Kirjaesittely: Viisas lapsesi

Jesper Juul kuvaa perinteistä kasvatusajattelua virheellisenä, koska siinä lapsi nähdään jonkinlaisena potentiaalisena puoli-ihmisenä, johon aikuisen tulee vaikuttaa ja vasta tiettyyn ikään päästessään häntä voitaisiin pitää tasa-arvoisena. Erilaisilla ”kasvatusmenetelmillä” on erilaisia ideologisia sisältöjä, mutta emme ole kyseenalaistaneet itse lähtökohtaa. Perinteisessä ajattelumallissa rankaiseminen koetaan hyväksi ja oikeutetuksi, koska ”se tehoaa”.  Lyhytaikaisten näennäisvaikutusten sijaan tulisi kuitenkin ottaa huomioon tekojen pitkäaikaisvaikutukset: ei riitä, että jokin ”tehoaa”, on mietittävä miksi se tehoaa, miten se tehoaa. Siihen aikaan, kun käsitettiin lasten syntyvän ”tyhjinä tauluina”, ymmärtämättöminä ihmisinä, oli mahdollista perustella heidän integriteettinsä loukkauksia, sillä ”aikuiset tiesivät mikä oli parasta lapsille”. Mutta kun ajatellaan, että lapset ovat alusta asti oikeita ihmisiä, on järjetöntä puhua ”menetelmistä” (vrt. jos käyttäisimme samaa termiä aikuisten välisissä suhteissa). Juul korostaa, että lapset syntyvät sosiaalisiksi ja inhimillisiksi, ja jotta nämä ominaisuudet voisivat kehittyä edelleen, he tarvitsevat aikuisia, jotka toimivat sosiaalisesti ja inhimillisesti.

Kaikilla on oikeus omiin rajoihinsa, niin lapsilla kuin aikuisillakin. On kuitenkin tärkeää olla sekoittamatta väärää vallan käyttöä ja henkilökohtaisten rajojensa asettamista. Kirjassa Juul kuvaa sitä, miksi on olennaista käyttää subjektiivista kieltä ajatuksiaan ilmaistessaan. Mutta vaikka käytetään aktiivista ilmaisua ”minä tahdon”, ei ilmaisusta saa missään tapauksessa muodostua vanhempien automaattista puhelinvastaajaa, joka vastaa kaikkeen lapsen esittämään ”siksi kun minä sanon (tahdon) niin”. Tarkoitus ei myöskään ole, että lapsi saa periksi kaikessa, sillä kyse ei ole lainkaan siitä kumman tahtoa noudatetaan, vaan yhteisestä kunnioituksesta. Yksipuolisten sääntöjen laatimisen sijaan käydään molemminpuolisia vilpittömiä neuvotteluja, joissa kumpikin osapuoli ottaa toisen tarpeet ja rajat vakavasti, osataan katsoa asiaa myös toisen näkökulmasta. On myös tärkeää ymmärtää, että sureminen kuuluu normaaliin tilanteen kulkuun, jos neuvottelutilanne ei pääty lapsen alun perin toivomalla tavalla. Jalan polkeminen, murjottaminen, raivoaminen, tms. ei ole osoitus kypsymättömyydestä. On luonnollista kamppailla sen puolesta, mitä haluamme ja surra jos epäonnistumme. On tärkeää, etteivät vanhemmat ota tätä prosessia henkilökohtaisesti tai anna lapselle kuvaa, että hän tekee väärin (esim. ”Nyt lopeta jo tuo vollotus!” tai ”Älä kulta pieni itke” tai ”Noh noh, ei ole mitään syytä itkeä”) Lapsella on oikeus surra ja itkeä, silloin kun kokee olevansa surullinen.

Juul ei aseta kyseenalaiseksi vanhempien oikeutta tehdä niitä ratkaisuja, joita he pitävät oikeina, mutta hänen mukaansa vanhemmat turhan usein ottavat vastuunsa liian kirjaimellisesti. Usein vanhemmat toimivat ”luvan antajina” lapsilleen: lapsi pyytää luvan ja se joko myönnetään tai evätään, kun usein olisi hedelmällisempää pysähtyä miettimään ratkaisua ja kysyä lapselta ”Mitä itse ajattelet siitä?” Näin lapsi ehkä syventyisi itseensä hieman paremmin kuin vain ajatellessaan välitöntä halua ja innostustaan, joka sai hänet esittämään kysymyksen. Hän oppisi tutkimaan itseään sen sijaan, että kiinnittää kaiken huomionsa ”kivoihin” vanhempiin, jotka myöntävä luvan tai ”ilkeisiin” vanhempiin, jotka epäävät sen.

