Häpeästä defensseiksi

Kun vanhempi joutuu kieltämään lasta, hän voi kiellon lisäksi tai sijaan kertoa lapselle, mitä ei-toivotun toiminnan sijaan voisi tehdä. Näin lapsi saa kokemuksen, että virhe on korjattavissa. Vanhemman kannattaa jättää “olit tuhma”-toteamukset väliin ja kertoa sen sijaan lapsen teon olleen väärä, jotta lapsi ei kokisi häpeää (“olen huono”) vaan syyllisyyttä (“tekoni oli väärä”). Häpeäidentiteetti voi syntyä myös siitä, jos lapsi toistuvasti kokee, ettei tule kuulluksi ja ymmärretyksi.


Häpeä on tunne, joka syntyy ihmisen tulkitessa epämiellyttävien tilanteiden johtuvan hänen omasta huonommuudestaan. Tällöin hän kokee olevansa kelpaamaton yhteyteen muiden kanssa. Koska yhteys toisiin ihmisiin on psyykkisen hyvinvoinnin perusta, häpeä on todella raskas tunne kestää – niin raskas, että sitä paetaan torjumalla se tietoisesta mielestä ja vääristelemällä todellisuutta.

Defenssit ovat pääasiassa tiedostamattomia keinoja, joilla suojaamme itseämme liian tuskaisilta ajatuksiltamme. Ne ovat tarpeellisia, varsinkin lapsena, ennen kehittyneempien selviytymiskeinojen omaksumista. Jatkuvasti käytettynä kypsymättömät ja todellisuutta vääristävät defenssit kuitenkin vievät energiaa ja aiheuttavat ongelmallista käyttäytymistä, ihmissuhdevaikeuksia ja sisäisiä ristiriitoja. Jokaisella meistä on oma yhdistelmämme defenssejä, joita käytämme tilanteesta toiseen. Tämän kokoelman pykäämme pääasiassa kasaan jo lapsuudessa.

Defensseistä yleisimpiä lienee monien muidenkin defenssien taustalta löytyvä torjunta. Torjumme automaattisesti ja tiedostamattamme negatiivisina pitämiämme piirteitä itsessämme. Se, mitä pidämme negatiivisena, juontuu lapsuuden kokemuksista; mitä ominaisuuksia muut eivät ole meissä hyväksyneet. Itse olen torjunut esimerkiksi tarvitsevuuttani ja korostanut sitä, kuinka pärjään omillani (reaktionmuodostus).

Projisointi voi aiheuttaa suuria ongelmia lasten kanssa. Projisoinnissa omat torjutut piirteet näkyvät muissa. Itseä ei tarvitse inhota, kun ympäriltä löytyy paljon rasittavampia tyyppejä! Etenkin ne ihmiset, joilla on samoja ominaisuuksia, joita itsessämme torjumme, ärsyttävät suunnattomasti. Koska lapsiemme geenit ovat puoliksi meiltä, ärsytys on taattua. Toisissa voi ärsyttää myös se, mitä haluaisi itsellään olevan. Omia lapsiaan kohtaan voi kokea ikään kuin kateutta, jos lapsi saa “parempaa” hoivaa kuin itse aikoinaan.

Kohteensiirrossa lapsi saa kokea nahoissaan vaikkapa vanhemman työpaikalla kokeman loukkauksen. Mustavalkoisuuteen ja kieltämiseen taipuvaisen ihmisen voi olla vaikea kestää kompromisseja ja omille mielipiteilleen vastakkaisia ajatuksia – ne ovat uhka omalle teeskennellylle ylivertaisuudelle. Lapsen viaton kyseenalaistaminenkin voi olla tuskallista, jolloin sortuu helposti “koska minä määrään”-kasvatukseen. Defensiivisen ihmisen voi olla vaikea ottaa vastuuta omista tunteistaan. Omista tunteista saatetaan syyttää muita “olen vihainen, koska lapseni on ilkeä!” tai muiden tunteista itseä “olen kauhea äiti, koska lapseni on surullinen”.

Passiivisessa aggressiossa taas sisällä kuohuu, vaikka ulospäin esittää tyyntä. Sisin tunne kuitenkin vuotaa julkisuuteen esimerkiksi sarkastisina kommenteina tai välinpitämättömyytenä. Tällainen viestien ristiriita on lapselle todella hankalaa käsittää. Tähän liittyy usein myös marttyyrimaista uhrautumista ja yhtäkkisiä raivonpurkauksia. Raivo voi purkautua esimerkiksi liian kovakouraisena lapsen käsittelynä, jonka jälkeen omaa väärää tekoa on vaikea myöntää ja anteeksipyynnön sijaan aikuinen pyrkii tiedostamattaan kumoamaan tekonsa hyvittelemällä lasta, esimerkiksi lahjuksin tai erityisen lempeän puhetyylin avulla. Lapsi kokee, että vika on hänessä – eihän noin lempeässä aikuisessa voi olla mitään pahaa. Aikuinen vierittää näin oman syyllisyytensä lapsen niskaan.

Defenssejä on lukemattomia, ja nostin tässä esille vain muutamia. Omia defenssejä voi oppia tunnistamaan seuraamalla elämässään toistuvia kaavoja ja yli- ja alireagointeja: millaisissa tilanteissa hermostun tai muutun välinpitämättömäksi toistuvasti, mitä siitä seuraa, mitä yhteisiä tekijöitä tilanteissa on? Defenssien riisuminen on alkuun todella tuskallista. Muiden syyllistäminen vaihtuu itsesyytöksiin, kun defenssit eivät enää suojele itseen liittyvältä tuskalta. Vähitellen omat torjutut puolensa oppii kohtaamaan hyväksyen. Hetkellinen ja suuri defenssien tiedostamiseen liittyvä tuska on kuitenkin pienempi rasite kuin loppuelämän jatkuva tiedostamaton häpeän torjunta.

– Sonja Häkkinen –

Lue lisää aiheesta:
Johanna Stenberg & Jan-Henry Stenberg: En se minä ollut – Itsen suojaamisen ja harhauttamisen perusteet (Duodecim, 2016)
Eero Rechardt ja Pentti Ikonen: Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana (Lääketieteellinen Aikakausikirja Duodecim)

Share Button