Kirjaesittely: Stressin säätely – Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin

Kirjan kirjoittajat: Nina Sajaniemi – neuropsykologian erikoispsykologi ja kehitysneuropsykologian dosentti
Eira Suhonen – filosofian tohtori ja erityisopettaja
Mari Nislin – kasvatustieteen maisteri ja erityisopettaja
Jukka E.Mäkelä – lääketieteen lisensiaatti

Stressin säätely – Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin on suomalaisten tutkijoiden kirjoittama poikkitieteellinen oppikirja stressinsäätelystä. Kirjan 213 sivua sisältää paljon tietoa  stressijärjestelmästämme, stressin säätelyn merkityksestä ja -mekanismeista. Aiheet on selitetty monipuolisesti ja perusteellisesti.

Alkusanoissa huokuu kirjan vahvuus: Monipuolinen näkökulma aiheeseen, ei vain fysiologinen/biologinen, vaan myös kulttuurimme huomioonottava. Kirja auttaa ymmärtämään stressijärjestelmäämme ja niitä lukuisia tekijöitä, jotka vaikuttavat omaan stressinsäätelykykyymme. Kirja antaa tieteellisen selityksen monille ajatuksille, joista myös Kiintymysvanhemmuusperheet ry on vuosien varrella kirjoittanut: Miksi pientä vauvaa ei lähtökohtaisesti pitäisi jättää yksin omaan huoneeseensa itkemään tai miksi raivon vallassa oleva lapsi tarvitsee jäähypenkin tai kurin sijaan erityisen rauhoittavaa ja yhteyteen palauttavaa kommunikaatiota. Vaikka pääpaino on lapsen stressin säätelyn tukemisessa, kirja huomioi myös aikuisen tunteet ja haasteet lapsen tukemisessa.

Kirjan pääajatuksena voi sanoa olevan kanssasäätelyn merkitys lapsen ja nuoren elämässä. Fysiologisista syistä johtuen lapsi ei kykene säätelemään stressiään yksin.

OSA 1 KEHITYS – SÄÄDELLYN JA SÄÄTELEMÄTTÖMÄN STRESSIN JOUSTAVA VAIHTELU

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee stressijärjestelmän aktivoitumista ja sen merkitystä kaiken toiminnan alkuunpanevana voimana. Ensimmäisessä osassa käydään läpi myös stressin säätelyyn vaikuttavia aivojen keskeisiä toimintaperiaatteita ja erilaisiin reaktioihin vaikuttavia syitä, esimerkiksi geenit, ympäristö, temperamentti ja stressi- ja aistiherkkyydet.

Stressi positiivisina ja negatiivisena vaikuttajana

Stressi virkistää aivojen toimintaa ja lisää hermosolujen välistä aktiivisuutta, jolloin aivot ovat muovautuvassa ja vastaanottavassa tilassa. Oppiminen on mahdollista. Stressin pitkittyessä tila kääntyy kuitenkin itseään vastaan, ja alkaa vaikuttaa negatiivisesti. Tietoista oppimista voi tapahtua vain säädellyn stressin tilassa. Häiriöt stressin säätelyssä on yksi merkittävimmistä tarkkaavaisuushäiriön syistä. Tämän takia kasvatus- ja opetusalalla stressin säätelyn merkityksen ymmärtäminen on olennainen asia.