Nykyajan vanhemmat ovat vaikeiden valintojen edessä, koska erilaisten arvojen tulva on valtava. Juul kirjoittaa, että valinta on monille vanhemmille niin vaikea, että he tuskin pystyvät muuhun kuin kulkemaan turvallisesti lähimmän virran mukaan. Kyse ei kuitenkaan ole mistään pikkuseikasta, kyse on siitä, haluammeko lapsen kasvavan niin, että he rakentavat vahvan sisäisen auktoriteetin, jonka varassa voivat tehdä omat yhteiskunnalliset ja olemassaoloonsa ulkonaisesti vaikuttavat päätökset, vai haluammeko opettaa heitä panemaan kaiken luottamuksensa ulkonaisten auktoriteettien varaan. Juul kertoo, että erään hyvin kiivaan 7-vuotiaan pojan isä katsoi häntä kerran suoraan silmiin ja kysyi sama epätoivo ja uhma äänessään, jonka hänen poikansa oli oppinut: ”Onko todella välttämätöntä ajatella niin paljon mitä sanoo tuollaiselle pennulle? Minun vanhempani eivät kyllä sanoneet mitään muuta kuin ’Ei!’” Juul kirjoittaa lukijan tuskin yllättyvän, kun hänen vastauksensa oli ”KYLLÄ!”

SOSIAALINEN JA HENKILÖKOHTAINEN VASTUU
Sosiaalinen vastuu tarkoittaa vastuuta toisistamme perheessä, yhteiskunnassa ja maailmassa. Henkilökohtainen vastuu taas kuvaa vastuuta omasta elämästämme, fyysisestä ja psyykkisestä terveydestämme ja kehityksestämme. Perinteisesti kasvatus on pannut kaiken painon sosiaaliselle vastuulle, minkä hintana on puutteellinen henkilökohtainen vastuu. Tuettaessa henkilökohtaista vastuuta, ei yleisen luulon mukaan ”tuoteta” itsekkäitä, vain omaa etuaan ajattelevia ihmisiä, vaan samassa prosessissa kehittyy myös sosiaalinen vastuu. Hallitsevan myytin mukaan on korostettu, että lapsen ”itsekeskeinen luonne” on pidettävä aisoissa yhteiskunnan vuoksi. Kuitenkin kun lapsi kasvaa aikuisten seurassa, jotka huolehtivat hänen henkilökohtaisesta integriteetistään ja varmistavat siten hänen terveen itsetuntonsa ja vastuuntuntonsa kehittymisen hyväksi, on loogista, että lapsi kehittyy huomaavaiseksi aikuiseksi. Yksinkertaisemmin ilmaistuna: kun aikuinen ottaa lapsen huomioon, oppii lapsi ottamaan muut huomioon. Kun sosiaalinen vastuuntunto nousee tältä pohjalta, se ei ilmene uhrautuvaisuutena vaan tietoisena yhteisvastuuna.

Esimerkki: 4-vuotias Kim rakentaa legoilla, kun hänen 2-vuotias siskonsa tulee hajottamaan rakennelmat. Kim yrittää saada hänet lopettamaan, mutta ei onnistu ja tönäisee hänet kumoon. Sisko alkaa parkua ja äiti tulee paikalle.
Äiti – Mitä tapahtui?
Sisko: – Kim tönäisi minua!
Kim: – Ei se niin ollut… hän vaan hajottaa minun rakennelmat!
Äiti: – Kim, sinä tiedät hyvin ettet saa tuuppia pikkusiskoa. Sinun pitää muistaa että olet iso ja hän on vielä pieni, eikä ymmärrä monia asioita. Miksei hän saa olla mukana rakentamassa? Sinähän voisit hyvin leikkiä siskon kanssa, kun hänen tekee mieli olla sinun kanssasi, eikö niin?

