjä. Ja he suuntaavat vihansa usein sisaruksiin, koska nämä ovat lähellä. Rangaistukset myös opettavat pelkoa. Lapset mallintavat vanhempiensa käytöstä, eli jos vanhempi huutaa, lapsikin huutaa ja tämä voi johtaa kiusaamiseen.

Meidän pitäisi ajatella, että kurin sijaan lapsi tarvitsee rakastavaa ohjausta. Lapsilla on synnynnäinen tarve olla yhteydessä aikuiseen, joka ohjaa häntä. Lapsi siis valitsee yhteistyön, jos se ei uhkaa hänen eheyttään. Lapsi haluaa tehdä yhteistyötä, ja jos hän ei tee niin, niin se johtuu siitä, ettei hän kykene tekemään yhteistyötä ja hän tarvitsee apua tunteidensa kanssa, jotka ajavat häntä vääränlaiseen käyttäytymiseen. Väärä käyttäytyminen voi olla myös sitä, että lapsi vain tekee, mitä tahtoo, mutta tämä johtuu siitä, että hän arvottaa oman halunsa tärkeämmäksi kuin yhteyden vanhempaansa.

Lapset oppivat elämästä toistuvien kokemusten kautta. Jokaisella kohtaamisella vanhempi mallintaa lapselle miten hallita itsensä ja miten suhtautua muihin ihmisiin. Kaikki kuriton käytös tarkoittaa, että lapsi tarvitsee apua tai parempaa yhteyttä. Kun vanhempi vastaa tarpeeseen, niin käytös muuttuu. Jos lapsi ei vastaa vanhemman odotuksiin, niin hän tarvitsee tukea voidakseen toimia paremmin. Usein se, mitä vanhemmat ajattelevat kurittomuudeksi, on vain normaalia lapsellisuutta ja voidaan korjata yksinkertaisesti rakastavalla ohjauksella. Kun lapsi osaa säädellä tunteitaan hän osaa säädellä käyttäytymistään.

Rajojen asettaminen empaattisesti

Avain tehokkaiden rajojen asettamiseen on empatia. Tämä ei tarkoita sallivaa vanhemmuutta. Vanhempi johtaa ja hänen vastuullaan on lapsen käytöksen ohjaaminen. Eli valmentaminen ei tarkoita, että annat lapselle kaiken, mitä hän haluaa, mutta kuuntelemalla, empatialla ja halukkuudella löytää win-win-ratkaisuja, osoitamme että välitämme lapselle tärkeistä asioista. Tämä auttaa lasta suhtautumaan avoimemmin rajoihin, koska häntä on ainakin ymmärretty, vaikkei hän saanutkaan mitä halusi.

Tiukan ja sallivan vanhemmuuden välillä olevalla kultaisella keskitiellä lapselle annetaan tukea, jotta hän voi vastata vanhemman odotuksiin. Kun rajat asetetaan empaattisesti, se tarkoittaa että vanhempi on yhteydessä lapseen ja tunnustaa lapsen näkökulman.

Vanhemman tulee aina aloittaa syvällä hengityksellä ja sitten ohjata lasta haluttuun käytökseen samalla kun pitää yhteyden lapseen.

— Rajan asettaminen samalla kun tunnustat lapsen tunteet ja tarpeet:

Sen sijaan että sanoisit: “Älä huuda vauvalle! Hän alkaa itkemään entistä enemmän!”

Kokeile: “Ymmärrän, että vauvan itku on niin kovaa, että se sattuu korviisi. Minunkin korviini sattuu. Vauvalle huutaminen ei ole ok silti… Se pelottaa vauvaa ja vauva alkaa itkemään enemmän.”

–Rajan asettaminen empaattisesti ja lapsen impulssin suuntaaminen toisella tapaa

Sen sijaan että sanoisit: “Senkin kiusaaja! Tämä riittää, saat jäähyä!”

Kokeile: “Olet vihainen! En anna sinun lyödä veljeäsi. Voitko kertoa sanoilla, miten vihainen olet ja mitä tarvitset häneltä?”

–Rajan asettaminen empaattisesti ja toiveen kuuleminen

Sen sijaan että sanoisit: “Älä ole itsekäs. Olen leikkinyt teekutsuja kanssasi jo tunnin. Nyt vauva on nälkäinen”

Kokeile: ”Toivot että voisimme jatkaa teekutsujen leikkimistä. Minun pitää ottaa vauva syliin, kun vauva itkee, jottei se tunne oloaan pelokkaaksi ja yksinäiseksi. Ihan niinkuin tulen sinunkin luoksesi, kun itket… Taidat toivoa joskus, että olisikin vain minä ja sinä taas, niinkuin ennen, eikö? Kuulostaa siltä, että haluaisit, että istuisimme täällä koko aamun pitämässä teekutsuja ja sinun ei tarvitsisi jakaa minua ollenkaan…”

–Rajan asettaminen empaattisesti ja lapsen kutsuminen yhteistyöhön leikkisästi

Sen sijaan että sanoisit : “Jos ette pysty lopettamaan tappelua sohvasta, niin molempien pitää tulla pois siitä”

Kokeile: “Nyt ratkaisemme riidan sohvasta! Minä en koskaan saa sohvaa itselleni!” samalla kun heittäydyt lasten päälle.

–Rajojen asettaminen empaattisesti ja lapsen kutsuminen löytämään kanssasi win-win-ratkaisua

Sen sijaan että sanoisit: ”Ei, et voi laittaa musiikkia kun vauva on päiväunilla. Löydä jotain muuta tekemistä.”

Kokeile: “Haluaisit laittaa musiikin kovalle, jotta voisimme tanssia ja pitää hauskaa.. Nyt pitää kuitenkin olla hiljaista, jotta vauva saa nukkua ja me voimme leikkiä yhdessä..Mitä jos rakentaisimme legoilla yhdessä, ja kun vauva herää,niin laitan hänet liinaan ja voimme kaikki tanssia yhdessä?”

Jäähyt

Jäähyt ovat oikeastaan rangaistuksia, ne eivät opeta lasta olemaan kivempi toiselle. Sen sijaan jäähyt huonontavat lapsen käytöstä, kuten muutkin rangaistukset. Jäähyt aiheuttavat häpeää, koska lapsi ajattelee, että jos hän vain olisi “hyvä”, hän osaisi lopettaa huonot tunteensa, jotka saavat hänet käyttäytymään huonosti. Jäähyt eivät opeta lasta säätelemään tunteitaan. Lapsi kyllä rauhoittuu aikanansa, mutta hän ei ole ilmaissut tunteitaan vaan työntänyt ne syvemmälle, missä tunteet eivät ole enää tietoisen kontrollin alla. Tämän takia jäähyt tekevät lapsesta lopulta vihaisemman ja hän pystyy säätelemään tunteitaan vähemmän. Jäähyt eivät annan lapselle välineitä toimia tilanteessa paremmin. Jäähyt heikentävät lapsen yhteyttä vanhempaansa ja tämä yhteys on se juttu, miksi lapsi haluaisi edes toimia yhteistyössä vanhemman kanssa. Jäähyt myös voimistavat valtataistelua lapsen ja vanhemman välillä, ja kun lapsi kokee olonsa voimattomaksi hän purkaa sen johonkin, joka on voimattomampi kuin hän – yleensä sisarukseen. Jäähyt toimivat pelon kautta symbolisena hylkäämisenä. Sisaruskateus kumpuaa lapsen pelosta, että hän menettää vanhemman rakkauden ja kaikki rangaistukset vahvistavat tätä pelkoa ja lisäävät sisaruskateutta.