Aivojen stressinsäätelyjärjestelmä – puutteellinen noin 25 ikävuoteen asti

Kirjassa käydään läpi aivojen eri osia ja niiden osuutta stressijärjestelmässä. Aivoissa on omia osa-alueitaan mm. muistipankille (uhkaavista tilanteista), hälytysjärjestelmälle ja rauhoittelulle. Eri osa-alueiden väliset yhteydet ovat myös olennaisia. Stressin sääteleminen tapahtuu aivojen etuotsalohkojen avulla. Haasteena on, että etuotsalohkot kypsyvät suhteellisen myöhään, vasta nuoruusvuosien jälkeen noin 20-25 vuoden iässä.  Lisäksi lapsena ja nuorena kytkennät aivojen kerrosten ja alueiden välillä ovat melko tehottomia, joten informaation kulku aivoalueilta toisille on viiveellistä. Yhteydet etuotsalohkoon vaimentuvat lapsella helposti. Etuotsalohko kuluttaa aktiivisena ollessaan paljon energiaa, jolloin se myös väsyy muita aivoalueita nopeammin. Stressitilanteet vaimentavat osaltaan myös hippokampuksen, eli muistipankin toimintaa. Tämä vähentää lapsella etuotsalohkojen aktiivisuutta ja aistivirran tietoinen käsitteleminen käy vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Stressin säätelyn raja ylittyy ja lapsen aivoissa syntyy silloin voimakas epäjärjestyksen tila. Lapsi on reaktiivisimmillaan: valmiina taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään. On tärkeää ymmärtää, että lapsi ja nuori toimivat stressaavissa tilanteissa helposti biologiansa ohjaamana, koska edellytykset stressin tietoiselle säätelylle eivät ole vielä kunnossa.

Liikunnan merkitys stressin säätelylle ja oppimiselle

Liikkuva elämäntapa on kirjan mukaan välttämätön aivojen hyvinvoinnille ja oppimiselle. Passiivisen elämäntavan on taas osoitettu olevan yhteydessä erilaisiin oppimisvaikeuksiin ja tarkkaavaisuushäiriöihin. Motorististen perustaitojen vahvistaminen varhaisvuosina on äärimmäisen tärkeää, koska havaintotoimintoihin, aistitiedon yhdistämiseen ja älyllisten taitojen kehittymiseen tarvitaan oman keho liikuttamista.

”Liikkumisen, havaintotoimintojen, kielen, sosiaalisuuden, tunne-elämän ja älyllisten toimintojen kehityskulut nivoutuvat toisiinsa. Yhtäkään niistä ei voi erottaa toisistaan irralliseksi saarekkeeksi, vaan ne kaikki liittyvät yhteen alusta alkaen.” (s.61).

Liikunnalla on suoraan vaikutusta esimerkiksi oppimiseen ja tunteiden säätelyyn: Lasten riehakas fyysinen leikki eli peuhaaminen tai paini lisää aivojen aktiivisuutta ja muovautuvuutta. Liikunta lisää myös aivoperäisen hermokasvutekijän (BDNF) määrää. Hermokasvutekijät auttavat olemassa olevia hermosoluja selviytymään, mahdollistaa uusien syntymisen ja vahvistaa niiden välisten yhteyksien kasvua ja erilaistumista. Lasten peuhaaminen lisää näiden hermokasvutekijöiden määrää usean tunnin ajaksi, mikä taas edistää tarkkaavaisuutta, oppimista ja tunteiden säätelyä. Kirjassa kerrotaankin suosituksesta lisätä liikunnallinen hetki päiväkoti- tai koulupäivän alkuun.

OSA 2  VUOROVAIKUTUS – STRESSIN SÄÄTELYÄ EI VOI OPPIA YKSIN

Kirjan toinen osa keskittyy sensitiivisen vuorovaikutuksen erityisen tärkeään rooliin lapsen stressin säätelykyvyn vahvistajana.

Mieli muovautuu yhteydessä toisiin ihmisiin

Kirjassa on selitetty kiehtovasti mitä ihmismieli käytännössä tarkoittaa ja miksi mieltä ei voida yksinkertaistaa pelkästään aivojen toiminnaksi: Aivot saavat kaiken tarvitsemansa syötteen kehosta ja vuorovaikutuksesta. Mielen säätely on olennainen osa stressinsäätelytaitoja. Mielen säätelyä voidaan kuvata esimerkiksi tietynlaisten ajatusten voimistamisella tai vaimentamisella, jotta ihminen pystyy saavuttamaan haluamansa tavoitteet toiminnassaan. Mutta mahdollisuudet mielen säätelemiseen ovat lapsella vielä heikot. Siihen tarvitaan paljon tukea ja harjoittelua.