Esimerkki kuvaa hyvin yleistä käsitystä sosiaalisesta vastuusta ”isojen pitää olla hyviä pieniä kohtaan” ja kasvatuksen on oltava opettavaa. Ongelmana tässä on mm. se että äiti ei ota Kimiä huomioon samalla kun hän opettaa tälle toisen huomioon ottamista. Vaihtoehtoisesti äiti voisi vastata tilanteeseen: (kietoen kätensä pikkusiskon ympärille ja kiinnittäen samalla huomion Kimiin) ”Koetetaan keksiä mitä voisit sanoa hänelle, kun haluat leikkiä rauhassa.” Näin äiti kääntyy vastuullisimman puoleen sen sijaan, että opettaisi tälle vastuunottoa. Hän tietää että tilanne on päätynyt fyysiseen välien selvittelyyn vain siksi, että Kim ei vielä osaa parempaa ratkaisua. Äiti ottaa pikkusiskon luokseen, mutta antaa hänen samalla kuulla, että Kimin henkilökohtaiset rajat ovat tärkeitä koko perheelle. Äiti osoittaa suunnan esittämättä ratkaisua.

AITOA AVULIAISUUTTA VAI VELVOLLISUUKSIEN SUORITTAMISTA

Aiemmin on korostettu, että lapselle on hyvä että hänellä on velvollisuuksia. Taustalla olevat perusteet näyttävät sellaisinaan hyviltä: lapsilla on tarve tuntea itsensä perheen arvokkaaksi osaksi. Ratkaiseva ero on siinä, kokevatko lapset vanhempiensa tarvitsevan apua vai jakavatko vanhemmat lapsille erilaisia velvollisuuksia, koska se on hyväksi heille. On hyvä miettiä halutaanko velvollisuutensa täyttäviä lapsia vai aidosti avuliaita lapsia. Lapsille ei jaeta velvollisuuksia, vaan heiltä voi pyytää apua silloin, kun sitä tarvitaan. On eri asia sanoa ”Muista että on sinun vuorosi tiskata tänään!” kuin ”Tarvitsisin apua. Voitko auttaa minua tiskaamisessa?” Vastaus ei aina ole myöntävä. Lisäksi terveillä lapsilla on useimmiten jotakin tärkeää tekemistä, kun heidän apuaan tarvitaan, siksi on huono kysyä ”haluavatko” he auttaa. Ei sen tähden, etteikö heillä ole auttamishalua, vaan koska heitä useimmiten huvittaa enemmän se, mitä he ovat juuri tekemässä. Ja on myös ihan oikein pitää päänsä.

VANHEMPIEN VASTUU JA VALLANKÄYTTÖ

Vanhemmat kokevat hyvin eri tavoin ”vanhempien vastuun” ts. vastuun lasten kehityksestä ja hyvinvoinnista. Juulin mukaan vanhempi voi toki käyttää ”fyysistä valtaa” lapseen, joka on kadulla menossa päin punaista, siirtää lapsen pois vaarapaikasta, tai ”taloudellista valtaa” kun pannaan tärkeysjärjestykseen perheen hankintoja. Vasta sitten vallankäytöstä aiheutuu ristiriitoja, kun vanhemmat alkavat ottaa itselleen lapselle kuuluvan henkilökohtaisen vastuun. Juul kuvaa, että lasten henkilökohtainen vastuu koskee alusta alkaen mm. aisteja (miltä mikäkin maistuu, mikä maistuu hyvältä ja pahalta, mikä tuntuu kylmältä tai lämpimältä, jne.), tunteita (jotakin kohtaan tunnettu ilo, rakkaus, ystävyys, viha, turhautuminen, suru, jne.), tarpeita (nälkä, jano, uni, läheisyys, etäisyys) ja myöhemmin esimerkiksi vapaa-ajan harrastuksia, koulutusta, pukeutumista ja ulkonäköä, uskontoa, jne.

