Tunnetaitoja voi oppia vielä aikuisiälläkin

“Älä nyt noin pienestä suutu.” “Älä itke, ei sattunut.” “Ei tarvitse pelätä.” “Älä valita, toisilla lapsilla ei ole edes ruokaa.” Muiden muassa tällaisilla lauseilla aikuinen viestittää lapselle, että lapsen tunteet ovat vääriä. Lapsi voi kokea, ettei näitä hankalia tunteita saa tuntea, ne tulee torjua. Ja esittää jotain hyväksyttävämpää tilalle.

Omalla kohdallani tunteiden vääristely meni niin pitkälle, että virittäydyin tulkitsemaan toisten tunteita kaiken aikaa. En halunnut suututtaa aikuisia tai tuottaa heille pettymystä, joten mietin koko ajan, mitä he haluaisivat minun ajattelevan, tuntevan ja tekevän. Valeminän avulla vältin itseeni kohdistuvan negatiivisen palautteen ja pyrin saamaan hyväksyntää. Toisaalta positiivinenkin palaute alkoi tuntua pahalta; kertooko se siitä, ettei todellisesta minästäni pidettäisi, jos se paljastuisi? Lopulta unohdin kokonaan todellisen minäni ja aloin elää täysin toisten kautta. En tiennyt, mitä itse halusin tai tarvitsin, vaan ainoastaan sen, mitä muut halusivat ja tarvitsivat, sillä itselläni ei ollut merkitystä.

Kun lapseni syntyivät, olin tunnetaidoiltani tahtoikäisen tasolla. Enkä edes tiedostanut tätä itse. Valeminän rakentaminen kun oli tapahtunut tiedostamattomasti. Lisäksi olin kerännyt ympärilleni tunnetaidottomia ihmisiä, joten aitojen tunteiden pimittäminen ja aikuisten itkupotkuraivarit tuntuivat normilta. Näiden ihmisten kautta yritin saada merkityksellisyyden ja turvallisuuden tunnetta elämääni. Olinhan lapsenakin kokenut olevani tärkeimmilläni tulkitessani toisten tunteita ja tarpeita ja ottaessani niistä vastuun. Toisia auttaessa ei tarvinnut ottaa vastuuta omista ongelmista, kun ne pystyi projisoimaan muille. Vahva häpeä esti tuntemasta tervettä syyllisyyttä. Sittemmin olen löytänyt toiminnalleni termin – läheisriippuvuus.

Kiintymysvanhemmuuteen perehtyminen oli elämäni käännekohta. Alkuun tosin käytin sitäkin läheisriippuvaisiin tarkoitusperiin. Ajattelin, että on olemassa vain yksi oikea tapa, jolla lapsiani tulisi kasvattaa (lue: jolla voisin auttaa heitä eniten). Etenkin miestä tuli koulittua KiVan saloihin ja opettelin jopa ulkoa, kuinka reagoisin lapsiini tietyissä tilanteissa. Toteutin KiVaa pelkkänä tietokokoelmana, ilman tunteita.

Jossain vaiheessa “Kenen ongelma” -pohdinnat avasivat silmäni. KiVasta olin oppinut, kuinka omasta ongelmasta kannattaa kertoa minäviestillä, toisen ongelmaa kuunnella aktiivisesti ja yhteistä ongelmaa ratkoa neuvottelemalla. Huomasin, kuinka olin ottanut toisten ongelmat omalle vastuulleni ja vähätellyt omia ongelmiani ja jättänyt puhumatta niistä – mitä nyt kerran kuussa olin räjähdellyt kunnolla, kun kaikissa muissa oli niin paljon vikaa! KiVasta opin, kuinka lasten kaikkien tunteiden taustalta löytyy joku tarve. Lamppu syttyi, näinhän on muuten omallakin kohdalla! Koska lasten kaikki tunteet olivat hyväksyttyjä, myös omieni tuli olla! Opin, että voin asettaa ystävällisesti rajat itseni ympärille. Opin, ettei itselle aina tarvitse sanoa “ei”, asiat voi hoitaa myös positiivisen kautta! KiVassa myös ajatellaan, ettei lapsen suorituksia sinänsä kannata kehua, vaan korostaa lapsen arvoa itsessään. Mitä, onko minullakin itseisarvo?! KiVa todellakin nosti tietoisuuteen sen, mitä vaille olin jäänyt. Ja kuinka omalla toiminnallani jatkoin tätä vaille jäämistä aikuisena.

Näistä oivalluksista huolimatta jotain tuntui puuttuvan. Onneksi kohdalleni sattui uusia tuttavuuksia, jotka olivat itseäni tunnetaitoisempia. Muistan tunteen, kun tulin ensimmäistä kertaa aktiivisesti kuunnelluksi vihassani. Juuri sitä olin tarvinnut. Sanotaan, ettei toiselle voi antaa sitä, mitä ei ole itse saanut. Tähän asti olin toteuttanut aktiivista kuuntelua tietopohjaan takertuen. Nyt opin olemaan lasten kanssa aidosti, tunteella, koska olin kokenut saman omalla kohdallani. Päivä päivältä opin paremmaksi myös itseni kuuntelussa: omien tarpeiden tunnistamisessa ja täyttämisessä. Opin pitämään rajojani. Opin rakastamaan toisia heidän “puutteistaan” huolimatta, sillä ymmärsin nyt, kuinka myös muut olivat tietämättömiä tavastaan projisoida torjuttuja puoliaan muiden puutteiksi.

Tuli sekin päivä kun totesin: “Rakastan vihdoin myös itseäni!” Ennen olisin pitänyt moista itsekkyytenä. Nyt tajuan, kuinka rakastamalla itseään voi antaa myös toisille eniten. Kun kaikkia valintoja ohjaa sisimmästä kumpuava rakkaus, ei tarvitse pelätä, pähkäillä ja järkeillä jatkuvasti, toimiiko oikein. Itseään rakastava ei pelkää toisten hyväksynnän menettämistä ja voi siten paljastaa aidon itsensä. Vasta tällöin voi saada myös muilta rakkautta aidolle minälleen. Itseään rakastava ihminen pystyy kuuntelemaan toisia aktiivisesti, ottamatta toisten tunteita liikaa omaksi ongelmakseen. Näin voi auttaa toisiakin tunnetaitojen opetteluun aikuisiällä.

Aina eivät vaaleanpunaiset lasit pysy minullakaan päässä. Lapsuudessa opittu sisäinen puhe on syvällä meissä, joten terveen itserakkauden säilyttämiseksi täytyy tehdä töitä; tuntea hankalia tunteita, kuunnella niiden sanomaa ja tehdä raskaitakin päätöksiä. Näinä hetkinä Tyyneysrukouksen sanoma auttaa ajatteluani: “Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa asioita, joita voin. Ja viisautta erottaa nämä toisistaan.” Tästähän tunnetaidoissa on perimmiltään kyse. Siitä, etteivät ulkoiset olosuhteet määrää tunteitamme. Voimme tiedostaa tunteita ja niiden taustoja ja tarvittaessa muokata tunteita tai olosuhteita meille sopivimmiksi.

-Sonja Häkkinen-

Share Button