KiVa vanhemmuuden tukena: Tiedolla, tuella ja vaistoilla kohti leppoisampaa lapsiperhearkea

Helsingin Sanomat uutisoi verkkojulkaisussaan 28.8.2018 Jyväskylän Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan vanhempien uupumus vaikuttaa lapsilukumäärään. Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisvanhemmista kokee uupumuksen vaikuttaneen lapsilukuun. Tutkijatohtori Matilda Sorkkila kertoo uupumuksen johtuvan eri syistä. Tukiverkoston puuttuminen mainitaan niistä yhtenä. Lehtijutussa kerrotaan myös Väestöliiton keräämästä perhebarometristä, jonka mukaan yhä harvempi suomalainen harkitsee lapsen hankintaa. Tärkeimpinä syinä esille nousi työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeus. Sorkkila toteaa, että monet vanhemmat vaikuttavat olevan yksinäisiä.

Ehkä entisaikojen yhteisöissä oli enemmän voimaa, kun lastenhoitoon osallistui aktiivisesti muutkin kuin biologiset vanhemmat? Miten ennen selvittiin ilman valtavaa tavaramerta, joiden rahoittamiseksi on paiskittava ylitöitä? Tarvitseeko vauva välttämättä oman huoneen, eli kalliita asuinneliöitä, vai riittäisikö vähempikin?

Biologi Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus -kirjan mukaan monet modernit, länsimaiset  lastenhoitotavat, joita yhteiskunnassamme pidetään normaalina ja jotka on alun perin on varmaankin kehitetty arkea helpottamaan, itse asiassa saattavatkin vaikeuttaa ja mutkistuttaa sitä.

Minulla on kaksi pientä lasta, joita olen satunnaista keikkatyötäni lukuun ottamatta hoitanut viimeiset kolme vuotta kotona. En ole koskaan aikaisemmin kokenut niin lohdutonta yksinäisyyttä, kun puolison vanhempainvapaan päätyttyä jäimme vauvan kanssa kotiin kahden. Vauvani ei viihtynyt vaunuissa, jonka vuoksi kulkeminen oli hankalaa ja olin muutenkin vielä epävarma lastenhoitotaidoissani. Minua pelotti, että entä jos lapseni alkaa itkeä kauppakeskuksessa, enkä osaa rauhoittaa häntä. Entä jos hänellä tulee nälkä, missä imettäisin. Olimme kotona ja turhauduin. Neuvolasta vinkattiin äiti-lapsi kerhosta. Ideana se oli kiva, mutta minulla kävi huono tuuri, sillä ryhmän äitien kanssa meillä ei ollut oikein muuta yhteistä, kuin se, että meillä kaikilla oli vauva. Kaipasin takaisin omien ystävieni pariin, tuttuihin ja minulle mieluisiin harrastuksiin. Yksinäisyyden lisäksi tunsin itseni tarpeettomaksi ja aikaansaamattomaksi.

Nettikeskustelujen johdattamana törmäsin Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n nettisivuihin. Sivuilta Luin tiivistelmää Jean Liedloffin kirjasta Continuum Concept. Kirjassa Liedloff kertoo Yequana-intiaaneista ja heidän luonnollisesta tavasta hoitaa lasta. Rakastuin Yequanojen ajatukseen siitä, että lapsi on elämän keskipisteessä, ei elämän keskipiste.

Kaipasin ympärilleni ihmisiä, elämän ääniä, keskustelua. Olin kuitenkin jumissa kotona hiljaisuudessa, puhelin äänettömällä, ettei vauvani vain heräisi kesken unien sängystä, jonne olin hänet vihdoin saanut nukahtamaan käyttämällä mitä mielenkiintoisempia kikkailuja ja akrobatiaa, white noise- sovellusta ja lämpötyynyä itseäni korvaamaan. Yequanaintiaanit  kantoivat lapsiaan mukana askareissa, eivät linnottautuneet koteihinsa. Enkö minäkin voisi tehdä niin?

Myöhemmin opettelin käyttämään kantoliinaa ja huomasin, että saadakseni vauvani unille tai oleilemaan tyytyväisenä, minun ei oikeasti tarvinnut tehdä erityisesti mitään vauvaa hyssyttääkseni tai viihdyttääkseni. En tuntenut entuudestaan ketään, joka olisi osannut opastaa minua tekemään tällä tavalla. Ystävillä oli lähinnä epäonnistuneita kokeiluja kantamisesta, ja sukulaiset epäilivät liinan turvallisuutta. Kiitos sosiaalisen median, apua löytyi. Kantoliinassa lapseni ovat kulkeneet mukana kotitöissä ja harrastuksissa. He ovat nukkuneet liinassa päiväunet, enkä ollut enää rytmien vuoksi kahlittu kotiin. Elämämme helpottui huomattavasti. Siitä tuli mukavampaa ja aloin nauttia vauva-arjesta.

Kumpikaan lapsistani ei ole liiemmin viihtynyt vaunuissa, suostunut syömään pullosta tai imemään tuttia, eikä kumpikaan ole nukkunut tai nukahtanut yksin. Eivätkä he nukahda vieläkään. Valkoinen, rottinkinen  vauvansänky osoittautui yhdeksi hankkimistamme turhakkeista, onneksi se kelpasi meidän kissalle.

Se, että olen hankkinut tietoa ja opetellut vastaamaan lapseni tarpeisiin ihmiselle luonnollisella, lajityypillisellä tavalla, kuten kantamalla lasta, imettämällä ja nukkumalla lasteni kanssa, on helpottanut arkeani ja auttanut jaksamisessa valtavasti. Tieto auttaa myös hyväksymään asioita sellaisina kuin ne ovat. Ei vauvassani ole mitään vikaa, vaikka hän havahtuu hereille tiheästi tai haluaa rintaa yöllä vielä yli puolivuotiaana, ne ovat normaalia, biologian ohjaamaa vauvan käytöstä. Stressi syntyy siitä, että todellinen tilanne on saavuttamattoman kaukana mielessä olevasta ihanteesta.

Jos luomme mielikuvaa vauvasta, joka nukahtaa itsekseen ja nukkuu aamun asti, on selvää, että tunnemme suurta pettymystä, kun se ei onnistu. Jos mielessä on idea hohtavan valkoisesta, siististä kodista, jossa tuoksuu kanelipulla, mutta todellisuudessa töistä palaavaa puolisoa on vastassa rintamaidon ja puklun tuoksuinen, väsynyt äiti yhä yöpaidassaan ja tarjolla on jo kahdesti lämmitettyä einesruokaa, on inhimillistä turhautua.

Pienten lasten kanssa arki on täynnä. On päivänselvää, ettei pelkällä asenteella tai lastenhoitotapoja muuttamalla selviä. Tai selviää kyllä, mutta on eri asia selvitä, kuin voida hyvin. Ihminen tarvitsee lauman ympärilleen, apukäsiä ja tukea. Ei ole epäonnistumista, jos ei kykene kaikkeen yksin. Minua on lohduttanut suuresti tieto siitä, että se, että koin suurta ahdistusta yksin vauvan kanssa ollessani, ei johtunut minusta. En ollut viallinen.

Kaikenikäisillä ihmisillä on tarve olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja saada tuntea olevansa tarpeellinen. Perinteinen käsitys yhteisöstä on perhe ja suku, kylä, naapurusto tai heimo. Tänä päivänä aika harva perhe asuu yhdessä isovanhempien kanssa. Uusia yhteisöjä ovat ystäväporukat, kommuunit, kimppakämpät, harrastusporukat tai järjestötoiminta. Myös sosiaalinen media kokoaa yhteen samassa tilanteessa olevia, samanhenkisiä ihmisiä.

Parhaimmillaan yhteisö on voimavara, josta ihminen saa ja jolle ihminen voi antaa. Yhteisö voi kuitenkin olla tuomitseva, elämää rajoittava. Yhteisö on välttämättömyys, jonka ulkopuolelle ei halua jäädä. Ymmärrän nyt, että esikoisen kohdalla olen hoitanut aluksi vauvaani vasten vaistojani yhteisön odotusten ja sosiaalisen paineen vuoksi.  Synnytyssairaalassa oli kiellettyä nukkua vauvan vieressä ja neuvolassa sanottiin, että yöimetykset lopetetaan kun vauva täyttää puoli vuotta. Yhteiskunta, johon kovasti kaipasin mukaan, olikin omalta osaltaan syy siihen, että jäin aluksi yksin kotiin. Pelkäsin, että julki-imetys tuomitaan ja koin, että moniin tilaisuuksiin en ollut tervetullut vauvan kanssa. On vaikeaa lähteä toimimaan oman yhteisön normien vastaisesti. Se vaatii voimia, joita väsyneillä, tuoreilla vanhemmilla ei välttämättä ole. Kun ihminen on hauras, hän tarvitsee ympärilleen hyväksyvän, empaattisen ilmapiirin. Ilmapiirin pitää olla sellainen, että apua uskaltaa pyytää, tai mieluummin jopa niin, että sitä tarjotaan ilman pyytämistä.

Muutokset perhe- ja työelämän yhteensovittamisessa vaatii poliittisia ratkaisuja. Tutkimus Jyväskylän Yliopistossa jatkuu; tutkimushanke selvittää myös keinoja vanhempien jaksamisen tukemiseksi. Tuloksia ja seuraavia vaaleja odotellessa, taidan mennä ystäväni luo kylään. Sen sijaan, että istun kahvipöytään passattavaksi, taidankin ehdottaa, että tehdään heille ruokaa valmiiksi seuraaviksi päiviksi. Ensi kerran en kutsukaan häntä meille vain kahville, vaan pyydän, että hän tulisi auttamaan minua viikkaamaan  kahden viikon ajalta kertyneet puhtaat pyykit. Jospa se madaltaisi muidenkin rimaa pyytää ja ottaa apua vastaan.

-Anu Toivonen-

Kiintymysvanhemmuusperheet- yhdistyksellä on paikallistoimintaa yhteensä 18 paikkakunnalla ympäri Suomea. Paikallistoiminnan tapahtumat ovat lapsentahtisesta ja ja lempeästä kasvatuksesta kiinnostuneiden vanhempien vertaistukipaikka.

Virtuaalinen perhekahvila Digipuu on yhdistyksen jäsenille tarkoitettu vertaistukikanava, joka kokoontuu kerran kuussa noin tunnin ajan erilaisin teemoin.

 

Share Button