Ärsyttävän lempeä kasvatus

Sitä, mitä ei ole itse saanut kokea, ei välttämättä osaa kaivata. Jos ei ole saanut lapsena osakseen kunnioittavaa kohtaamista, sitä ei ole helppoa aikuisenakaan vaatia tai tarjota muille. Lapsen ihmisarvoinen ja lempeä kohtaaminen voi tuntua tämän “pilalle lellimiseltä” ja toisaalta myös omia rajoja voi olla vaikea asettaa. Tätä ei kuitenkaan tiedosta ongelmakseen, niin kauan kun paremmasta ei ole tietoa.

Alkusysäyksen omilta vanhemmilta sisäistettyjen kasvatuskäytäntöjen muuttamiseen voi saada vaikkapa seuraamalla toisten tapaa olla lasten kanssa tai lukemalla kasvatukseen liittyviä tekstejä.  Jotkut onnekkaat saavat herkästi tulistuvan lapsen, joka valitsee taistele tai pakene -tilassa ensimmäisen vaihtoehdon ja pistää vanhempansa tiukille näiden toimiessa epäoikeudenmukaisesti lasta tai itseään kohtaan. Monesti tarvitaan myös omaa kiintymystyyliä korjaavia kokemuksia; tällaisia voi tarjota esimerkiksi puoliso, aikuinen ystävä tai terapeutti, jonka kanssa voi kokea, millaista on tulla itse aidosti kohdatuksi esimerkiksi aktiivisen kuuntelun keinoin.

Vaikeinta kasvatustyylin muuttamisessa lienee oman mielen sisäisen torjunnan murtaminen. Jos lapsena on saanut arvostelua osakseen tehtyään virheitä ja positiivista palautetta ainoastaan oltuaan “kiltti”, voi kehittyä alitajuinen pyrkimys täydellisyyteen, jolloin virheet tuntuvat maailmanlopulta. Hylkäämisellä uhkailu, häpeällä kasvattaminen ja lapsen ajatusten kuuntelematta jättäminen voivat saada aikaan häpeäidentiteetin; syyllisyyden tunteen (“olen tehnyt väärin, mutta voin korjata tekoni”) sijaan virheistä seuraa vahvaa häpeää (“olen kokonaan epäonnistunut, en kelpaa vuorovaikutukseen muiden kanssa”). Mieli suojelee meitä tällaisilta liian raskailta tunteilta ja torjuu näitä tunteita. Siksi on vaikea huomata itsessään muutoksen tarvetta, vaikka lukisi tekstiä, joka on kuin itsestä kirjoitettu.

Joskus suojamuuria vahvistetaan reagoimalla kiivaasti johonkin, joka on vaarassa paljastaa torjutut puolet itsestämme. Kiintymysvanhemmuus herättänee tästä syystä joissakin vahvaa vastustusta. Jo koko nimi voi aiheuttaa puistatuksia – ihan kuin ilman tietoista kiintymysvanhemmuutta ei voisi rakentaa hyvää kiintymyssuhdetta lapseensa! Tällainen ajatus voi tulla mieleen, jos yhtään epäilee kykyään muodostaa lapseensa kiintymyssuhdetta. Mitä vahvempi puistatus, sitä vahvemmin todennäköisesti joutuu torjumaan epäilyksiään. Toisaalta joskus myös KiVaa tietoisesti toteuttavien näkee parjaavan omista toimintatavoista erovia mielipiteitä – tällöinkin voi miettiä, millaista epävarmuutta taustalla on. (Haluaisinkin tässä yhteydessä muistuttaa, että KiVan virallinen kanta ilmenee keskusteluryhmän tai yksittäisten ihmisten kommenttien sijaan Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n omilta Facebook-sivuilta, tästä blogista ja Katri Pääkkö-Matilaisen kirjasta Kiintymysvanehmmuus, lapsen tarpeet ja niihin vastaaminen.)

Torjuntaan liittyy monesti mustavalkoinen ajatusmaailma – asiat ovat joko hyviä tai pahoja. Jos KiVaan ei ole perehtynyt ajan kanssa ja on taipumusta mustavalkoisuuteen, KiVa saatetaan nähdä  lähinnä kokoelmana konkreettisia “tee näin, äläkä vain näin, jotta lapsestasi kasvaa hyvä ihminen” -neuvoja. KiVan koetaan tällöin määrittelevän esimerkiksi, että lasta tulee imettää kauan, hänet on pakko nukuttaa vieressä ikuisesti, lapselle on ostettava markkinoiden ergonomisin kantoväline ja niin edelleen. Ei. KiVan tavoitteena ei ole tarjota valmiita ratkaisuja, vaan  jakaa tutkittua tietoa kasvatuksesta ja edistää lempeitä arvoja, joiden pohjalta kunkin perheen on helpompi tehdä itse tietoisia valintoja juuri oman perheensä hyväksi. KiVa on kuin pulla, josta voi noukkia halutessaan rusinat. Itseään ei tarvitse syyllistää, jos vaikkapa pitkä kotiäitiys ei tunnu omalta ja laittaa lapsensa päivähoitoon. Tärkeintä on, että ratkaisuja mietitään koko perheen etua silmällä pitäen – myös aikuisten.

Olen monesti kuullut, että tasavertaisina ihmisinä kohdelluista lapsista kasvaa rasittavia vastaan väittäjiä ja auktoriteettien kyseenalaistajia. Myönnän, että lempeästi kohdatut lapset osaavat väittää tarvittaessa vastaan; pelkkien sääntöjen sokean noudattamisen sijaan he ovat oppineet ajattelemaan omilla aivoillaan. Tämä on tärkeä turvataito; lapsi ei esimerkiksi lähde tuntemattomien kyytiin, vain koska “aikuinen on aina oikeassa” . Teini-iässä vastaan väittämistä voidaan pitää hyvänä ominaisuutena, jos teini uskaltaa suojella itseään ja kieltäytyä kaveripiirissä tupakoinnista.  Mutta vanhempaan kohdistettuna vastaan väittäminen tuntuu rasittavan aikuisia. Miksi? Jos aikuinen on itselleen rehellinen, lapsen vastaan väittäminen ei haittaa, koska aikuisella on perustelut ajatuksilleen. Tarvittaessa aikuinen voi muuttaa ajatusmaailmaansa ja oppia lapselta – omaa auktoriteettiasemaa ei tarvitse keinotekoisesti ylläpitää, jos kykenee myöntämään itselleen, ettei ole täydellinen. Lapset kyllä kunnioittavat luonnostaan aikuisia, kunhan nämä ensin kunnioittavat lasta ja ovat aitoja. Ja jotta maailma menisi eteenpäin, tarvitsemme myös heitä, jotka uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevat käytännöt.

Joskus kuulee myös sanottavan lapsista, että “ihan hyvä siitä on tullut pelkkää maalaisjärkeä käyttämällä”. Toki jotkut onnekkaat ovat saaneet suvun perintönä taidon kohdata lapset kunnioittavasti, mutta monissa tapauksissa “kiltit ja helpot” lapset ovat valinneet taistelun sijaan pakenemisen ja pelänneet tuoda omia mielipiteitään esille. “Ihan hyvä”  lapsi voi olla vaikkapa työteliäs ja toiset huomioon ottava, mutta ulospäin miellyttävältä näyttävä käytös onkin tunnelukkoperäistä vaativuutta ja uhrautumista. Itseltään voi kysyä, haluaako kasvattaa ihmisen, joka näyttää päällisin puolin mukavalta, vai ihmisen, jolla on myös oman päänsä sisällä mukavaa. “Ei se lapsi siihen kuole” ja “on sitä ennenkin selvitty ilman” -argumentteja olen kuullut käytettävän perusteltaessa lapsen tarpeiden tyydyttämättä jättämistä. Onneksi nykyisin on mahdollista tähdätä korkeammalle kuin  pelkkään lapsen hengissä pitämiseen.

Kasvatustyylin muutos voi viedä valtavasti aikaa ja energiaa. Ensin täytyy tunnistaa omat “pimeät” ja torjutut puolensa (esimerkiksi tarkkailemalla, millaiset tilanteet aiheuttavat vahvoja tunnereaktioita) ja oppia työstämään niitä hyväksyvällä asenteella. Lapsena oppimatta jääneet tunne- ja vuorovaikutustaidot tulee opetella, jos haluaa opettaa ne myös omille lapsilleen. Toimimattomien keinojen tilalle täytyy löytää toimivampia ja harjoitella ja sisäistää näitä arjessa (ja huomioida myös ääripäästä toiseen lipsumisen vaara!). Kaiken tämän työn ohella pitäisi myös kyetä olemaan vanhempi ja huolehtimaan lapsen tarpeiden lisäksi omista tarpeista. Välillä voi tuntua helpommalta jättää tämä loputon työmaa ja toimia kuten omat vanhemmat.

Ympäristöltä saatavat tuet, kuten omaa kiintymystyyliä korjaavat kokemukset, mallit tunne- ja vuorovaikutustaitojen soveltamiseen arjessa, keskusteluapu omien defenssien käsittelyyn tai omien tarpeiden täyttämisen ja pohdiskelun mahdollistava lastenhoitoapu, auttavat oman vanhemmuuden muuttamisessa. Valitettavasti ne, jotka tukea eniten tarvitsevat, saattavat elää yhteisöissä, joissa tällaista tukea ei ole tarjolla tai lempeän kasvatuksen toteuttaminen aiheuttaa jopa vastarintaa. Kiintymyssuhde siirtyy helposti sukupolvelta toiselle, mutta muutos on aina mahdollista;  tukea kannattaa tarvittaessa hakea ammattilaisilta. Itseään voi myös muistuttaa, että vallitsevan käsityksen kyseenalaistajia, edelläkävijöitä ja muutoksentekijöitä on ennenkin arvosteltu. Arvostelu kertoo siitä, että oma muutos osuu toisella johonkin arkaan paikkaan. Ilman epävarmuutta itsestään arvostelijoilla ei olisi syytä arvostella.

Tämän tekstin myötä haluan herättää ihmisiä ajattelemaan, onko heillä epäluuloja lempeästä kasvatuksesta, ja jos on, mistä nämä epäluulot kumpuavat. Ehkä tarkemmalla perehtymisellä kiintymysvanhemmuudesta voisi saada jotain itselleen hyödyllistä – olipa se hyöty sitten vaikkapa itsetutkiskelun mahdollistava ärsytystila.

-Sonja Häkkinen-

Lisää tukea omien tunteiden tutkiskeluun:
Blogiteksti: Häpeästä defensseiksi
Blogiteksti: Tunnetaitoja voi oppia vielä aikuisiälläkin
Kimmo Takanen: Tunne lukkosi
Johanna & Jan-Henry Stenberg: En se minä ollut – Itsen suojaamisen ja harhauttamisen perusteet
Melody Beattie: Irti läheisriippuvuudesta
Janne Viljamaa: Narsistin lapsena
Tommy Hellsten: Virtahepo olohuoneessa

Share Button