Kun empatia ei toimi

Yleensä vanhemmat ovat hämmästyneitä, miten hyvin rakastava ohjaus alkaa toimia lapsen rauhoittamiseksi ja rajojen hyväksymiseksi. Empatia on niin tehokas väline yhteyden luomiseksi, että se yllättää, jos se ei toimikaan. Mutta empatia ei ole temppu, millä toista voisi kontrolloida. Se on väline yhteyden luomiseksi ja lapsen auttamiseksi tunteiden käsittelyssä. Kun empatia ei toimi, vanhemman pitää arvioida, onko hän todella luomassa yhteyttä ja onko hän auttamassa lasta tunteiden kanssa. Seuraavaksi muutamia mahdollisia ongelmia:

  1.       Empatia saa lapseni itkemään enemmän
    Tämä tarkoittaa, että empatia toimii täydellisesti. Mieti hetkeä, kun sinulla oli isoja tunteita lukittuna sisälläsi ja yritit pitää itseäsi koossa. Sitten joku, jonka kanssa tunsit olosi turvalliseksi, halasi sinua tai sanoi jotain myötätuntoista ja purskahdit kyyneliin. Kun lapsella on isoja tunteita sisällään ja vanhempi osoittaa empatiaa, lapsi on enemmän kosketuksissa tunteensa kanssa, ja se on hyvä asia. Kun lapsi tuntee/kokee tunteensa, niin tunne haihtuu. Kunnon itku muuttaa kehon kemiaa sekä mielentilaa.
  2.       Empatia ei lopeta kiukkukohtausta.
    Kun lapsi on tappele tai pakene tilassa, sanat eivät auta. Sen sijaan, että sanoitat tunteita, viestitä turvallisuutta, jotta lapsi pystyisi näyttämään kaikki tunteensa. Mitä vähemmän sanoja, sen parempi, vain sen verran, että lapsi kuulee myötätuntosi ja tietää sinun olevan lähellä valmiina halaamaan. Empatia ei lopeta kiukkukohtausta, mutta empatia auttaa lasta näyttämään kaikki tunteensa, mikä aloittaa paranemisen.
  3.       Toistan, että “olet hyvin surullinen ja turhautunut”, mutta lapsi suuttuu ja käskee minun olla hiljaa.
    Jos vain toistelemme lapsen tunteita papukaijamaisesti, niin lapsi tuntee sen ja ärsyyntyy. Jos annat itsesi oikeasti tuntea miten hajalla kallis lapsesi on sisältä, saat kyyneleet silmiisi ja lapsesi tuntee itsensä ymmärretyksi.

Lapsen iällä on myös merkitystä. Taaperon kanssa voit laskeutua hänen tasolleen ja kertoa miten vihainen hän on. Taapero saa viestin, että ei ole hätätilanne vaan tälle tunteelle on jopa nimikin. Mutta vanhemmat lapset suuttuvat, jos heille kertoo, mitä he tuntevat. He eivät halua tulla analysoiduiksi tai manipuloiduiksi, he haluavat että näemme myös heidän puolensa asioista. Aina ei tarvitse sanoittaa tunnetta, vaan toisen näkökulman ymmärtäminen riittää. “Olen pahoillani, että kun heräsit päiväunilta, niin huomasit että isä veikin jo veljesi kauppaan ilman sinua… Tiedän että olisit halunnut mennä mukaan”. Isomman lapsen kanssa riittää yksinkertainen “Olen pahoillani, että tämä on niin vaikeaa”. Se välittää empatiasi.

  1.       Olen empaattinen tunteellisesti, mutta lapsi on silti poissa tolaltaan.
    Empatia auttaa meitä näkemään asiat lapsen näkökulmasta ja luomaan yhteyden lapseen. Joskus se riittää tunteiden purkamiseen. Mutta jos lapsi reagoi johonkin, jonka kokee isoksi ongelmaksi elämässään, niin hän ei välttämättä pääse yli tunteittensa, ellemme auta häntä ratkaisemaan ongelmaansa.
  2.       Kerron lapselle, että hän on vihainen, mutta täällä ei lyödä ja kymmenen minuutin jälkeen hän lyö taas
    Jos viestisi ei mene perille, niin todennäköisesti lapsesi tarvitsee enemmän apua isojen tunteiden kanssa, mitä hän saa empatiastasi. Puhe ei auta parantamaan isoja tunteita. Lapsi lyö, jos hänellä on iso pelon tunne lukittuna sisälleen. Lapsen pitää pystyä näyttämään tuo pelko vanhemmilleen itkemällä kunnolla. Yleensä vasta sitten lyöminen loppuu.
  • Ennakoiva huolenpito
    Ennakoiva huolenpito lasten kanssa tarkoittaa lapsen rakkaus-säiliön täyttämistä ja tunteiden viritystä päivittäin. Ennakoivalla huolenpidolla estetään isompia konflikteja ja parannetaan koko perheen yhteyttä toisiinsa.Seuraavat toimintatavat parantavat vanhempi-lapsi-suhdetta ja sen mukana myös sisarusten välisiä suhteita:
  1.       Rutiinit
    Rutiinit auttavat lasta tuntemaan olonsa turvallisemmaksi, mikä auttaa lasta säätelemään tunteitaan ja tulemaan paremmin toimeen kaikkien perheenjäsenten kanssa. Rutiinit voivat myös vähentää valtataisteluja. Rutiinit eivät tarkoita tiukkaa aikataulutusta, vaan sen huomaamista, mikä toimii perheelle ja sen pohjalta löytää rutiini, jota koko perhe odottaa.
  2.       Empatia
    Usein vanhemmat haluavat viedä päivät läpi aikataulun mukaan, ja kun lapsi osoittaa negatiivisia tunteita, vanhemmat kokevat sen epämiellyttävänä. Mutta suhtautuminen näihin tilanteisiin empatialla, on ehkä tärkein ennakoivan huolenpidon väline.
  3.       Päivittäinen riehuminen
    Lapset kehittävät levottomuutta (lievää pelkoa) pitkin päivää, ja heillä pitää olla väylä purkaa sitä. Kikattaminen on tehokas tapa vähentää levottomuutta ja saada stressihormonit ulos kehosta. Fyysinen riehuminen, joka aiheuttaa lapsessa hyvin lievää jännitystä/pelkoa on erinomainen tapa saada lapsi nauramaan. Stressin ja levottomuuden purun lisäksi nauraminen tuottaa oksitosiinia ja endorfiinia, joten joka kerta kun naurat jonkun kanssa rakennat luottamusta. Sisarussuhteen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että aina kun lapset nauravat keskenään, he samalla liimautuvat yhteen, mikä auttaa lieventämään sisaruskahnauksia myöhemmin päivän aikana. Ota selvää, mikä naurattaa lastasi parhaiten ja varmista, että lapsesi nauraa vatsansa pohjasta vähintään 15 minuuttia päivässä.
  4.       Erityisaika
    Päivittäinen hetki yksin vanhemman kanssa auttaa lasta rakentamaan luottamusta, yhdistää vanhemman ja lapsen ja auttaa lasta ilmaisemaan tunteensa, jotta hän pääsee yli tunteidensa. Yritä olla ottamatta aktiivista roolia, vaan anna lapsen johtaa. Jos lapsi haluaa sinun osallistuvan, niin anna lapsen päättää roolisi ja johtaa toimintaa. Jos päivittäinen erityisaika ei onnistu, niin yritä saada järjestettyä pidempi aika joka viikonloppu.
  • OSA 2. Sovussa elämisen opettaminen (Teaching peace)
  • Osassa kaksi Markham puhuu sovussa elämisen opettamisesta ja antaa uusia neuvoja vanhojen totuttujen ojentamiskeinojen tilalle. Neuvot ovat konkreettisia ja niitä on annettu monia erilasia tilanteita varten.