Säätelyä ei ole mahdollista oppia yksin

Kirjan mukaan on tietyllä tavalla harhaanjohtavaa puhua ihmisestä yksilönä. Ihminen on aina tavalla tai toisella yhteydessä muihin ihmisiin. Kokemukset omasta itsestä heijastuvat aina toisten ihmisten kautta. Tämän voi tuntea konkreettisesti silloin, kun saa aidon mieltä lämmittävän kehun. Tai silloin, kun toinen ihminen onkin torjuva. Jälkimmäinen on tilanne, jossa yhteys toiseen on katkennut. Se on yksi voimakkaimmista stressijärjestelmämme käynnistäjistä.

Voimakkaassa torjuntatilanteessa, esimerkiksi riidan aikana, lapsi tai nuori on vielä kykenemätön itse säätelemään tilanteesta aiheutuvaa stressiä. Hänen stressijärjestelmänsä on hälytystilassa ja hän tarvitsee kuormittavassa tilanteessa aikuisen tukea. Käytännössä tämä tarkoittaa myötätuntoista ja empaattista vuorovaikutusta, jolla on mahdollista palauttaa kuohuva järjestelmä takaisin yhteyteen.

Yhteyden palautuminen on äärimmäisen palkitsevaa ja aivoja ravitsevaa ja vasta yhteyden palauttamisen jälkeen lapsi on vastaanottavainen sanallisille viesteille ja ohjaukselle. Kauaskantoinen hyöty on siinä, että lapsi alkaa oppia, että koetut uhat eivät ole vaarallisia, tunnetilat tulevat ja menevät ja vastoinkäymisistä selviää. Pikkuhiljaa aivojen eri kerrokset alkavat pysyä toisiinsa kytkettyinä myös niiden epämukavienkin tilanteiden ja tunteiden aikana. Lapsi oppii harkitsemaan, ponnistelemaan ja ajattelemaan myös silloin, kun olo on epämukava.

Kirjassa kerrotaan myös siitä mitä tapahtuu, jos lapsi toistuvasti joutuu säätelemättömään tilaan, esimerkiksi raivokohtauksen valtaan, jota ympärillä olevat ihmiset vahvistavat torjumalla, moittimalla tai häpäisemällä hänet. Tutkijoiden mukaan tällöin lapsen kehitys vaarantuu ja riski erilaisille käyttäytymisen häiriöille lisääntyy.  Lapsi saattaa reagoida aikuisen moitteeseen myös jähmettymällä, yrittäen näin suojata itseään valta-asemassa korkeammalla olevalta aikuiselta. Reaktiivisessa tilassa lapsi ei voi tehdä muuta kuin taistella, paeta tai jähmettyä. ”Jos näin tapahtuu toistuvasti, lapsi oppii, että maailma on vaarallinen paikka ja että häntä ei suojella silloin, kun hätä on suurin.”

Aikuinen ihminen pystyy itse säätelemään stressitasoaan ja aistivirtaa kehittyneemmän etuotsalohkonsa avulla. Lapsi ei tähän biologisesti vielä kykene. Vuorovaikutuksessa tapahtuva kanssasääteleminen on siksi lapsen stressinsäätelyn hyvälle kehitykselle välttämätöntä.

Yhteyden viestimisen tapoja vauvan tai pienen lapsen kanssa

Yhteyden palauttaminen toiseen ihmiseen voimakkaan stressitilan aikana on siis valtavan tärkeää. Jo pelkästään kuulluksi tuleminen vähentää stressiä. Esimerkiksi kun vauva havaitsee tulleensa huomatuksi, se vahvistaa hänen luottamustaan siihen, että hän saa apua kun sitä tarvitsee. Kosketus on toinen tapa palauttaa lapsi takaisin yhteyteen. Vauvat reagoivat kosketuksiin eri tavalla, tietty kosketus rauhoittaa, toisenlainen taas lisää vireyttä. Koskettaminen on ihmiselle valtavan tärkeä kommunikoinnin tapa läpi elämän. Se on voimakkain tapa rauhoittaa hätääntynyt ihminen esimerkiksi traumaattisessa tilanteessa. Lisäksi ilmeet ja eleet voivat viestiä lapselle joko turvaa tai uhkaa. Jähmeät ja vähäeleiset kasvot merkitsevät yleensä vaaraa. Lasten kanssa työskentelevien olisi hyvä ottaa huomioon kuuntelutaidon, rauhoittavan koskettamisen ja ilmeiden ja eleiden turvaa tuova vaikutus lapselle.

Voiko empatiaa opettaa?

Kappaleessa ”Tunteiden yhteen soinnuttaminen ja empatia” käsitellään erittäin mielenkiintoista aihetta. Kyky empatiaan on synnynnäinen, mutta joidenkin lasten on vaikeampi huomata ja arvostaa toisten tunteita. Tätä kykyä on mahdollista vahvistaa lapsessa. Parhaiten se vahvistuu, kun aikuisen oma peilaus- ja empatiajärjestelmä on kehittynyt normaalisti. Tällöin aikuinen pystyy eläytymään lapsen tunteiden vaihteluun huomaamalla ne muutoksena omassa sisäisessä tilassaan. Kirjassa on annettu hyviä esimerkkejä miten aikuinen käytännössä voi näissä tilanteissa toimia. Hän voi osoittaa lapselle havainneensa lapsen tunteen sanoittamalla esimerkiksi: ”voi”, ”säikähditkö?” tai ”onko nälkä?”, käyttäen tunteeseen sopivaa äänensävyä ja kehonkieltä. Jos aikuisen kehonkieli, äänensävy ja viesti huokuvat turvaa, lapsi tuntee tulleensa kuulluksi ja hänen on tällöin helpompi säädellä stressireaktiotaan. Samalla lapsessa vahvistuvat ilon ja mielihyvän tunteet ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta. Ja koska aikuinen on juuri myötäelänyt hänen tunnetilansa, lapsi oppii helpommin eläytymään toisten tunteisiin. Tällaiset aikuisen ja lapsen tunteiden soinnuttamisen hetket ovat usein lyhyitä, vain muutaman sekunnin pituisia, mutta ne ovat tärkeitä lapsen empatiakyvyn kehittymisen kannalta. Lapsi oppii, että tunteet ovat hallittavissa, siedettävissä ja jaettavissa toisen ihmisen kanssa. Olennaista on, että aikuinen ei sulauta lapsen tunnetta itse koettavakseen, vaan pysyy erillisenä. Hän kuitenkin ilmaisee nähneensä, kuulleensa ja ymmärtäneensä lapsen tunteen. Lapsi oppii tällaisen hetken kautta tärkeitä säätelyn ja empatian taitoja.

Lapsen sympaattisesta hermostosta

Stressitilanteessa tuleva taistele- tai pakene-reaktio johtuu ihmisen sympaattisen hermoston aktivoitumisesta. Lasten sympaattinen hermosto alkaa aktivoitua aina, kun he kokevat tietyn tilanteen itselleen liian haastavaksi. Sosiaalisella ympäristöllä on iso merkitys siihen, kuinka lapsi oppii hallitsemaan väistämättömiä negatiivisia tunnetilojaan. Lapsi tarvitsee ympärillä olevilta ihmisiltä hyväntahtoista sosiaalista viestintää. Jos viestintää ei ole, tai se on negatiivista, lapsi joutuu pulaan. Lapsen kyky kuulla äänensävyjä ja ymmärtää ilmeitä heikkenee. Lapsi tulkitsee tällöin kaiken vuorovaikutuksen oman uhkakokemuksen kautta ja reagoi sen mukaisesti. Lapsi on säätelemättömässä tilassa, eikä ”järkipuhe” tavoita lasta. On aikuisen vastuulla palauttaa ensin turvaa tuova yhteys lapseen, koska vain sitä kautta lapsen on mahdollista ottaa vastaan viestejä ja ohjausta. Lapselle suuttuminen ja hänen komentaminen ei auta lasta palautumaan takaisin yhteyteen. Jos lapsi on toistuvasti säätelemättömässä tilassa ja häneen suhtaudutaan toistuvasti torjumalla, moittimalla tai häpäisemällä, lapsen kehitys vaarantuu ja riski erilaisille käyttäytymishäiriöille lisääntyy.

Vaaran ja turvan merkeistä

Kirjassa puhutaan sosiaalisen liittymisen hermostosta ja merkeistä joista voi huomata lapsen olevan sosiaalisen yhteyden tilassa. Lapsi on silloin yleensä ilmeikäs, katsoo silmiin ja on kiinnostunut toisen ilmeistä. Lapsi tai nuori on rennon oloinen ja häneen on helppo olla yhteydessä. Sosiaalisen liittymisen hermoston ollessa aktiivinen lapsi pystyy tuntemaan ja ajattelemaan yhtä aikaa, hän on tarkkaavainen ja vastaanottavainen. Stressireaktion aikana lapsessa ja nuoressa ottaa kuitenkin vallan sympaattinen hermosto, jolloin tietoinen ajattelu ei enää ole samalla tavalla mahdollista. Lapsen tai nuoren kehon kieli muuttuu ja aikuinen voi huomata, että lapsi ei ole enää yhteyden tilassa. Tällöin on hyvä vahvistaa omaa turvaa merkitsevää viestintää, sillä vihainen aikuinen on lapsesta uhkaava. Vihainen ja uhkaava reagointi vaimentaa sosiaalisen liittymisen hermostoa ja vahvistaa sympaattista hermostoa, jolloin tilanne voi riistäytyä helposti käsistä. Yhteyteen palauttaminen vastaavasti voimistaa sosiaalisen liittymisen hermostoa, jolloin lapsen on mahdollista taas tuntea ja ajatella yhtä aikaa, olla vastaanottavainen.

Aikuisena omia stressireaktioita esimerkiksi pelkotilanteessa on mahdollista säädellä. Yleensä koettu uhka ei ole todellinen, joten siksi säätelytaitojen oppiminen on tärkeää. Mutta tämä on mahdollista vain iän ja kokemusten myötä. Kirjassa kerrotaan koskettava esimerkki ihmisen ydinpeloista, joita ovat mm. pimeys ja havainto yksinolemisesta. Nämä ovat voimakkaita kuolemaan liittyviä pelkoja, koska pieni vauva on täysin kyvytön selviämään hengissä yksin. Tutkijat pitävät tämän takia hämmästyttävänä, että kulttuurissamme on pitkään opetettu pieniä vauvoja nukkumaan yksin pimeässä, säätelyjärjestelmän ollessa täysin kyvytön rauhoittamaan pientä vauvaa.

Tyypillinen stressistä johtuva reaktio päiväkodissa on lapsen jähmettyminen. Hän tuntuu pysähtyvän paikalleen tai vetäytyy ryhmästä. Hän ei oikein kuule, eikä reagoi puheeseen tai kosketukseen normaalisti. Ohjaaja saattaakin helposti korottaa tällaisissa tilanteissa ääntää, koska lapsi ei tunnu kuulevan tai tottelevan. Tämä saattaa pahentaa lapsen stressiä. Sensitiivinen kasvattaja saa kuitenkin lapsen palautettua yhteyteen nopeastikin. Riittää, että vuorovaikutus viestii turvaa ja aitoa välittämistä.

”Lapset tarvitsevat aikuiselta yhteyteen palauttamista silloin kun yhteydessä on särö. – – – Säröt eivät vaaranna kehittymistä, vaan ne ovat västämättömiä ja myös täysin välttämättömiä säätelyn oppimisessa. Aikuisen tehtävä on periaatteessa yksinkertainen. Hänen on ainoastaan huolehdittava, että lapsi palautuu yhteyteen, ennen kasvattamista, neuvomista ja käyttäytymisen ohjaamista.”

Kirjoittajat myöntävät, että yksinkertaisuudestaan huolimatta tätä ohjetta ei ole helppoa aina noudattaa. Aikuisen voi olla vaikea säädellä omia tunteitaan esimerkiksi ristiriitatilanteessa. Tunteiden säätäminen on kuitenkin aikuisella teoriassa hänen omassa vallassaan ja tätä säätelytaitoa kannattaa harjoitella oman itsen ja lasten takia.

Leikin merkitys stressijärjestelmälle

Kirjassa puhutaan paljon leikin merkityksestä lapsen kehityksessä, siitä miten huomioida onko lapsi sosiaalisesti yhteydessä aikuisiin tai muihin lapsiin, siitä miten tietyt roolit voivat kertautua lapsen leikeissä ja lisätä esimerkiksi syrjäänvetäytyvyyttä ja miten aikuinen voi tukea lapsia leikissä. Peuhaamisella ja painillakin on oma erityinen merkityksensä toiminnan säätelyn harjoittelussa. Peuhaaminen ja holtiton riehuminen ovat kuitenkin eri asioita. Ensimmäinen tukee sosiaalista liittymistä, jälkimmäinen saattaa olla merkki stressireaktiosta.  On aikuisen vastuulla havaita milloin lapsi on hyvällä tavalla yhteydessä muihin ja milloin taas tilannetta on järkevää rauhoittaa. Toisen osan lopussa puhutaan myös ryhmän ja yhteenkuuluvaisuuden merkityksestä lapselle.

Osa 3 OPPIMINEN – STRESSIN SÄÄTELYN MERKITYS HYVÄLLE ELÄMÄLLE

Kirjan viimeisessä osassa kerrotaan miten oppiminen, muisti, tarkkaavaisuustaidot ja stressin säätely nivoutuvat erottamattomasti yhteen. Tässä osassa käydään myös läpi stressin säätelyn merkitystä eri ikävaiheissa: lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa.

Työmuisti, tarkkaavaisuustaidot, tietoisuustaidot ja tasapaino

Lapsen aivot eroavat aikuisen aivoista mm. siten, että tiedonkulku aivojen eri osien välillä ei ole kovin nopeaa, jolloin lapsi keskittyy kokonaisuuksien sijaan enemmän yksityiskohtiin. Lapsen aivot tarvitsevat paljon virikkeitä, jotta kokonaisuuksien muodostaminen myöhemmin on mahdollista, mutta lapsen aivot myös väsyvät helposti. Tasapaino uusien kokemusten ja levon välillä on tärkeää.

Kirjaa on mielenkiintoista lukea siksikin, että tietyt lainalaisuudet esimerkiksi lapsen käyttäytymisessä toistuvat kirjan eri osissa, mutta näkökulma on hiukan erilainen. Kun kirjan alkupuolella lapsen tarkkaavaisuudesta ja vastaanottavaisuudesta puhuttiin sosiaalisen ja sympaattisen hermoston yhteydessä, kirjan kolmannessa osassa puhutaan paljon työmuistista ja sen kuormittumisesta. Työmuisti voi kuormittua esimerkiksi silloin kun lapsi on stressaavassa tilanteessa, eikä pysty enää tietoisesti suuntaamaan tarkkaavaisuutta käsillä olevaan tehtävään. Työmuisti voi kuormittua myös liiallisista huoliajatuksista. Tämä on tuttua myös aikuisile. Aikuisen on kuitenkin etuotsalohkonsa avulla mahdollista säädellä tietoisesti työmuistissaan olevia ajatuksia. Lapselle tämä on vaikeaa. Työmuistin säätelyä voi harjoittaa esimerkiksi tietokonepohjaisilla harjoituksilla. Näistä on ollut hyötyä oppimishäiriöistä kärsiville lapsille, joiden impulsiivisuus on vähentynyt ja ongelmanratkaisukyky kehittynyt harjoittelun myötä.

Lasta voi tukea tarkkaavaisuustaitojen harjoittelussa auttamalla lasta huomioimaan välillä sitä mitä ympäristössä tapahtuu ja palauttamalla sitten taas tarkkaavaisuuden lempeästi meneillään olevaan tehtävään. Lapsi oppii näin pikkuhiljaa tarkkaavaisuustaitoja ja tunteiden ja ajatustensäätelytaitoja  turvallisessa ympäristössä. Merkityksellistä on, että lapsi alkaa ymmärtää, että tarkkaavaisuuden säätelyn avulla voi vaikuttaa omaan oloon ja siihen miten työmuistiin virtaavia ajatuksia voi annostella. Tarkkaavaisuustaidot liittyvät läheisesti tietoisuustaitoihin, jotka suojaavat stressin haittavaikutuksilta ja vahvistavat muistia.

Tietoisuustaitoja voidaan harjoitella kouluissa yksinkertaisimmillaan suuntaamalla ajatukset oman kehon tuntemuksiin ja hengitykseen. Aikuisen ohjauksessa lapsi oppii kohdistamaan ajatuksiaan järkevästi ja pitämään työmuistin oppimiseen sopivalla tasolla.

”Tietoisuustaitojen harjoittamisen vaikutukset ovat näkyneet lapsilla ja nuorilla muun muassa jännittyneisyyden, ahdistuneisuuden ja negatiivisen mielialan vähenemisenä, vihanhallinnan taitojen kohenemisena ja sinnikkyyden kasvamisena. Lisäksi tietoisuutaitoharjoitukset ovat tutkitusti vähentäneet koululaisten impulsiivisuutta, yliaktiivisuutta ja masennusta. Myönteisiä vaikutuksia on havaittu ennen kaikkea sosiaalisissa taidoissa, tarkkaavaisuudessa oman toiminnan ohjauksessa sekä akateemisissa taidoissa.”

Kuohuva nuoruus

Kirjassa kuvataan paljon murrosiän vaikutusta aivoihin. Hormonaaliset muutokset vaikuttavat nuoren stressijärjestelmään ja nuoret käytännössä herkistyvät stressille. Nuoren aivoissa on aikuiseen verrattuna keskimäärin enemmän stressihormonia. Aivojen hälytyskeskus, amygdala, reagoi herkästi murrosiässä ja reaktiivisuus voimistuu. Nuoret ovat siis taistelu- tai pakovalmiudessa vähän väliä. Samoin ahdistuneisuus lisääntyy. Aivan samoin kuin pienen lapsen kanssa, aikuisen tehtävä on nuoren stressitilanteessa viestiä turvaa, ei uhkaa.

Kirjassa kerrotaan nuoruuden vahvuuksista: elämyshakuisuudesta, sosiaalisuudesta, luovuudesta, tunteikkuudesta ja tarpeesta kuulua joukkoon. Se, kanavoituuko vahvuudet positiivisena vai negatiivisena tekemisenä, riippuu muun muassa nuoren ohjauksesta. Elämyshakuisuus voi näkyä rajojen ja sääntöjen rikkomisena tai sitten pyrkimyksinä jakaa harrastuksia ja kokemuksia yhdessä ystävien kanssa. Se voi myös näkyä itsensä ylittämisen kokemuksina. Kirjassa kuvataan hyvin miten näitä nuorten erityisiä vahvuuksia voidaan tukea ja mistä aikuinen voisi toisaalta ottaa nuorten kohdalla mallia. Aikuisuuden riskejä ovat kyynistyminen, urautuminen ja joustavuuden väheneminen.

Stressinsäätelyn taitoja hiotaan koko loppuelämä

Säätelyn taidon ovat tärkeitä, jotta aivot kykenevät selviytymään perustehtävästään: järjestellä jatkuvasti saapuvaa tietoa ja luokitella sitä käyttökelpoiseen muotoon. Kirjan loppuosassa puhutaan paljon stressinsäätelytaidoista aikuisten kohdalla, siitä milloin aikuinen joutuu säätelemättömään tilaan, milloin reagointi on taistele/pakene-akselilla ja milloin reagointi tulee aiemmin opitusta mallista. Kirjassa kuvataan myös traumamuistojen mekanismia.

Kirjan yksi viimeisimmistä kappaleista on omistettu vanhemmuudelle. Siinä käsitellään stressin vaikutusta vanhemmuuteen ja korostetaan lasten vanhempien tukemisen tärkeyttä: ”Juuri ne ihmiset, jotka arjen pienissä hetkissä ovat lasten rinnalla, tarvitsevat yhteiskuntamme erityistä tukea.” Heidän on kyettävä opettamaan lapsille stressin säätelyn tärkeimmät taidot.

-Marika Kerätär-