Tuu leikkii!

Kun lapset olivat ihan pieniä, minulla oli suuria vaikeuksia omien rajojeni tunnistamisessa. Pohdin paljon sitä, minkä verran läsnäoloa minun pitäisi kyetä lapsilleni tarjoamaan, ja milloin ja miten voin kieltäytyä leikistä heidän kanssaan.
Tuolloin lapset vaativat minua koko ajan osallistumaan leikkiin. Usein petyin, kun olin juuri pääsemässä omiin puuhiini, mutta suostuin silti leikkimään. Ajattelin, että kieltäytymisestäni seuraisi huomion hakemista negatiivisella toiminnalla, joten oli parempi ennakoida. Samalla syyllistin itseäni siitä, etten kyennyt huolehtimaan omista tarpeistani. Haaveilin koko päivän, kuinka lapset illalla nukahtaisivat ja pääsisin yksin lenkille.

Välillä kieltäydyin leikkimisestä. Tällöin syyllistin itseäni kieltäytymisen seurauksena syntyvästä kaaoksesta. En pystynyt keskittymään kuitenkaan omaan puuhaani ja turhauduin. Lapset varmasti aistivat minusta syyllisyyden, turhautumisen, kiukun ja pettymyksen, vaikka yritinkin niitä peittää.

Silmäni avautuivat, kun sairastuin vatsatautiin. Lapset leikkivät ilman minua pari tuntia, koska kieltäydyin leikistä hyvällä omallatunnolla. Samalla tajusin, miksi joskus pystyin lähtemään omiin puuhiini leikittyäni lasten kanssa hetken, ja miksi he välillä kaipasivat jatkuvaa huomiotani. Silloin kun lapset tyytyivät hetkeen, olin leikkinyt heidän kanssaan keskittyen täysillä yhteiseen tekemiseemme. Laatu korvasi määrän. Silloin kun lapsille ei olisi mikään riittänyt, olivat ajatukseni olleet muualla – syyllistämässä itseäni siitä, mitä kaikkea leikin aikana jäi tekemättä.

Vaikeudet omien rajojeni pitämisessä siis johtivat syyllisyyden tunteisiin, jotka taas vaikeuttivat hetkeen ja leikkiin keskittymistä. Tämän tiedostettuani minun oli aika ottaa vastuu omasta ongelmastani ja opetella pitämään omat rajat, käsittelemään hankalat tunteet ja keskittymään hetkeen.

Omien rajojen opettelu oli hankalaa, koska olin koko ikäni alitajuisesti luullut, että minulla on arvoa vain toisten palvelijana: leikittäjänä ja siivoajana. Pikkuhiljaa aloin tunnistaa ja täyttää omien tunteideni taustalla olevia tarpeita ilman syyllisyyttä. Myönsin, että joskus omat tarpeeni menivät muiden yli – vain hyvinvoivana kykenin antamaan toisille aitoa läsnäoloa. Vaikka aikuisella on lapsia parempi kyky joustaa tarpeistaan, täytyy hätätilassa happinaamari laittaa ensin itselle. Opettelin kieltäytymään leikkimisestä selkeillä minä-viesteillä ja havainnollistin lapsille Time Timer -tyylisellä munakellolla, milloin olisin taas käytettävissä. Rauhallisina hetkinä harjoittelimme, mitä lapset voisivat tehdä ilman minua, ja hekin oppivat pettymysten sietoa.

Opettelin myös käsittelemään omaa pettymystäni. Pettymys on tunne, joka syntyy itse asettamiemme toiveiden jäädessä toteutumatta. Tiedostamattomana pettymyksellä on taipumus kasautua ja aiheuttaa muitakin hankalia tunteita. Jo pelkkä pettymyksen tietoinen huomaaminen voi helpottaa. Nykyisin pohdin tietoisesti, kenen tarpeella on eniten kiire, ja suuntaan kaiken keskittymiseni siihen. Silloin kun ”oma aika” lehden parissa on mukava toive mutta ei kaiken muun edelle menevä pakottava tarve, aiheutan vain itse itselleni pettymystä haaveilemalla omasta hetkestä, jos lapsilla on tärkeämpiä tarpeita. Ja sitten kun on minun vuoroni, yritän keskittyä myös itseeni täysillä! Jos voimavarat eivät riitä kaikkien tärkeiden tarpeiden täyttämiseen, voi hakea apua tai höllätä elämän vähemmän tärkeillä osa-alueilla. Ja tätä olen myös opetellut!

Hoitamatta jääneet kotityöt aiheuttivat ennen syyllisyyttä. Nykyisin mottoni kuuluu ”sotkuinen koti kertoo siitä, että on keskitytty tärkeämpään”. Olen ymmärtänyt, kuinka lapsilähtöinen leikki on paljon hohtavia kaakeleita tärkeämpää. Leikki on lapsen tapa jäsentää elämän tapahtumia ja opetella uusia asioita. Leikin kautta lapsi kertoo luotetulle aikuiselle mieltään askarruttavista asioista – kuinka etuoikeutettu olenkaan, kun saan kurkistaa lapseni ajatusmaailmaan! Lapsen toistuvasti ehdottamat leikit voivat alkaa tuntua vähemmän puuduttavilta, jos ottaa salapoliisiasenteen: ”Mitähän lapsi yrittää tällä leikillä käsitellä?” Ainakin meidän leikkeihimme on tullut vaihtelua heti, kun olemme saaneet käsiteltyä jonkun arkielämän hankalan asian leikin kautta. Peuhuleikit taas opettavat lapselle toisten rajojen kunnioittamista ja liikunta saa niin lapsen kuin aikuisenkin aivoissa aikaan mielihyvää tuottavia muutoksia. Peleissä harjoitellaan elämässä tärkeitä taitoja: vuorottelemista, pettymyksen sietoa, muistia ja ongelmanratkaisua.

Ennen omia lapsia en osannut leikkiä lasten kanssa ja leikkiminen tuntui häpeälliseltä. Sittemmin olen opetellut leikkimisen taidon ja alkanut nauttia siitä. Tiedän olevan myös aikuisia, jotka eivät yrityksistä huolimatta innostu leikeistä – tästäkään on turha syyllistyä. Tärkeintä on tehdä lapsensa kanssa edes jotain, josta molemmat nauttivat. Se voi olla vaikkapa puutarhatöitä, pyöräilyä, kirjastossa käyntiä. Lasta askarruttavien asioiden käsittely voi olla helpompaa leikin kautta, mutta näissä muissakin yhteisissä puuhissa on mahdollista keskustella lapsen kanssa. Yhteiset tekemiset saavat lapset tuntemaan yhteenkuuluvuutta ja itsensä tärkeäksi osaksi perhettä.

Hetkittäin leikki-inspiraatio on kaikilla hukassa, ja tällaisia päiviä varten olemme kasanneet leikkipurkin. Leikkipurkista arvomme erikoisempia leikkejä, vaikkapa sanomalehtipallosodan. Tällöin tekeminen tulee kaikille yllätyksenä, mikä nostaa vireystilaa sopivalle tasolle. Joskus motivoidun leikkiin asettamalla sille tavoitteita, esimerkiksi jonkun ongelman ratkaisu, lapseen tutustuminen tai vain hetkeen keskittyminen. Omien tavoitteiden ja arvojen mukaan toimiminen lisää onnellisuutta.

Välillä tunnistan kyvyttömyyteni keskittyä leikkimiseen. Jos taustalla on ratkaisemattomia ongelmia, laitan nämä paperille ylös ennen leikkiä, jotta niitä ei tarvitse miettiä kesken leikin. Joskus otan mindfulnessin työkaluja avuksi ja keskityn hetken vaikkapa lapsen pienien sormien ihasteluun, kuin en olisi niitä koskaan ennen nähnyt. Hetkeen keskittymällä ”enää kuusi tuntia niin saan olla yksin” -ajatus vaihtuu ”vielä kuusi tuntia aikaa olla yhdessä ennen nukkumaan menoa” -ajatukseen. Välillä jopa herättelen itseäni pohtimalla, kummalla tapaa ajattelisin, jos tietäisin näiden olevan viimeiset yhteiset kuusi tuntiamme. Miksi hukata lyhyt elämä (ja lasten lapsuus) haikailemalla koko ajan jotain, jota ei tässä hetkessä jo ole?

-Sonja Häkkinen-

Share Button