    Tunnetaitojen ja ongelmanratkaisuun opettaminen Aikuiset mielellään ohjaavat lapsia muistutuksin. On tavallista muistuttaa lasta olemaan kiltisti, käyttäytymään hyvin tai olemaan kiva muita kohtaan. Nämä lauseet eivät varsinaisesti auta lasta, mikäli hänellä ei ole työkaluja hyvin käyttäytymisen. Sitäpaitsi, noilla sanoilla lähetämme lapselle viestin, että heidän ulospäin näkyvä käytöksensä on tärkeämpää kuin heidän tunteensa. Lapset oppivat elämään sovussa, mikäli he pääsevät ohjatusti harjoittelemaan konfliktien ratkaisua. Ratkaisemisessa tarvitaan monenlaisia taitoja, kuten omien tarpeiden tunnistaminen ja ilmaisu, muiden kuuntelu, muiden näkökulman ymmärtäminen, ongelmanratkaisu ja molemmat voittaa -menetelmä. Näistä kaikista on hyötyä lapselle sekä sisarus- että muissa sosiaalisissa suhteissa.Tunnetaidoista, tai tunneälykkyydestä puolet koostuu omien tunteiden ymmärtämisestä ja käsittelystä, toinen puoli siitä, miten ihminen toimii muiden kanssa. Sisarussuhteissa vasta harjoitellaan näitä taitoja. Sisarukset riitelevät jopa seitsemän kertaa tunnissa ja vain 10% näistä riidoista päättyy yhteisymmärrykseen tai kompromissiin. Useimmiten vahvempi saa mitä haluaa – usein voimaa käyttäen ja heikomman kustannuksella. On väärin oletettu, että sisarussuhteet automaattisesti opettavat sosiaalisesti taitaviksi. Toki ne opettavat, mutta sekä hyviä, että huonoja sosiaalisia taitoja. Meidän ei tarvitse olla mukana jokaisessa lasten välisessä tilanteessa – emme vain saa olettaa, että he oppisivat  ilman ohjausta.Vanhemmat voivat käyttää muutamia keinoja tukeakseen sisarusten tunnetaitoja.
    1) Puhu tunteista. Kun vanhempi puhuu tunteista, sanoittaa lapsen tunteita ja havaintojaan lapsi oppii ymmärtämään tunteita herkemmin.
    2) Kysy tunteista, haluista, tarpeista, valinnoista. Kuuntele ja toista varmistaaksesi että ymmärsit. Älä tuomitse. Jos lapsi esim. kertoo ensi kerralla lyövänsä toista kysy, mitä siitä seuraa.
    3) Selitä ja mallinna. Anna lapsille konfliktitilanteessa vuorosanat.
    4) Harjoittele molemmat voittavat -menetelmää. Kysy taas: Sinä haluat ulos, siskosi uimaan – miten voisimme ratkaista ongelman?
    5) Mallinna minä-viestejä. Kun lapsi huutaa “Ite oot tyhmä” voit mallintaa: “En pidä siitä, kun haukut minua!”
    6) Mallinna prososiaalista käyttäytymistä. Kohtele perheen kaikkia muita jäseniä, kuten haluat lastesi kohtelevan toisiaan.Kun lapsi ei osaa ilmaista tunteitaan sanoin, hän tekee sen kehollaan. Siksi tunteiden sanoitusta täytyy opettaa. Kun lapsille tulee konflikti, vanhempi kuvailee tapahtuman, osoittaa myötätuntoa molemmille ja ohjaa lapsia kertomaan omat tunteensa. Samalla tavalla lasta opetetaan ilmaisemaan omat rajansa, ilman aggressiota, vaikkapa näin: “Olet vihainen kun sisko pilasi leikkisi. Osaatko kertoa hänelle miltä sinusta tuntuu?” ja toiselle lapselle “Huomaatko, hän kertoi että leikin pilaaminen sai hänet suuttumaan. Halusitko jotain kun kaadoit hänen torninsa?” jne.

Sisarusten yhteistoimintaa helpottaa, jos he oppivat ratkaisemaan itse riitojaan ja pulmatilanteita. Siihen aikuinen voi ohjata. Perusohjeistus on helppo: kuvaile ongelma tuomitsematta, rohkaise lapsia tuottamaan itsenäisesti ratkaisuja, ja tue heitä valitsemaan joku yhteinen ratkaisu.  Seuraavassa konkreettiset ohjeet:
1) Pysy rauhallisena, sillä aikuinen mallintaa rauhaa.
2) Kiinnitä huomiota siihen, että kumpikaan lapsista ei ole ongelma (vaikka lapset näin helposti sanovat).
3)  Jos ongelma on tavara, siirrä se pois ratkaisun löytymisen ajaksi.
4) Kuvaile ongelma tuomitsematta ja pyydä lapsia vahvistamaan ongelma.
5) Kutsu lapset kehittämään ratkaisuja.
6) Kirjaa ratkaisut ylös, vaikka he eivät vielä osaisi lukea.
7) Käykää ratkaisut läpi ja anna lasten valita heidän mielestään paras ratkaisu.
8) Seuraa ratkaisujen toteuttamista ja toteutumista.
Ehdottomasti kiellettyä on syyttää ja etsiä syyllisiä. Syyttämisen sijaan täytyisi keskittyä ongelmanratkaisuun. Siis “Kuka tämän teki, miksi teit sen!?” sijaan “Näyttää, että täällä on tapahtunut jotain. Osaatko kertoa mitä tapahtui?”

Kun ongelmanratkaisu epäonnistuu – konfliktien ratkaisuun ohjaaminen

Aina ongelmanratkaisu ei toimi, vaan konflikti on ehtinyt jo syntyä. Markham esittää helpon kysymyksen:
Lapset tappelevat taas. Mitä teet?
a) Lähetät heidät huoneisiinsa
b) Etsit jättisuuren paidan, jonka sisään laitat molemmat lapset. Paitaan on kirjoitettu Tulemme toimeen.
c) Istut alas lastesi kanssa ja autat heitä tunteitaan ja selvittämään riidan niin, että he tulevat kuulluksi.

Viimeinen vaihtoehto kuulostaa toki työläältä, mutta on sen arvoista. Jos aikuinen ei selvittele lasten riitoja kunnioittavasti  ja auta lapsia tunnetaidoissa sisarussuhteissa, voi seuraukset olla monenlaisia. Lapsi voi kokea, että aikuinen ei osaa selvittää riitoja kunnioittavasti. Pienempi oppii, että on ok jäädä aina alakynteen ja isompi oppii kiusaamaan ja käyttämään valtaa. Se opettaa molemmille, että heidän rajansa saa rikkoa. Se tekee lapsista ärtyisiä, ja sen he purkavat sisarukseen. Jos riitoja ei kyetä ratkaisemaan sopuisassa hengessä, se saattaa opettaa lapselle, että aikuiset suuttuvat, kun he ilmaisevat itseään ja tunteitaan avoimesti.

Vuosikymmeniä ajateltiin, että vanhempien ei kannata mennä sisarusten riitojen väliin. Näytti siltä, että riidat vähenevät kun aikuiset eivät sotkeennu. Tämä on totta, riidat vähenevät, mutta nykyään tiedetään, että se johtuu heikomman alistumisesta. Hän ennen pitkää lopettaa taistelun, sillä vahvempi ei huomioi hänen tarpeitaan. Tämä voi johtaa yhä enenevään aggressioon ja vallankäyttöön myös vahvemman puolelta, eli seuraukset ovat huonot molemmille. Toisaalta sellaiset vanhempien väliintulot, jossa aikuinen kertoo kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja valtaa käyttäen ratkaisee tilanteen, lisäävät riitoja. Se puolestaan johtuu aiemmin mainitusta huomiokilpailusta. Näin ollen on pääteltävä, että vanhempien väliintulo ei lisää riitoja, mutta puolten valitseminen aiheuttaa niitä.

Lasten kiistelyyn voi olla monia syitä ja ymmärtävä vanhempi pyrkii löytämään ne. Kyseessä voi olla esimerkiksi tarveristiriita, mustasukkaisuus, huomiontarve, kaipuu yhteyteen. Joskus syynä on se, että joku kodin ulkopuolelta on kohdellut lasta kurjasti ja lapsi yrittää ratkoa pulman kohtelemalla sisarusta samoin. Kotioloissa kun lapsi kiusaa sisarustaan voi tilannetta lähestyä kiinnittämällä huomio kiusatun tunteisiin: “Huomaatko, millainen ilme veljelläsi on? Hän ei pidä tuosta.” Molemmat lapset kannattaa pitää kosketuksissa, lohduttaa toista, mutta ei tuomita kiusaajaa. Lopuksi, kun asia on selvä, kannattaa pyrkiä vahvistamaan yhteyttä molempiin.

Joskus kiistely menee tappeluksi, jopa fyysiseksi. Mitä silloin pitäisi tehdä?
1) Erota tappelevat lapset ja estä väkivalta.
2) Auta molempia rauhoittumaan hengittämällä itse syvään ja käyttämällä rauhallista ääntä.
3) Jos lasta sattui, lohduta. Jos mahdollista, ota toinen lapsi jo nyt mukaan lohduttamiseen.
4) Ota tarpeen mukaan rauhoittumisaikaa, eli selvitä riita vasta kun tunteet ovat rauhoittuneet. HUOM! Älä lähetä lapsia omaan huoneeseen, jossa he kokevat olonsa turvattomiksi. Säilytä yhteys molempiin.
5) Ota lapset lähellesi ja kun kuuntelet toista, pidä kosketusyhteys toiseen.
6) Anna molemmille lapsille mahdollisuus puhua ja toista mitä he sanovat.
7) Muistuta säännöistä: “Lyöminen ei sovi”.
8) Kieltäydy ottamasta puolia.
9) Ohjaa lapsia kertomaan tunteensa ja tarpeensa ja pyydä toista lasta kertomaan mitä hän kuuli.
10) Luo mahdollisuus tilanteen oikaisemiseen. “Olitte molemmat vihaisia. Miten voisimme korjata tilanteen?”

Tämän jälkeen voi siirtyä ongelmanratkaisuun, mikäli tappelun aiheuttama ongelma vielä on olemassa.  Toisen tarpeiden ja tunteiden kuuleminen ja huomioiminen on paljon tärkeämpää kuin pakotettu anteeksipyyntö. Anteeksipyyntö vihaisena ja aikuisen pakottamana opettaa lapsen valehtelemaan, eikä se korjaa vahinkoa koska se ei ole aito. Se saa vain toisen sisaruksen ajattelemaan, että hän voitti. Kun viha on laskeutunut, auta lasta itse miettimään mitä hän voisi tehdä korjatakseen asian sisaruksen kanssa.

Miksi lapset kiistelevät tavaroista?

Yksi yleisimmistä riidan aiheista on saman tavaran haluaminen. Ensimmäinen lapsi yleensä olettaa, että hän omistaa kaikki lelut. On siis luotava joku säännöstö omistusoikeuksista, vaikka aikuisen mielestä olisi vain helpointa että kaikki lelut ovat yhteisiä. Lapselle lelut ovat arvotettua omaisuutta. Pienelle ne ovat minäkäsityksen jatke, tai osa sitä. Lapset käyttävät tavaroita tutkiakseen maailmaa ja rakentaakseen käsitystä siitä. Sen vuoksi omistussuhteella on valtavasti merkitystä lapselle ja lapsen hyvinvointi riippuu siitä, kuinka hyvin hän kontrolloi hänelle tärkeitä tavaroita.  Tämän vuoksi aikuisen ei pitäisi määrätä leluja pakolla jaettavaksi. Kun lapsi saa säädellä itse tavaroiden jakamista, hän oppii että jakaminen on kiva ja hyvä asia. Pakottamalla hän pitää vain entistä tiukemmin kiinni omistaan. Lapsia voi siis opettaa jakamaan. Kun lapsi leikkii jollain lelulla ja toinen haluaa sen, tulee aikuisen kertoa, että ensimmäinen saa leikkiä sillä niin kauan kuin haluaa ja antaa sen toiselle kun on siihen valmis. Leikkiä voi vuorotellen, mutta niin, että aikuinen ei määritä vuoroja, vaan lapsi itse. Jos lapsi haluaa jatkaa leikkimistä “ikuisesti”, voidaan sopia, että vuoro vaihtuu viimeistään seuraavana päivänä. Vuoron odottaminen on joskus vaikeaa, mutta siinä aikuinen voi auttaa sanoittamalla ja tukemalla.

Kilpailun vähentäminen
Lapset kilpailevat, koska oikeudenmukaisuuden tarve on sisäsyntyinen. He myös haluavat varmistaa selviytymisensä, eli he haluavat epätoivoisesti tietää, että vanhempi rakastaa heitä enemmän kuin ketään muuta. Tasapuolisuuden ja reiluuden vaatimus on siis suuri, eikä helppo saavuttaa, koska lapset eivät aina arvioi asiaa samoin kuin aikuiset. Ratkaisuna on olla empaattinen. Sen sijaan että sanoisit: “Tottakai sinä saat olla ensimmäinen joskus” sano: “Sinusta tuntuu ettet koskaan saa olla eka”. Kannattaa keskittyä lapsen tarpeisiin ja kuulla häntä ennemmin kuin alkaa todistelemaan kuinka tasapuolisesti kohtelee sisaruksia. Tärkeintä on, että kaikkien lasten kuppi on täynnä, eli he saavat rakkautta, ymmärrystä ja hyväksyntää, sekä yksilöllistä huomiota. Tämä vähentää kilpailun tarvetta.

Älä koskaan vertaile lapsia! Se voi olla vaikeaa, mutta todella tärkeää. Monet vanhemmat vertailevat tahtomattaan, mutta onneksi tavasta voi päästä irti. Tärkein ohje on: sanoita. Kerro mitä näet, mistä pidät tai et pidä, tai mitä haluaisit tehtävän toisin. Tartu kyseessä olevaan asiaan, älä siihen mitä sisarus tekee tai on tekemättä – se ei liity asiaan. Älä myöskään aseta lapselle odotuksia kertomalla millainen hän on. Jos mainitsee yhden sisaruksista olevan taiteellinen ja toisen urheilullinen,  tulee rajanneeksi heitä, vaikuttaneeksi heidän itsetuntoonsa ja sitä kautta aiheuttaneeksi sisarusriitoja. Jokainen kerta, kun sisarus saavuttaa jotain lapsen ominaisuuteen kuuluvaa, se saattaa uhata lasta. Toisaalta, paine voi olla valtava. Mitä jos ei aina olekaan perheen neropatti tai pikku söpöläinen. Roolit paineistavat lapsia turhaan, eivätkä ihmiset ikinä ole yksiulotteisia.
Kuitenkin lasten saavutuksia pitää voida juhlistaa ja lasta saa kehua.  Siinä pitää vain osata olla hienovarainen ja kaikki näkökulmat huomioiva.

Sisarusten väliseen kilpailuun vaikuttaa syntymäjärjestys
Vanhin lapsi on usein vastuuntuntoisempi, huolestuneempi ja halukkaampi miellyttämään vanhempiaan. Vanhemmat voivat auttaa heitä nauramalla yhdessä, tukemalla heitä mielenkiinnon kohteisiin, empatisoimalla sen sijaan, että odottaisivat heidän olevan jo isoja sekä muistamalla, että kaikkien lasten pitää saada olla vauvoja joskus. Keskimmäinen tuntee itsensä vähemmän arvostetuksi, koska hänellä ei ole erityistä roolia perheessä. He saavat helposti vähiten huomiota, joten he saattavat hakea sitä voimakkaasti. Vanhemmat voivat tukea siinä olemalla ärsyyntymättä huomionhausta ja antamalla lapselle kahdenkeskistä aikaa. Nuorin lapsi etsii itselleen paikan mistä hyvänsä, mikä on vain isommilta jäänyt jäljelle. Vanhemmat voivat tukea nuorinta antamalla vastuuta ja ottamalla hänen mielipiteensä vakavasti.

Keinoja kilpailun ennaltaehkäisemiseksi ja yhteyden kasvattamiseksi  
Perhekulttuurin voi rakentaa sisarusten läheisyyttä tukevaksi, mutta se täytyy aloittaa aikuisista. Ensimmäisessä luvussa esitetyt rauhallisen vanhemmuuden ohjeiden on oltava hallussa, että tässä esiteltävät ohjeet voivat toimia.

Aseta oletusarvoksi, että lapset arvostavat toisiaan. Mitä varhaisemmin lapset opetetaan arvostamaan toisiaan, sen parempi on lopputulos.  Me emme voi olettaa, että kaikki perheessä ovat aina täynnä rakkautta toisiaan kohtaan, tai eivät koskaan ole vihaisia. Mutta me voimme edellyttää, että perhe pystyy aina ratkaisemaan ristiriidat, koska perheessä kaikki arvostavat toisiaan ja sisaruksille on aivan erityinen suhde, jota pitää arvostaa ja suojella. Tämä side pitää saada välitetyksi lapsille. Sen voi tehdä perheen tiimihengen luomisella: “Me olemme seikkailevat Virtaset!”, arvojen opettamisella, perheen sääntöjen sekä perheen moton (esim. Ole rohkea, ole kiva, ole kunnioittava!) avulla. Tärkeä on ohjata tunneälykkyyteen ja kunkin ainutlaatuisuuden arvostamiseen. Yksi keino voi olla sisaruskirjan tekeminen (AhaParenting.comista löytyy valmis pohja). Lapsille kannattaa puhua siitä, kuinka onnekkaita he ovat kun heillä on juuri tämä sisarus.

Perheessä voi olla rutiineita, jotka vahvistavat sisarusten sidettä. Näitä ovat vaikkapa aamuhalailut, jossa aamulla viisi minuuttia käytetään rennosti halaillen ja yhteyttä luoden. Jokapäiväinen rutiini on sanoa ääneen, miten lapset ovat auttaneet toisiaan: “Huomasin, että lohdutit siskoa kun hän kaatui, se varmasti tuntui hänestä hyvältä.” Lapsia kannattaa ohjata lohduttamaan toisiaan. Lapsien kanssa kannattaa keskustella ja jakaa päivän hyvät ja huonot asiat. Illalla voi kertoa, mitä kukin perheenjäsen toisissa arvostaa. Sisarusjuhla vuosittain on myös hauska rutiini sisarusten siteen vahvistamiseksi.

Positiivista vuorovaikutusta voi tukea lasten kanssa. Mitä enemmän heillä on lämpimiä, hyviä hetkiä sisaruksen kanssa, sen paremmin myös ongelmanratkaisu sujuu. Tässä on haaste, sillä positiivisia kokemuksia pitäisi olla kuusinkertainen määrä verrattuna negatiivisiin. Tämä saattaa kuulostaa epätoivoiselta: he riitelevät kuusi kertaa päivässä, joten tuntuu mahdottomalta saada 36 hyvää asiaa mahtumaan päivään. Kannattaa aloittaa pienestä: hymykin on positiivista vuorovaikutusta. Aikuisen pitäisi kannustaa lapsia tekemään asioita, joista he molemmat pitävät. Aikuisen ei koskaan pidä keskeyttää iloista leikkiä, mikäli se ei ole välttämätöntä. Nauraminen ja hassuttelu vapauttaa mielihyvähormoneja: sitä kannattaa hyödyntää! Aloita lapsille heidän oma erityisaikansa, joka heidän on tarkoitus viettää kahdestaan. Kymmenen minuuttia riittää, ja aikuisen on tärkeä auttaa lapsia keksimään yhteinen puuha. Muistuta lapsia kuinka paljon sisarus häntä rakastaa: “Onpa ihanaa, että veli halusi jakaa herkun sinun kanssa. Olette kyllä onnekkaita kun teillä on toisenne.” Kommentointi saattaa toimia parhaiten, kun herkun jakanut sisarus ei ole lähettyvillä. Kun heillä on huono päivä, keksi joku yhteinen kiva puuha, kuten tanssiminen tai leipominen.

Perhettä voi yhdistää viikottaisella perhekokouksella. Sen avulla voi myös ratkoa koko perheen pulmatilanteita. Lapsille kannattaa antaa tärkeitä tehtäviä, kuten sihteerin tai puheenjohtajan tehtävä. Perhekokouksen perustamisessa on hyvä seurata muutamaa vinkkiä:
– Selitä lapsille idea niin, että se tuntuu hauskalta, eikä liian pitkältä. Mukaan voi tuoda naposteltavaa.
– Aikatauluta kokous samalle ajalle joka viikko ja tee siihen rutiini, joka luo erityisyyden tunnun.
– Kertokaa ensin omat arvostuksenne toisia kohtaan.
– Kysy, haluaako joku tuoda jonkun asian käsittelyyn (kotityöt, lasten riitely, vanhempi-lapsi ajan puute…)
– Käytä keskustelussa kokoussääntöjä: kaikki puhuvat vuorollaan jne.
– Lopettakaa siihen, että kaikki kertovat mitä odottavat.
– Sulje kokous yhteishalauksella ja perheen motolla.

OSA 3: Ennen vauvan syntymää ja ensimmäisenä vuotena sen jälkeen

Kolmas osa käsittelee sitä, miten esikoisen tunnemylläkkää uuden vauvan syntyessä voi helpottaa ja miten sisarusten suhdetta voi alkaa rakentaa heti raskausuutisesta lähtien.

Ennen vauvan syntymää

Esikoisen suhdetta pikkusisarukseen kannattaa ryhtyä rakentamaan jo raskausaikana. Aihetta voi lähestyä jo ennen varsinaisen raskausuutisen kertomista lukemalla lapsen kanssa kirjoja pikkusisaruksen saamisesta ja pohtimalla yhdessä, millaista mahtaisi olla saada oma pikkusisko tai -veli. Tämä on hyvä tilaisuus tunnustella, onko esikoisella jotain huolia liittyen pikkusisaruksen saamiseen tai vauvoihin ylipäänsä. Mahdollisiin ennakkoluuloihin kannattaa suhtautua empaattisesti, mutta nostaen esiin myös myönteisiä puolia: on totta, että vauvat itkevät ja saattavat sotkea leikkejä, mutta tilanne muuttuu pikkusisaruksen kasvaessa, ja lopulta hänestä saa leikkikaverin ja elinikäisen ystävän.

Itse raskausuutinen kannattaa kertoa esikoiselle henkilökohtaisesti ennen kuin hän ehtii kuulla siitä muuta kautta. Alusta asti olisi hyvä suosia sanamuotoja, jotka korostavat esikoisen suhdetta vauvaan: hänestä tulee isosisko tai isoveli, ja vauva on “meidän vauvamme”, “hänen vauvansa” tai “hänen pikkusisaruksensa”.

Suhdetta vauvaan voi alkaa luoda silittelemällä vatsaa yhdessä ja pohtimalla, mitä vauva mahtaa äidin mahassa touhuta. Vanhemmat voivat kertoa vauvalle, miten onnekas hän onkaan, kun hänellä on niin ihana isosisko tai -veli, ja miten hauskaa sisaruksilla tuleekaan olemaan yhdessä. Myös esikoinen voi jutella ja laulaa vauvalle vatsan läpi. Jos mahdollista, esikoinen kannattaa myös ottaa mukaan neuvolakäynneille, jotta hän pääsee kuulemaan vauvan sydämenlyöntejä ja seuraamaan tämän kasvua.

Vauvasta ei kuitenkaan tarvitse puhua koko ajan. Hyvää valmistautumista on myös esikoisen oman vauva-ajan muisteleminen: miten ihana hän olikaan jo syntyessään ja miten mukavaa häntä oli hoitaa. Esikoisen kanssa voi myös hoitaa vauvanukkea, jota hän voi myöhemmin hoivailla samalla kun vanhemmat hoitavat perheen oikeaa vauvaa.

Hyvän alun rakentaminen ensimmäisten kuukausien aikana

Sisaruksen syntymä on esikoiselle suuri muutos, joka aiheuttaa väistämättä stressiä, todennäköisesti jo raskausaikana. Tämä saattaa näkyä taantumisena ja tavallista levottomampana käytöksenä. Vanhemmat voivat auttaa esikoista tuntemaan olonsa turvallisemmaksi osoittamalla hänelle paljon arvostusta ja hellyyttä. Mahdollisiin negatiivisiin tunteisiin vauvaa tai tulevaa elämänmuutosta kohtaan kannattaa suhtautua ymmärtäväisesti. Muut suuret muutokset, kuten kuivaksi opettelu, vieroittaminen, muutokset nukkumajärjestelyissä tai muuttaminen uuteen asuntoon, olisi myös hyvä hoitaa alta pois hyvissä ajoin ennen vauvan syntymää, jotta esikoinen ei yhdistäisi näitä muutoksia pikkusisarukseen.

Pikkusisaruksen syntymän jälkeen on tärkeää, että esikoinen voi luottaa molempiin vanhempiin suhteellisen tasaveroisina hoivaajina. Jos hän ei ole tottunut olemaan kummankin hoivattavana, suhdetta kannattaa ruveta muuttamaan tasapuolisemmaksi hyvissä ajoin. Vähemmän läheinen vanhempi voi edistää tätä vaalimalla hyvää yhteyttä lapseen, ottamalla empaattisen lohduttajan roolia mahdollisimman usein sekä harjoittelemalla rutiineja lapsen kanssa.

Mikäli esikoinen osoittaa vastahakoisuutta toista hoivaajaa kohtaan, tilannetta voi yrittää helpottaa leikin avulla. “Suositumpi” vanhempi voi istua sohvalla ja toinen vanhempi asettua lattialle hänen ja lapsen väliin. Tämän jälkeen toinen vanhempi alkaa uhota, ettei lapsi pääse hänen ohitseen. “Olet minun! Vain minun!” Kun lapsi alkaa pyrkiä sohvalle, vanhempi yrittää epätoivoisesti napata häntä, kuitenkin surkeasti epäonnistuen. Kun lapsi pääsee sohvalle suositumman vanhemman (usein äidin) luo, tämä antaa hänelle halauksen ja suukon ja päästää hänet taas matkaan. Isä tällä välin valittaa epäonnistumistaan ja yllyttää lasta kokeilemaan uudelleen. Jokainen yritys kuitenkin päättyy samalla tavalla. Tämä leikki kirvoittaa lapsesta naurua yhä uudestaan ja auttaa häntä purkamaan tilanteeseen liittyvää jännitystä, niin että hänen on myöhemmin helpompi uskaltautua toisenkin vanhemman hoivattavaksi.

Tärkeää on myös valmistella esikoista synnytyspäivään ja eroon äidistä (tai itse synnytykseen, mikäli hänen on tarkoitus olla tapahtumassa läsnä). Mikäli esikoinen on jäämässä hoitoon vanhempien sairaalassaolon ajaksi, hoitoon jäämistä voi harjoitella hänen kanssaan etukäteen. Tarkoitus ei ole kuitenkaan totuttaa lasta erossaoloon sysäämällä häntä hoitoon satunnaisille ihmisille, vaan rakentaa hyvää ja luottavaista suhdetta siihen henkilöön, joka häntä tulee hoitamaan synnytyksen aikana, ja kokeilla tuon ihmisen huomassa olemista sopivan pienin askelin. Tarkoituksena on luoda lapselle hoitoon jäämisestä luottavainen olo, ei aiheuttaa hänelle tunnetta, että hänet voidaan milloin tahansa jättää yksin vieraiden ihmisten kanssa. Hoitavan aikuisen kanssa on myös hyvä käydä läpi, millaisilla tavoilla lasta voi parhaiten lohduttaa ja tukea mahdollisen ikävän iskiessä, jotta tällä olisi mahdollisimman turvallinen olo tunnemylläkän keskellä.

Lapsen kanssa kannattaa jutella sairaalareissusta etukäteen. Halutessaan tapahtumasarjasta voi tehdä vaikka kuvakirjan, jonka avulla on helpompi hahmottaa tapahtumien kulkua. Sairaalakassiin voi pakata mukaan kuvan esikoisesta, jonka äiti lupaa näyttää vauvalle heti tämän syntymän jälkeen. Mukaan voi laittaa vaivihkaa myös “vauvan lahjan” esikoiselle, joka ojennetaan tämän tavatessa sisaruksensa ensi kertaa.

Esikoisen olisi hyvä päästä tapaamaan äitiä mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. Ensikohtaamisen aikana olisi hyvä korostaa sitä, miten iloisia vanhemmat ovat esikoisen nähdessään – tälle erossaolo on luultavasti ollut iso asia. Päähuomion ei tarvitse olla vauvassa; tätä ehditään kyllä ihastella ja ihmetellä lisää myöhemminkin. Samoin sairaalasta kotiutuessa olisi hyvä, jos joku toinen kantaisi vauvan sisään ja äiti voisi keskittyä tervehtimään esikoista avoimin sylin. Myöhemmin, kun vieraita tulee katsomaan uutta perheenjäsentä, heitä voi ohjeistaa huomioimaan esikoista ensin ja vaikkapa tuomaan perheelle vauvalahjan sijaan “isonsisaruksen lahjan”.

Kotiutumisen jälkeen esikoiselle kannattaa tarjota säännönmukaisesti tilaisuuksia osallistua vauvan hoitoon. Vauvan päästä erittyy kiintymystä edistäviä feromoneja, joten pikkusisaruksen piteleminen ja lähellä oleminen auttavat esikoista kehittämään hoivaavia tunteita tätä kohtaan. Vauvalle leperrellessä kannattaa myös puhella isosiskosta tai -veljestä ihailevaan ja arvostavaan sävyyn, jotta tämä voi tuntea olevansa edelleen tärkeä osa perhettä.

Ensimmäisinä kuukausina esikoinen tuntuu helposti todella isolta verrattuna vastasyntyneeseen, mutta vanhempien on tärkeää muistaa, että hän on todellisuudessa pieni vielä itsekin (vaikka lapsilla olisi useampikin vuosi ikäeroa). Ja pikkusisaruksen syntymän jälkeen hän voi hyvinkin taantua ja käyttäytyä tavallista epäkypsemmin. Hän tarvitsee edelleen molempien vanhempien läheisyyttä ja huomiota ja kokemuksen siitä, että elämä ei pyöri ainoastaan vauvan ympärillä. Yhteyden, naurun ja leikin ylläpitäminen onkin uudessa elämäntilanteessa aivan erityisen tärkeää.

Erityisesti kannattaa varoa sulkemasta esikoista ulkopuolelle, kun vauva tarvitsee hoivaa. Toki vastasyntynyt ei voi odottaa tarpeidensa kanssa – toisin kuin esikoinen, jonka tarpeisiin toivon mukaan on varhaislapsuudessa vastattu niin hyvin, että hän jo selviytyy lyhyistä viivästyksistä. Kannattaa kuitenkin välttää ilmauksia, joissa esimerkiksi odottaminen laitetaan vauvan “syyksi”, ja korostaa sen sijaan sitä, miten mielellään vanhempi haluaa auttaa esikoista heti kun hänen kätensä ovat vapaat. Sopivissa tilanteissa, kun vauva on tyytyväinen eikä kaipaa välitöntä huomiota, Markham kehottaa hoitamaan esikoista ensin ja puhelemaan vauvalle ääneen siitä, miten tällä kertaa on esikoisen vuoro ja kaikki joutuvat joskus odottamaan.

Yksi tyypillisesti haastava tilanne on vauvan ruokkiminen. Lapsille on vaikeaa pärjätä ilman aikuisen huomiota – ja vauvan syöttäminen herättää helposti esikoisessa mustasukkaisuuden ja tarvitsevuuden tunteita. Koska imetys- tai syöttöhetkiä tulee väistämättä useita päivän mittaan, on hyvä miettiä etukäteen, miten näitä tilanteita voisi helpottaa. Esikoisen huomion tarvetta on hyvä pyrkiä täyttämään etukäteen – erityisesti riehaleikit ovat hyvä tapa auttaa häntä purkamaan stressiä ja lisätä yhteyden tunnetta vanhempaan. Vauvaa syötettäessä esikoisen voi kutsua viereen vaikkapa lukemaan tai istumaan kainalossa, tai hänelle voi ehdottaa oman vauvanuken hoivaamista äidin vierellä. Hänelle voi myös tehdä erityisen puuhalaatikon, joka on esillä vain vauvan ruokailuhetkinä ja joka sisältää erityisen kiinnostavia leluja ja esineitä tutkittavaksi.

Myös vauvan nukkumaan laittaminen voi tuottaa päänvaivaa, jos saman katon alla on myös taapero, varsinkin jos paikalla ei ole toista aikuista, joka voisi huolehtia tästä nukuttamisen ajan. Sulkeutuminen vauvan kanssa toiseen tilaan laukaisee helposti mustasukkaisuuden tunteita – ja on muutenkin paljon vaadittu, että taapero kykenisi viihdyttämään itseään koko nukutuksen ajan. Nukutustilanteita kannattaa ennakoida samoin kuin syöttämistä, eli antamalla esikoiselle huomiota etukäteen. Leikit, jotka saavat lapsen nauramaan, ovat erityisen hyviä, koska ne auttavat purkamaan vaikeita tunteita. Itse nukutusta helpottaa, jos esikoinen voi siksi aikaa syventyä vaikkapa äänikirjaan tai lastenohjelmaan. Tai, jos taaperokin tarvitsee yhä päiväunet, molemmat lapset voi yrittää laittaa unille samaan aikaan. Tämä voi onnistua esimerkiksi pötköttelemällä yhdessä molempien kanssa – vaikkapa imettäen vauvaa ja lukien esikoiselle kirjaa – tai lähtemällä nukutuslenkille niin, että vauva on kantovälineessä ja taapero vaunuissa.

Yksi pikkuvauvavaiheen yleinen haaste on isonsisaruksen taantuminen. Taantuminen – eli opittujen taitojen unohtaminen – on lapsen reaktio liian kuormittavaan elämäntilanteeseen. Se on myös eräänlainen tapa tarkistaa, onko lapsi yhä rakastettu ja vanhempien hoivan arvoinen. Taantuminen menee ohi sitä nopeammin, mitä ymmärtäväisemmin ja kärsivällisemmin vanhemmat osaavat suhtautua tilanteeseen. Esikoisen tarpeeseen tulla autetuksi ja lellityksi kannattaa suhtautua sillä asenteella, että kyse on ohimenevästä vaiheesta. Kun lasta esimerkiksi autetaan hänen sitä pyytäessään – sellaisissakin toimissa, joista hän on ennen suoriutunut itsenäisesti – hän voi vähitellen vakuuttua siitä, että vanhemmat edelleen huolehtivat myös hänen tarpeistaan, vaikka vauva viekin hoivasta oman osansa.

Esikoinen tarvitsee tukea myös haastavien tunteidensa käsittelyssä. Sopeutumista uuteen elämäntilanteeseen auttaa, jos lapsi voi kokea vaikeiden ja ristiriitaistenkin tunteiden olevan normaaleja ja sallittuja. Mustasukkaisuuden tukahduttaminen sen sijaan kuormittaa lasta ja tekee tunteiden säätelystä hänelle entistäkin vaikeampaa. Pinnan alle painetut tunteet voivat myöhemmin purkautua hallitsemattomasti ja johtaa aggressiiviseen ja uhmakkaaseen käytökseen. Esikoista voi tukea yksinkertaisesti osoittamalla ymmärrystä ja myötätuntoa häntä kohtaan, sekä vakuuttamalla hänelle, että vanhemmat ovat aina valmiita kuuntelemaan häntä ja auttamaan häntä parhaansa mukaan. Parasta on, jos lapselle voi antaa luvan tunteisiinsa, mutta samaan aikaan valaa häneen toivoa siitä, että asiat tulevat vielä muuttumaan parempaan. Vaikka esikoinen ei toisi ilmi mustasukkaisia ajatuksia, hänelle voi kertoa, että joskus tällaisiakin tunteita voi olla, ja niistä on lupa kertoa – ja että vanhemmat rakastavat häntä aina, eikä mikään asia maailmassa voi muuttaa sitä seikkaa.

Ensimmäisten kuukausien aikana perheen yhteisenä haasteena on tottua uuteen elämänrytmiin. Vanhempien kannattaa asettaa perhe-elämä etusijalle ja välttää ylitöitä ja matkustelua. Mitä tiiviimmin molemmat vanhemmat voivat osallistua lastenhoitoon, sitä helpompi esikoisen on sopeutua pikkusisaruksen syntymään. Kotona olevan vanhemman ei kannata odottaa hoitavan päivän aikana mitään muuta kuin lapset; mahdolliset vapaat hetket kannattaa käyttää mieluummin yhteyden ylläpitämiseen esikoisen kanssa, tai vaikkapa lepäämiseen, kuin kodinhoitoon. Vaikka toinen vanhempi kävisi töissä, hän voi kuitenkin ottaa vastuuta kotitöistä ja ruokahuollosta.

Ajatus siitä, että vauvanhoidon lisäksi myös esikoisen tarpeisiin pitäisi kiinnittää erityistä huomiota, voi tuntua vauva-arjen keskellä uuvuttavalta. Kuitenkin panostamalla pieniin, säännöllisiin ylläpitotoimiin arjesta voi saada huomattavasti tasaisempaa ja miellyttävämpää kaikille. Yhteyttä esikoiseen voi vaalia esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

1) Aloita jokainen aamu sylittelemällä esikoista vähintään 5-10 minuuttia.

2) Ota tavaksi hakeutua kunkin lapsen kanssa yhteyteen ainakin kerran tunnissa.

3) Asetu vauvan kanssa lattiatasoon esikoisen leikkiessä, jotta olet paremmin hänen saatavillaan.

4) Käytä kantovälineitä, jotta pystyt touhuamaan esikoisen kanssa vapaammin.

5) Anna esikoiselle huomiotasi aina erossaolon jälkeen, esimerkiksi hänen palatessaan hoidosta tai koulusta.

6) Varaa joka päivä vähintään 15 minuuttia kahdenkeskistä aikaa kunkin lapsen kanssa.

7) Vuorotelkaa toisen vanhemman kanssa, niin että kumpikin saa viettää aikaa kummankin lapsen kanssa.

8) Huolehdi siitä, että jokaiseen päivään mahtuu vähintään 10 minuuttia naurua esimerkiksi riehaleikkien muodossa.

9) Harjoita empatiaa ensisijaisena lähestymistapanasi haastaviin tilanteisiin.

10) Anna esikoiselle vähintään 15 minuuttia huomiota iltaisin nukkumaanmenon aikaan.

11) Lujita yhteyttä lapseen rituaalien avulla, esimerkiksi kehittämällä siirtymä- ja erotilanteisiin sopivia loruja.

12) Opettele olemaan läsnä ja jakamaan huomiotasi kummallekin lapselle yhtä aikaa esimerkiksi katseiden ja eleiden avulla.

Positiivisten rakenteiden ylläpitäminen kun vauva alkaa liikkua

Vauvan liikkeellelähtö on monissa perheissä varsin haastavaa aikaa. Yhtäkkiä pikkusisarus ylettääkin esikoisen tavaroihin ja pääsee sotkemaan leikit – ja toisaalta hän on vielä liian pieni ymmärtääkseen järkeilyä. Siirtyessään kohti taaperovaihetta vauva myös oppii koko ajan uusia taitoja, jotka herättävät muissa innostusta ja ihailua. Ei siis liene ihme, että moni lapsi reagoi tilanteeseen lisääntyneellä mustasukkaisuudella.

Markham antaa rauhan ylläpitoon useita vinkkejä. Ensinnäkin kannattaa pitää huoli, että esikoisella on mahdollisuus pitää tärkeimmät lelunsa ja projektinsa vauvan ulottumattomissa. Yhteiset leikit ovat toki hyväksi lasten välisen suhteen kehitykselle, mutta isoasisarusta ei tulisi velvoittaa leikkimään vauvan kanssa. Niin ikään lapsia ei kannata painostaa olemaan lähekkäin, esimerkiksi yhteisessä kylvyssä, vasten tahtoaan. Yhteyttä sisarusten välillä voi vaalia muillakin tavoilla, kuten huomioimalla niitä tilanteita, joissa he ovat positiivisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Kun vauva oppii uusia taitoja, osan ihastelusta voi suunnata esikoiselle antamalla hänelle tunnustusta esikuvana ja roolimallina olemisesta. Näin kuopuksen saama huomio aiheuttaa esikoisessa vähemmän kateutta.

Ristiriitatilanteisiin kannattaa puuttua heti, kun ensimmäisiä vaaran merkkejä alkaa näkyä ilmassa – ennen kuin tilanne ehtii edetä hyökkäykseen asti. Joskus lapset tarvitsevat yksinkertaisesti apua jonkin ongelman selvittämisessä, joskus taas ristiriidan taustalla voi olla purkautumistietä tarvitseva kiukku. Jälkimmäisessä tapauksessa tilannetta voi helpottaa yhdessä nauraminen, minkä lisäksi kannattaa kiinnittää erityistä huomiota ennaltaehkäisyyn, kuten riittävään kahdenkeskiseen aikaan ja riehaamiseen. On hyvä myös tarkkailla, syntyykö ristiriitoja tavallista helpommin tiettyinä aikoina päivästä tai tietyissä tilanteissa. Haastavia ajankohtia voivat olla esimerkiksi esikoisen saapuminen hoidosta kotiin (jolloin voi auttaa, jos esikoiselle voi antaa heti jakamatonta huomiota) tai päivällisen valmistelu (jolloin esikoisen voi ottaa mukaan ruuanlaittoon vauvan ollessa lattialla tai kantovälineessä).

Jos lasten välille tulee riitaa, on tärkeää olla asettumatta kummankaan puolelle. Markham neuvoo lähestymään riitatilannetta aina siitä lähtökohdasta, että molemmat osapuolet ovat vaikuttaneet sen syntyyn yhtä lailla, vaikka toinen näistä olisikin vasta vauva. Kuvailemalla tilanteita neutraalisti ja auttamalla lapsia toistensa ymmärtämisessä ja suhteensa korjaamisessa saavutetaan enemmän hyvää kuin syyttelemällä ja rankaisemalla.

Ihmisen perusreaktio hyökkäyksen alaisena on “taistele, pakene tai jähmety”. Isompana osapuolena esikoinen turvautuu helposti taisteluun joutuessaan vaikeuksiin vauvan kanssa. Koska kuopus todennäköisesti aiheuttaa sisarukselleen monenlaisia ongelmatilanteita – esimerkiksi viemällä leluja, kirkumalla äänekkäästi tai vetämällä hiuksista – on tärkeää opettaa esikoiselle ongelmanratkaisutaitoja näitä tilanteita varten. Tämä käy seuraavien viiden perusaskeleen avulla:

1) Rauhoita, osoita empatiaa ja auta lasta löytämään konkreettiset sanat itsensä ilmaisemiseen.

2) Mallinna rauhallista ongelmanratkaisemista, mikä auttaa lastakin rauhoittumaan ja ajattelemaan selkeämmin.

3) Auta lasta olemaan ottamatta tilannetta henkilökohtaisesti kuvailemalla ongelma ketään tuomitsematta.

4) Houkuttele häntä mukaan ongelmanratkaisuun: “Mitenköhän tämän pulman voisi ratkaista?”

5) Auta häntä ratkaisun löytämisessä. Harjoituksen myötä jopa 2-3-vuotiaat oppivat ehdottamaan itse ratkaisuja ongelmatilanteisiin.

Lelujen nappaaminen on yksi tyypillisesti toistuva ristiriitatilanne. Mikäli esikoinen vie vauvalta leluja vain satunnaisesti, tähän ei tarvitse erityisemmin reagoida – vauva ei satunnaisesta kädestä viemisestä ole usein moksiskaan. Joskus toiselta nappaaminen voi olla myös leikkiä, joka on molemmista hauskaa. Jos kuitenkin kädestä viemistä alkaa tapahtua paljon, aikuisen on syytä auttaa. Puuttuminen kannattaa aloittaa kuvailemalla tapahtumaketjua ja kummankin osapuolen tunteita, jotta lapset oppivat hahmottamaan, mitä näissä tilanteissa tapahtuu, sekä kokevat tulleensa ymmärretyiksi. Esikoiselle kannattaa myös opettaa, miten vauvalle tarjotaan toista esinettä vaihtokaupassa ja miten odotetaan omaa vuoroa, jos vauva ei heti ole halukas vaihtoon.

Jos lelujen nappaaminen alkaa olla pakonomaista ja esikoisella on vaikeuksia odottaa omaa vuoroaan, kyse ei enää ole halusta leikkiä yksittäisellä lelulla vaan vaikeiden tunteiden purkautumisesta. Luultavasti hän kokee joutuvansa jakamaan vauvan kanssa liian paljon – myös vanhempansa – ja tarvitsee apua tämän tunteen käsittelyssä. Usein tähän auttaa lempeä rajanveto ja tunteenpurkauksen mahdollistaminen: aikuinen voi asettaa kätensä lelun päälle ja pyytää lasta palauttamaan sen. (Kädestä lelua ei tokikaan kannata viedä, vaan odottaa, että lapsi joko luopuu siitä itse tai takertuu siihen itkien.) Kun aikuinen pitää vaatimuksestaan kiinni lempeästi mutta järkähtämättä, lapselle tarjoutuu tilaisuus halutessaan purkaa pelkoaan ja turhautuneisuuttaan itkemällä.

Taaperon aggressiivisuus vauvaa kohtaan

On tärkeä muistaa, että lapsi on aggressiivinen silloin, kun ei tiedä miten muuten voisi ilmaista tunteitaan. Rankaiseminen ei auta lasta tunnekäsittelyssä vaan pikemminkin kuormittaa häntä lisää, mikä lisää todennäköisyyttä myöhempään aggressiivisuuteen. Ensimmäinen ohje on pyrkiä estämään lyöminen/muu satuttaminen sekä sanoittaa lapsen tunteet. Jos ennakoiminen epäonnistuu, lohduta satutettua ja anna samalla toisen lapsen tunteiden laantua. Sen jälkeen kerro empaattisesti, mutta jämäkästi ettei ketään voi satuttaa. Auta lasta sanoittamalla tilanne, kerro että ymmärrät häntä. Ohjaa lasta itse ratkaisemaan, mitä hän voisi tehdä lyömisen sijasta. Pyri pitämään yhteys yllä myös lyöjään, sekä ilmaisemaan, että voit auttaa lasta suurten tunteiden kanssa.

On muistettava, että myös pieni voi olla väkivaltainen. Tällöin käytetään periaatteessa samaa menetelmää, eli sanoitetaan tunteita, estetään väkivalta ja ohjataan myönteiseen tapaan purkaa tunne. Kuten isommankin lapsen kohdalla, on hyödyllistä myös opetella tulkitsemaan, mitä käytöksen takana on: esimerkiksi halu ottaa kontaktia isoonsisarukseen, halu saada jokin esine haltuunsa, reagointi sisaruksen käytökseen (kuten uhkaaviin eleisiin), mustasukkaisuus toisen saamasta huomiosta, tai tarve ilmaista tunteitaan. Jo vauvalle/pikkutaaperolle voi alkaa opettaa taitoja, miten toimia näissä tilanteissa. Myös esikoista kannattaa opettaa puolustamaan omia rajojaan esimerkiksi harjoittelemalla yhdessä, mitä voi tehdä, jos pieni käyttäytyy aggressiivisesti. Hänelle voi myös selittää, miksi pienen on vielä vaikea säädellä käytöstään, ja miksi on niin tärkeää, että “me isot” näytämme esimerkkiä olemalla lyömättä tai tönimättä takaisin. Lapsen on hyvä tietää, että aikuista voi aina huutaa apuun, jos omat keinot tuntuvat loppuvan kesken.

LOPPUSANAT: Valitse rakkaus

Markham toivoo lopuksi, että kirja herätti ajatuksia ja lukija löysi työkaluja, joita voi hyödyntää omassa perheessään. Tarkoitus ei ole laittaa kaikkia kirjan ehdotuksia käytäntöön heti, eikä ole syytä kokea että täytyisi olla täydellinen. Muutos kannattaa aloittaa yhdestä asiasta ja muistaa, että totuttujen tapojen muuttaminen vie oman aikansa. Lapsi tarvitsee mallin, joka on tavallinen aikuinen normaaleine reaktioineen. Hänen on tärkeä nähdä, että kun aikuinen tekee virheen, hän myöntää olleensa väärässä, pahoittelee sitä ja yrittää toimia seuraavan kerran oikein. Lapselle on tärkeä nähdä, että aikuinenkin haluaa vielä kasvaa ja kehittyä. Ehdoton rakkaus lasta kohtaan edellyttää, että osaat rakastaa myös itseäsi ehdoitta.

Vanhemmuus on maailman vaikein työ. Ainoa mikä on vaikeampaa kuin kasvattaa yhtä lasta, on kasvattaa useampaa lasta. On päiviä, jolloin tekee mieli heittää pyyhe kehään. Silloin on muistettava, että hyväntahtoisuus ei mene ikinä hukkaan. Vaikeina päivinä vedä siis henkeä ja muistuta itseäsi, että pyyhkeen heittäminen tuo vain lisää jälkipyykkiä. Ratkaisu, aina, on rakkaus. Enemmän rakkautta sekä lapsillesi, että itsellesi.

-Annika Rintamäki, Petra Masko ja Tuula Vilva-

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *