Erilaiset KiVa-perheet: Lempeitä kohtaamisia yhden vanhemman perheessä

Kiintymysvanhemmuuteen liittyy mielikuvia, joissa se on sopiva lähinnä kahden vanhemman perheisiin, joissa isä elättää perheen käymällä töissä ja äiti on kotona. Hän hoivaa pienokaisiaan kotona varmistaen, ettei lasten psyykkiseen kehitykseen tule särön säröä. Lapsia on mieluusti vain yksi tai kaksi, koska useamman kanssa ei ole aikaa kohdata lempeästi ja vuorovaikuttaa rakentavasti. Jotkut näkevät edelleen KiVan uuskonservatiivisena ideologiana, jossa äidit laskevat omat tarpeensa, toiveensa ja koko identiteettinsä onnellisen lapsuuden alttarille.

Väitän: KiVa sopii myös toisenlaisiin perheisiin. Kuten tällaiseen kahden lapsen ja yhden työssä käyvän vihreän feministin perheeseen, jonka tukiverkostot ovat hyvin niukat. Täällä säädetään lastenhoidon ja lomakuvioiden kanssa, kierrätetään ja yritetään elää kohtuullisen ekologisesti, harrastetaan, opiskellaan, osake- ja asuntosäästetään.

Vastuullani ovat sekä arki että juhlat. Koulurepun pakkaaminen, aamuherätykset ja erot päiväkodin eteisessä, elatuksen hankkiminen, kauppareissut, harrastuksiin kuljettaminen, ruoan laitto, vaatehuolto ja siivoaminen, hampaiden pesut, hiusten letitys ja iltasadut. Puhumattakaan loputtomasta lapsiin ja muuhun arkeen liittyvästä metatyöstä: varaa hoitoajat, laita opettajalle sähköpostia, muista viedä lyhty päiväkodin talvijuhlaan, tilaa luokkakuvat, tarkista milloin on uimapäivä, katso onko lapsella sopivia joulujuhlavaatteita, soita autohuoltoon ja niin edelleen loputtomiin.

Hyvää suunnittelua tämä vaatii. Kalenteria, johon on merkitty kaikki tulevan viikon menot ja tehtävät sekä muistettavat asiat (se hemmetin metatyö!). Viikon ruokalistaa ja sen pohjalta suunniteltua kauppalistaa, jonka ansiosta kaupassa täytyy käydä korkeintaan kahdesti viikossa. Liikuntaa ja muita harrastuksia yhdessä lasten kanssa, koska omaa aikaa ei juurikaan ole. Ja, ehkä tärkeimpänä: lyhennettyä työpäivää. (Olen onnellinen siitä, että minulla on mahdollisuus tähän, sillä kaikissa yhden vahemman perheissä työajan lyhentäminen ei ole talouden kannalta realistista.)

Melkein parasta tässä on se, että saan tuntea olevani lähes supersankari. Esimerkiksi silloin, kun pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen kuljetan väsyneitä lapsia harrastuksista kotiin ja kaikesta nälkäkiukusta huolimatta saan tyynen rauhallisesti kammettua lapset, kauppakassit, 20 kilon kissanpellettisäkin, postilaatikon sisällön (liukkaita kainalosta valuvia mainoslehtisiä) ja urheiluvälinekassin sisälle. Ovi kiinni, olemme kotona turvassa. Nyt voin hengittää.

Melkein parasta on siis olla lähes supersankari. Mutta kaikkein parasta on, ettei tarvitse olla. Lempeä kohtaaminen lasteni kanssa asettaa arvot oikeaan järjestykseen: onko kaikkea edes pakko suorittaa ja saada valmiiksi? Eikö paljon tärkeämpää olekin, että ehdimme katsoa toisiamme silmiin ja halata pitkään? Ja vähän hassutellakin. Rakastaa niin vietävän paljon, että.

Aikaa on aina liian vähän. Mutta mitä enemmän aikaa antaa läheisyydelle ja hyvälle vuorovaikutukselle, sen vähemmän on kiirettä. Kun puhun lapsilleni kunnioittavaan sävyyn ja käytän minä-viestejä, he kuuntelevat minua ja suoriutuvat hiukan nopeammin aamutoimistaan. Kun pidän heitä sylissä sohvalla, heillä ei ole tarvetta roikkua jalassani ripustaessani pyykkejä. Kun oikeasti kuuntelen lapsiani, pystymme selvittämään heitä vaivaavat asiat, ennen kuin ne muuttuvat oikeiksi ongelmiksi. Kun neuvottelemme, emme kuluta aikaa turhaan kinasteluun. KiVa näkyy meillä myös pitkänä imetyksenä ja perhepetinä, jossa läheisyyttä voi tankata iltaisin ja öisinkin. Samalla säästyy aikaa kaiken maailman omaan sänkyyn -nukuttamisrituaaleilta.

Olen joutunut luopumaan monesta asiasta tukiverkoston hataruuden vuoksi. Siksi, ettei ole toista vanhempaa, joka hoitaisi lapset ja kodin minun käydessä lenkillä juuri silloin, kun lenkille huvittaisi lähteä. Siksi, ettei ole lähimummoa tai -vaaria, jolle viedä lapset teatteri-illan ajaksi. Kyllä se aika ajoin harmittaa, joskus hieman itkettääkin.

Kiintymysvanhemmuuden vuoksi en sen sijaan ole joutunut luopumaan mistään. Voin käydä töissä, joista saan paitsi palkkaa, myös nautin todella paljon. (Kuten jo sanoin, olen onnekas ja siksi työstäni onnellinen.) Saan teroitella järkeni veistä työssä ja vapaalla, omata mielipiteitä, ottaa kantaa ja osallistua yhteiskunnallisesti. Saan olla juuri sellainen nainen ja ihminen, kuin tahdon. Ei KiVa sitä mitenkään estä. Ajattelen asian olevan päinvastoin: kun elämässäni on paljon erilaisia mielekkäitä, minulle tärkeitä asioita, osaan arvostaa kaikkein tärkeintä: lapsiani.

Lempeä, kunnioittava vuorovaikutus ei ole meidän perheessämme kuluerä, vaan arvokas resurssi.

-Saila Salo-

Share Button