Toisaalta jotkut vanhemmat ovat olleet niin innokkaita lakaisemaan pois vanhanaikaiset käskyt ja kiellot, että tulivat siirtäneeksi samalla lapsille myös oman (vanhempien) henkilökohtaisen vastuunsa (eli vastuun sellaisissa asioissa joissa on kyse vanhempien rajoista, ei lapsen). Kun sanotaan ”Äiti tahtoo kuulla hyvin mitä täti sanoo puhelimessa”, yritetään asettaa rajat ”passiivissa”, jolloin siitä puuttuu aktiivinen aines. Passiivisella osalla kuvaamme itseämme ja tunteitamme. Aktiivisella osalla otamme vastuun omasta tilastamme, asetamme omat rajamme. ”Minä en kuule mitä täti sanoo puhelimessa. (passiivinen osa) Siksi tahdon, että olet hiljaa sen aikaa, kun puhun hänen kanssaan (aktiivinen osa).”

SUBJEKTIIVINEN KIELI
Entisaikaan subjektiivinen kieli oli kiellettyä, lapset opetettiin puhumaan ”kauniisti”. Subjektiivista kieltä käytettäessä tuodaan omat ajatukset esille, ja puhutaan itsestä minä-muodossa, ei kolmatta persoonaa käyttäen. Jos vanhemmat ovat kasvaneet perheissä, joissa suora mielipiteen ilmaisu oli kielletty tai sitä pidettiin sopimattomana, menee toki aikaa löytää se uudestaan. On kuitenkin tärkeää olla lakaisematta omia tunteitaan ja tarpeitaan maton alle, koska muutoin annamme lapselle mallin tehdä samaa.

Esimerkiksi sen sijaan, että kysyisi lapselta ”Mitä haluat syödä tänään päivälliseksi?” voisi sanoa ”minun tekisi tänään mieli lihapullia. Mitä mieltä olet siitä?” tai sen sijaan, että kysyisi ”Haluaisitko lähteä tänään isin kanssa puistoon?” voi sanoa ”Haluaisin mielelläni lähteä tänään puistoon kanssasi.”  Kyse ei kuitenkaan ole sanoista tai taktisesta muotoilusta, vaan vuorovaikutuksen laadusta. Pelkkä sanojen uudelleen asettelu ei muuta asiaa.

YHTEISTYÖKYKY  
Lasten on ajateltu olevan potentiaalisesti yhteistyöhaluttomia, epäsosiaalisia tai itsekeskeisiä, joten aikuisten tehtävä on ollut huolehtia siitä, että lapsi oppii tekemään yhteistyötä, sopeutumaan ja ottamaan toiset huomioon. Suositeltiin järjestystä ja säännöllisyyttä: lapsi piti ruokkia vauvasta saakka määräaikoina, sama koski nukkumista ja puhtautta. Perusteluna käytettiin sitä, että muutoin lapset alkavat ottaa vallan käsiinsä! Kun äidit huolestuivat lastensa itkua, varoittivat asiantuntijat ettei pidä antaa periksi, ja parkuminen sitä paitsi teki vain hyvää keuhkoille. Useat vanhemmat onneksi uhmasivat lääkärien määräyksiä ja nostivat lapsen syliinsä ”vääräänkin” aikaan.

Esimerkki: Vietäessä lasta hoitoon vanhemmat huomaavat eron lapsen käyttäytymisessä riippuen siitä, kumpi lapsen vie. Kyse on siitä, että vaikka vanhempi ei olisi itse tietoinen tunteistaan, lapsi aistii ne ja jäljittelee niitä. Toinen vanhemmista ei (ymmärrettävästikään) ole tunnetasolla valmis eroamaan lapsestaan, on hermostunut tai onneton, mutta ei joko tiedosta tai koettaa piilottaa tunteet. Jos kysyttäisiin tältä parkuvaa lastaan hoitoon jättävältä vanhemmalta, onko hänen lapsensa yhteistyöhaluinen, hän todennäköisesti vastaisi ”ei”, koska hänen käsityksenä yhteistyöstä merkitsisi pikemminkin sopeutumista, sitä että lapsi jäisi ”kiltisti hoitoon”.

Juul korostaa sitä, että lapset ovat syntymästään yhteistyökykyisiä ja –haluisia: lapset jäljittelevät tai matkivat heitä lähellä olevia merkityksellisiä aikuisia. Lapset pystyvät yhteistyöhön aikuisten kanssa olipa se rakentavaa tai vahingollista heidän omalle elämälleen. Loukattu lapsi ei ole raivoissaan vanhemmilleen, mutta on menettänyt hiukan itsetuntoaan, hän on hiukan vähemmän oma itsensä ja hiukan enemmän sellainen kuin vanhemmat haluaisivat hänen olevan.

INTEGRITEETTI 
Integriteetti on eräänlainen kokoava otsikko lapsen fyysiselle ja psyykkiselle olemassaololle. Siihen sisältyy identiteetti, itsenäisyys, rajat, loukkaamattomuus, ominaislaatu, ”minä”, jne. Kun lapsi lopettaa tai kieltäytyy yhteistyöstä, on hän joko joutunut kestämään perheessään liian monia ja liian pitkään jatkuneita destruktiivisia tilanteita tai hänen integriteettinsä on joutunut suoranaisten loukkausten kohteeksi.

Aikuiset ja lapset joutuvat päivittäin tilanteiden eteen, joissa heidän on ratkaistava kahden vaihtoehdon väliltä: onko heidän huolehdittava omasta integriteetistään (henkilökohtaisista rajoista ja tarpeistaan) vai tehtävä kompromissi yhteisön hyväksi (ulkoiset vaatimukset, sosiaaliset normit, ym.). Integriteetin ja yhteistyön ristiriidassa lapset useimmiten valitsevat yhteistyön ja siten uhraavat itsensä. Kokonaan ei voida välttää tarpeellista tai harkitsematonta painostusta, joten ei ole aiheellista rakentaa ihannekuvaa, jossa ”hyvät vanhemmat” eivät aseta lastaan eksistentiaaliseen ristiriitaan. Vanhemmat voivat ennalta auttaa lasta oppimaan miten suojellaan omaa integriteettiä, mutta kukaan aikuinen ei ole täydellinen ja kaikki lapset ovat erilaisia. Teemme ”virheitä”. Viattomuudessamme, rakastaen ja parasta tarkoittaen teemme tyhmyyksiä. Mutta aikuisten on otettava vastuu virheistään sen sijaan, että perinteisen tavan mukaan syytämme lapsia: esim. sanotaan ”Hän ei edes kuuntele minua!” – sen sijaan, että pysähdyttäisi miettimään, onko syy kenties ilmaisutavassamme, asiayhteydessä tai jossain muussa seikassa.

UHMAIKÄ  
Uhmaikä on perinteisen ajattelun mukaan todellinen ongelmaikä: lapsi on ”uhmakas” eikä tee mitään niin kuin vanhemmat haluaisivat. Juul kuvaa uhmaikää kuitenkin eri näkökulmasta. Noin 2vuotiaana lapsi alkaa osoittaa itsenäisyyttä, alkaa irtautua vanhemmistaan. Lapsi alkaa tahtoa toimia itse, minkä lapsi yleensä osoittaa hyvin selkeästi, ”osaa itse!”, ”minä ite!”. Tuolla hetkellä monen aikuisen uhma nousee. Lapsesta alkaa tulla itsenäinen ja aikuisesta uhmakas! Kun 2vuotiaan yritykset kehittää itsenäisyyttään törmäävät aikuisen vastustukseen, muuttuu lapsi joko uhmakkaaksi – vastaa uhmaan uhmalla – tai aloitekyvyttömäksi ja riippuvaiseksi. Uhma ei ole synnynnäinen asenne, se on selviytymisstrategia, jonka lapset kehittävät vain silloin, kun heidän itsetuntonsa on vaarassa. Jos se kehittyy edelleen, lapsi luopuu muiden vaatimuksista ja omista tarpeistaan. Selviytyminen merkitsee sitä, että hän ei missään tapauksessa tee sitä, mitä hänen muiden mielestä pitäisi tehdä.

Murrosikää kuvataan usein ns. toisena uhmaikänä. On vain myytti, että lasten murrosikä jo sinällään olisi syynä ristiriitoihin vanhempien kanssa. Murrosikä on lapsen toinen mahdollisuus itsenäistyä ja oppia tuntemaan itsensä. Teini-ikäisinä siihen asti yhteistyössä toimineet ja siinä kykynsäkin ylittäneet (huom. muista yhteistyön merkitys) nuoret muuttuvat pikkuhiljaa yhteistyöhaluttomiksi, jos heidän integriteettinsä loukkaamista jatketaan, ja lapset joiden integriteettiä on ylikuormitettu, muuttuvat destruktiivisiksi tai itsetuhoisiksi. Perheen vuorovaikutuksen seuraukset alkavat vähitellen tulla näkyviin ja vastaanottaessamme näitä selkeitä palautteita syytämme lasten sen hetkistä ikää.

RAJAT  
Aina lastenkasvatuskeskustelun alusta asti on ollut esillä kysymys rajoista. Vanha väittämä ”lapset tarvitsevat rajoja tunteakseen itsensä turvalliseksi” ei suinkaan ole väärä, rajat vain on ymmärrettävä joksikin muuksi ja enemmäksi kuin perheen käytössäännöiksi. Aiemmin rajat on asetettu ikään kuin ”lasten ympärille”, minkä sijaan aikuisten on opittava asettamaan rajat ”itselleen”, asettaa ”oma rajansa”, ja tukea lasta tämän omien rajojen asettamisessa. On hyvä pysähtyä miettimään miten asiansa ilmaisee. Sen sijaan, että sanoisi ”Olohuoneeseen ei mennä kengät jalassa” on mielekkäämpää sanoa ”Tahdon, että otatte kengät jalasta, ennen kuin menette olohuoneeseen” Lapsen on mielekkäämpää kunnioittaa henkilökohtaisia rajoja (vaikkei samaa mieltä välttämättä olisikaan), kuin yleisenä totuutena esitettyjä epämääräisiä lauseita (koska eihän ole olemassa
mitään yleistä totuutta etteikö olohuoneeseen voisi mennä kengät jalassa). Toisentyyppisiä rajoja edustavat juuri sillä hetkellä ajankohtaiset ja henkilökohtaiset rajoitukset, esim. ”En halua, että soitat pianoa juuri nyt. Haluan olla rauhassa.”

Yleinen käsityksen mukaan silloin lapsi vasta oppiikin jankkaamaan ja kinuamaan ”minä tahdon…”  jos aikuisetkin käyttävät kyseistä ilmaisutapaa. Asia on kuitenkin päinvastoin, kunkin henkilökohtaisesti asettamien rajojen kautta lapsi oppii nimenomaan toisten huomioonottamista. Mutta tärkeää on muistaa, että henkilökohtaiset viestimme – tahdon, en tahdo, jne. – toimivat vain silloin, jos ne ovat todella sitä. Jos niitä käytetään vallan välineenä, niillä ei ole tehoa. Ja kun lapset loukkaavat aikuisten asettamia rajoja, käy näin usein siksi, että vanhempien tapa asettaa rajat on ollut samanlainen ensimmäisistä vuosista alkaen, eli lapsi on omaksunut mallin aikuiselta. On siis tärkeää kuulostella millaisen viestin sanoillaan antaa, onko kyse omien rajojen asettamisesta, vaiko vallan käytöstä (”siksi kun MINÄ tahdon”).

Toisaalta Juul kirjoittaa, että lasten sanalliset ja sanattomat palautteet vanhemmille viittaavat samalla näiden tunne-elämän tai olemassaolon ristiriitoihin. Näin lapset ovat vanhempiensa elämälle kaikkein arvokkaimpia silloin kun heitä pidetään kaikkein hankalimpina. Lapsen ”minä tahdon, minä tahdon” –kinuaminen voi olla signaali siitä, että perheessä ilmaistaan henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset epämääräisesti passiivimuodossa. Kiihtyvillä ”minä tahdon” –ilmaisuilla lapsi voi ilmaista ”minä tahdon, että perheessämme ilmaistaisiin henkilökohtaisia tunteita ja ajatuksia selkeämmin”.

ITSETUNTO  
Itsetunto ja itseluottamus –termejä käytetään varsin usein virheellisesti synonyymeinä. Usein pyritään vahvistamaan lapsen itseluottamusta (”lasta tulee kehua ja kannustaa”), vaikka ongelma olisikin lapsen puuttuva tai huono itsetunto. Itsetunto on tietomme ja kokemuksemme siitä, kuka me olemme. Kyse on siitä kuinka hyvin tunnemme itsemme ja miten suhtaudumme siihen mitä tiedämme. Itsetunto on eräänlainen sisäinen tukirakenne, ydin. Hyvän itsetunnon omaava on sopusoinnussa itsensä kanssa Itseluottamuksessa on kyse siitä, mitä osaamme, siitä mitä pystymme suorittamaan. Mitä paremmin vanhemmat ovat onnistuneet pitämään huolta lapsen integriteetistä, sitä suuremmat mahdollisuudet lapselle on kehittyä terve itsetunto. Väärä vallankäyttö on puuttumista lapsen integriteettiin ja siten vahingollista hänen itsetunnolleen. Jos valta otetaan käyttöön, lapsi oppii joko alistumaan vallan edessä tai taistelemaan sitä vastaan.

”NÄE” LAPSESI

Pikkulapsille on tärkeää että heidät nähdään. Itsetunto kehittyy, kun vähintään yksi elämällemme merkityksellinen ihminen ”näkee” meidät ja hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme, ja kun itse koemme, että olemme merkityksellisiä sellaisina kuin olemme.

Useimmat vanhemmat antavat lapselle jotain muuta kuin mitä tämä pyytää. 1,5-vuotias Katherine liukuu mäkeä alas ja huutaa ”Äiti, katso minua!” Tähän äiti saattaa vastata ”Voi miten hienosti sinä osaatkaan, upeaa!” jolloin sekoitetaan lapsen kokemus ja suoritus: lapsi ei ajattele, että voisi olla taitava tai huono, hän vain haluaa vahvistusta elämykselleen ja olemassa ololleen. Hänen äitinsä ei tarvitsisi muuta kuin vastata katseella, heilauttaa kättä ja sanoa ”Hei, Katherine!” Jos lapsen kasvoista kuvastuu ilo, äiti voisi sanoa ”Hei, tuohan näyttää hauskalta!” tai jos kasvoilla on ilon ja pelon sekainen ilme, voisi sanoa ”Hei, Katherine, tuo näyttää hauskalta … mutta myös vähän pelottavalta, vai mitä?” Katherine on silloin saanut kaksi asiaa: hänet on nähty, ja hänen sisäinen kokemuksensa on tullut ilmaistuksi sanoin. Toiset vanhemmat huutavat: ”Varo nyt ettet vaan putoa ja satuta itseäsi!” mikä ei auta lapsen itsetuntoa, päinvastoin – se johtaa hänen huomion pois omasta elämyksestään ja asettaa äidin tunteet keskipisteeksi. Huolestuminen viestii ”Minä en usko, että sinä selviät tuosta”. Tällöin lapsi edelleen toimii yhteistyössä vanhemman kanssa ja muuttuu joko syrjäänvetäytyväksi tai pelokkaaksi (suora yhteistyö) tai motorisesti kömpelöksi ja vastaa äidin kielteisin odotuksiin joutumalla vaikeuksiin koko ajan (epäsuora yhteistyö).

Myös toinen esimerkki kuvaa hyvin lapsen näkemistä, ja sitä miten lapsi oivaltaa äkkiä pelin säännöt. Lapsi piirtää odotellessaan äitiä töistä kotiin. Äidin tullessa lapsi juoksee häntä vastaan, ojentaa piirustuksen ”Äiti, katso, tämä on sinulle!” Äiti vastaa ”Se on hieno! Sinusta on tullut hyvä piirtäjä.” Mutta lapsi ei juokse äitiään vastaan saadakseen arvioinnin piirustuksestaan. Hän haluaa antaa lahjan äidilleen, koska hän pitää äidistään ja hänellä oli tätä ikävä. Äiti voisi vain sanoa ”Kiitos kultaseni, olen siitä iloinen! Kuinka minulla on ollut ikävä sinua!” Mutta olemme oppineet, että näin lapselle tulee puhua, jos tahdotaan kasvattaa hänen itseluottamustaan. Lapsi on yhteistyöhaluinen ja ajan myötä hän on oppinut pelin säännöt: hän tuo piirroksen sanoen ”Katso äiti, eikö olekin hieno!” tai ”Katso äiti, enkö osaakin hyvin!” Hänen näkökulmansa on muuttunut olemisesta osaamiseen.

OTA LAPSESI VAKAVASTI

Jos halutaan huolehtia omasta ja omien lasten integriteetistä, tukea heidän itsetuntonsa kehittymistä, on tärkeää ottaa vakavasti sekä itsensä että lapsensa.

Esimerkki: Kaksi äitiä ovat lastensa kanssa rattaineen kassajonossa. Ensimmäinen lapsi tulee äitinsä viereen, vetää häntä kädestä ja sanoo itkun sekaisella äänellä ”Äiiitiiiii! Minä en halua enää olla täällä. Minä en jaksa enää!” Äiti vastaa aggressiivisesti ”Nyt lopetat! Olet tässä niin kauan kunnes olemme valmiit! Ymmärrätkö?” Lapsi pudottautuu lattialle ja rimpuilee vastaan. Äiti tiuskaisee epätoivoisena ”Nyt riittää senkin typerys!” Tytön turhautuneisuus muuttuu pohjattomaksi itkuksi. Toisaalla toinen lapsi sanoo äidilleen ”Täällä ei ole enää mukavaa… eikö voitais jo pian lähteä?” Äiti vastaa ystävällisesti: ”Ei täällä ruuhkassa olekaan mukavaa, olet oikeassa. Minun täytyy vain maksaa ostokset ennen kuin voimme lähteä.”

Toisen lapsen äiti ottaa lapsensa vakavasti, ensimmäisen ei. Ensimmäinen lapsi kääntyy äitinsä puoleen käyttäen äänensävyä, joka paljastaa että hän on tottunut siihen, ettei häntä oteta vakavasti. Hän on puolustuskannalla ja valittaa, mikä päällisin puolin saattaa kuulostaa itsekeskeiseltä, mutta todellisuudessa hän vain kertoo, että on jo oppinut, että hänen toivomuksensa ja tarpeensa ovat merkityksettömiä ja/tai kiusallisia hänen äitinsä kannalta. Toisen lapsen vetoomus kertoo, että hänen perheessään voi ilmaista tunteensa ja tarpeensa, ja tulla otetuksi vakavasti. Äidin vastaus varmistaa tämän.

Onko toisen lapsen äiti parempi kuin ensimmäisen on toisarvoinen kysymys. Kumpikin tekee tilanteessa parhaansa oman kykynsä mukaan, ja on tarpeetonta antaa heille siitä arvosanaa. Kumpikaan yllämainittu lapsi ei saanut sitä mitä halusi, mutta toinen otettiin vakavasti. Toisen lapsen äiti osoittaa sekä henkilökohtaista että sosiaalista vastuuta sen sijaan että opettaisi sitä. Hän ei ole auktoriteetti, joka opettaa jotakin, mitä ei itse käytännössä tee. Tilanteessa on olennaista, että lapsi huomataan, otetaan hänen tunteensa vakavasti, ei niinkään pyritä opettamaan mitään – vrt. ”Ei lapseni, nyt sinun on oltava hiljaa. Kun mennään kauppaan, on oltava kiltisti, kunnes oma  vuoro tulee” (sosiaalinen opetus, millä tavoin tulee käyttäytyä) tai ”Ei, niin ei voi tehdä. Ymmärrän kyllä hyvin, että olet väsynyt, mutta katso kuinka monta ihmistä on vielä edessä, ennen kuin meidän vuoro tulee. Oletko huomannut noita hienoja mekkoja tuolla?” (ymmärtävä suhtautuminen, asiallinen selitys ja pedagoginen huomionsiirto muualle) Näistä kummassakaan ei sanottu mitään väärää tai suoranaisesti loukattu lasta. Sen sijaan molemmat antaa epäsuoran viestin, jonka sanoma on, että lapsen tunteet ovat vähempiarvoisia. Aiemman esimerkin toinen lapsi oppii ilman että häntä opetetaan, että hänet otetaan vakavasti ja jonossa on odotettava. ”Kasvatus” em. esimerkissä on yksinkertaisesti tarpeetonta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *