Kirjaesittely: Toimiva perhe

Tämä kirjoitus on tiivistelmä laajemmasta kirjaesittelystä, jonka voi ladata tästä.

Toimiva perhe -kirjan aiempi painos on nimeltään Viisaat vanhemmat. Kirjassaan Gordon kuvaa sitä, miten moni ihminen lapsen saatuaan ottaa harteilleen ”vanhemman rooliin”, he alkavat käyttäytyä tietyllä tavalla, siten kuin uskovat kunnon vanhemman käyttäytyvän. Heidän pitää mielestään olla aina johdonmukaisia, olla loputtoman hyväksyviä ja suvaitsevaisia, sivuuttaa henkilökohtaiset tarpeensa ja uhrautua lastensa vuoksi. Oman inhimillisyytensä unohtaminen on kuitenkin ensimmäinen paha virhe, sillä lapset osaavat arvostaa aitoutta ja inhimillisyyttä. Ei tarvitse olla johdonmukainen ollakseen toimiva vanhempi. On ehdottoman tärkeää että opit tuntemaan mitä todella tunnet.

HYVÄKSYTTÄVÄ JA EI-HYVÄKSYTTÄVÄ KÄYTTÄYTYMINEN

On selvää, että osa lapsen käytöksestä on helppo hyväksyä, osa ei. Se, miten hyväksyvä vanhempi on lastaan kohtaan riippuu osittain vanhemman omasta persoonasta ja jossain määrin myös lapsesta. Joitakin lapsia on vaikeampi hyväksyä, kuin toisia.

On myös tärkeää huomata, ettei hyväksyttävän ja epätoivottavan käytöksen välinen raja ole muuttumaton. Vanhemmat ovat väistämättä epäjohdonmukaisia. Muu ei olisi mahdollistakaan, sillä heidän tunteensa vaihtelevat päivän, lapsen ja tilanteen mukaan. Vanhemmat eivät olisi aitoja ihmisiä, jos he eivät olisi epäjohdonmukaisia.

Yksikään vanhempi ei hyväksy kaikkea lapsen tekemisiä. Osa lapsen käyttäytymisestä kuuluu aina vanhemman mielestä ”ei-hyväksyttävälle alueelle”. Jotkut vanhemmat teeskentelevät hyväksyvänsä suuren osan lapsen käyttäytymisestä. Mutta kuten tiedämme, lapset aistivat hämmästyttävän herkästi vanhempiensa suhtautumisen. Vanhempien on turha yrittää harhauttaa lapsiaan, sillä lapset vaistoavat vanhempiensa todelliset tunteet sanattoman viestinnän avulla. Lapsi vastaanottaa ristiriitaisen viestin, mikä vaikuttaa negatiivisesti lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen.

KENEN ONGELMA – VANHEMMAN VAI LAPSEN?

Gordonin mukaan eräs Toimivan perheen tärkeimmistä tehtävistä on määritellä se, kenen ongelmasta on kyse. Liian moni vanhemmista lankeaa siihen ansaan, että hän ottaa vastuun lapsen omista ongelmista sen sijaan, että rohkaisisi tätä etsimään ratkaisua niihin itse.

Ne käytöstavat, jotka vanhempi kokee ei-hyväksyttäviksi, sotivat hänen oikeuksiaan vastaan tai estävät häntä saamasta tarpeitaan tyydytetyksi. Tällainen käytös kertoo että ongelma on vanhemman. Mutta jos ystävä on hylännyt lapsen, tai lapsesta kotiläksyt tuntuvat liian vaikeilta, tai lapsi on vihainen opettajalleen, tai jos teini-ikäinen on mielestään liian lihava – nämä ongelmat lapsi kohtaa omassa elämässään, itsenäisesti ja vanhempiensa elämän ulkopuolella – näissä tapauksissa ongelma on lapsen.

Se, että vanhempi hyväksyy ajatuksen, että ongelma on lapsen, ei tarkoita sitä etteikö vanhempi voisi olla kiinnostunut, välittää lapsesta tai auttaa häntä. Mutta toisin kuin perinteisesti, vanhempi sallii lapsen ratkaista oman ongelmansa. Mikäli vanhemmat ojentavat lapsen eteen valmiiksi räätälöityjä ratkaisuja, lapsi ei itsenäisty eikä kehitä omaa ongelmaratkaisukykyään.

Kun lapsen käytös tuottaa vanhemmille ongelmia (lapsen käytös on vanhemman mielestä ei-hyväksyttävää), tarvitaan toisenlaisia taitoja, ongelmien/ristiriitojen ratkaisutaitoja. Kun lapsi ohittaa vanhemman oikeudet, vanhemmalla on ongelma, hänen täytyy onnistua viestimään lapselle ”Minulla on ongelma ja tarvitsen siihen apuasi”, mikä on varsin erilainen asetelma siihen, kun lapsella on ongelma, jolloin vanhempi haluaa sanoa ”Sinulla taitaa olla ongelma, tarvitsetko apuani?”

Vanhemman on olennaista tunnistaa kummanko ongelma kyseinen tilanne on, jotta hän tietäisi onko oikea lähestymistapa kuunteleminen vai kohtaaminen.

KUN ONGELMA ON LAPSEN – KUUNTELEMISEN TAITO

Henkilö, joka pystyy välittämään toiselle aidon hyväksynnän tunteen, kykenee myös auttamaan toista. Kyky hyväksyä toinen omana itsenään on tärkeä osa sellaista ihmissuhdetta, jossa on mahdollista kasvaa, kehittyä, oppia ratkaisemaan ongelmia, tulla luovemmaksi sekä käyttää hyväkseen kaikkia voimavarojaan.

Hyväksynnän kieli

Moni vanhempi ei ymmärrä, miksi juuri hyväksynnällä on niin tärkeä osa lapsen kehityksessä. Monet meistä on kasvatettu uskomaan, että jos lapsi saa osakseen hyväksyntää, hän pysyy sellaisena kuin on; että paras tapa saada lapsi kehittymään on kertoa hänelle siitä, mitä hänessä emme hyväksy juuri nyt.

Hyväksymisen kieli auttaa lasta avautumaan. Vanhemmille on tärkeää omata taito kuunnella siten, että lapset haluavat puhua kanssasi. Kun vanhemmat oppivat ilmaisemaan lapselle syvimpiä hyväksymisen tunteita, he pystyvät auttamaan lasta hyväksymään itsensä, pitämään itsestään ja tuntemaan oman arvonsa. Lapselle kaikkein tärkein hyväksynnän mukanaan tuomista tunteista on tunne siitä, että häntä rakastetaan. Todellista rakkautta on se, että hyväksyy toisen juuri sellaisena kuin hän on.

Hyväksynnän ilmaiseminen ilman sanoja

Viestimme toisille sekä puheen avulla että sanattomasti. Monissa tilanteissa vanhemmat voivat viestiä lapsellensa hyväksyntää olemalla puuttumatta hänen toimintaansa tai olemalla hiljaa (passiivinen kuuntelu).

Aktiivinen kuuntelu – viestin varmistaminen

Passiivista kuuntelua tehokkaampi keino saada yhteys puhujan ja kuuntelijan välille on aktiivinen kuuntelu, jossa vastaanottaja on aktiivinen kuten viestin lähettäjäkin. Aktiivisessa kuuntelussa kuuntelija yrittää ymmärtää puhujan lähettämän sanoman ja tämän tunteen, jolloin puhuja voi sen varmistaa. Kuuntelija ei siis lähetä omaa viestiään – arviota, mielipidettä, neuvoa tai analyysiä. Hän palauttaa ainoastaan sen, mitä uskoo lähettäjän viestin tarkoittaneen.

Aktiivinen kuunteleminen edistää vanhempien ja lasten välistä suhdetta. Se myös vähentää lasten pelkoja kielteisiä tunteita kohtaan. Aktiivinen kuuntelu auttaa lasta ratkaisemaan itse omia ongelmiaan ja aktiivisen kuuntelun ansiosta lapsi on myös taipuvaisempi kuuntelemaan vanhempiensa ajatuksia ja tunteita.

Aina tilanne ei ole sellainen, että siihen löytyisi ratkaisua. Joskus aktiivinen kuuntelu yksinkertaisesti auttaa lasta hyväksymään tilanteen, jota ei voi muuttaa. Aktiivinen kuuntelu auttaa kuitenkin lasta ilmaisemaan tunteensa, keventää sydäntään ja kokemaan, että joku hyväksyy hänen tunteensa.

ONGELMA ON VANHEMMAN

Vanhemmillakin on tarpeensa, heillä on oikeus kokea olemassaolonsa tyydyttäväksi ja nautittavaksi. Monet vanhemmista on kasvatettu välttämään ristiriitoja ja voimakkaita tunteenpurkauksia. Nämä vanhemmat yksinkertaisesti antavat lapselle periksi joka asiassa, välittämättä omista tarpeistaan. Silloin kun lapsi aiheuttaa vanhemmalleen ongelman, tarvitaan täysin toisenlaisia viestintätaitoja kuin tilanteessa, jossa ongelma on lapsella itsellään.

Tehottomia tapoja puuttua lapsen käytökseen on 1) ratkaisuviestin tai 2) vähättelyviestin lähettäminen. Ensimmäisessä viestititään tarkoin, mikä olisi aikuisen ratkaisu ongelmaan. Aikuinen tekee päätöksen ja jättää lapsen tilanteen ulkopuolelle. Jälkimmäisessä lähetetään vähättelevä viesti, jossa voi aistia syytöksen, arvostelun tai pilkan. Tällaiset viestit nakertavat lapsen itsetuntoa.

Minä-viestit – toimivampi keino kohdata lapsi

Vanhempien on mahdollista puhua lapsille rakentavasti. Yksi olennaisimmista asioista on ero sinä- ja minä-viestien välillä. Usein vanhemmat käyttävät lapselle puhuessaan sinä viestejä (”Etkö sinä koskaan voi…”, ”Jos sinä et heti lopeta niin…” ”Sinä kerjäät nyt vain huomiota”). Kun vanhempi kertoo, miten lapsen käytös vaikuttaa vanhemman tunteisiin, muuttuu viesti minä-viestiksi.

Sinä-viestillä ei voi kuvata sitä mitä viestin lähettäjä tuntee. Se kuvailee lasta, ei vanhempaa. Kun vanhempi sanoo ”Sinä olet mahdoton”, voi lapsi tulkita viestin muodossa ”Olen illkeä”, kun taas jos vanhempi sanoo ”Olen väsynyt” hän ymmärtää että ”Äiti on väsynyt”. Ensimmäisen viestin lapsi tulkitsee arvosteluksi itseään kohtaan, toisen viestin hän tulkitsee äidin tilannetta kuvailevaksi tosiasiaksi.

Hyvän minä-viestin sisältämät kolme osaa ovat käytös, tunne ja vaikutus. Käytös on se, mitä lapsi tekee tai sanoo. Tämä osa viestiä yksinkertaisesti kuvaa käytöstä, mitä sellaista hän tekee mikä ärsyttää sinua. Se ei sisällä nimittelyä tai tuomitsemista. Esim. ”Et tullut kotiin suoraan koulusta etkä edes soittanut” (lapsen käytöksen kuvaaminen ilman syyttelyä) vs. ”Olisit voinut edes soittaa” (tuomitseva viesti). Tunneosa kuvaa vanhemman tunteita. ”Olin sinusta jo kovin huolissani”. Lisäksi lapsen on saatava tietää, miksi hänen käytöksensä on ongelma. Siksi on tärkeää, että kerrot lapselle, mitä konkreettista haittaa sinulle on hänen käytöksestään. ”Kun et tullut suoraan kotiin koulusta, etkä edes soittanut, olin sinusta jo kovin huolissani, enkä pystynyt keskittymään työhöni.”.

Kolmivaiheisella minä-viestinnällä on usein huomattava vaikutus vanhempiin. Kun vanhemmat yrittävät viestiä lapselleen, mitä konkreettisia vaikutuksia lapsen käytöksellä on, he usein huomaavat ettei niitä olekaan.

Minä-viestin avulla pystyt ilmaisemaan lapselle, että uskot hänen osaavan kunnioittaa tarpeitasi, ja lisäksi annat hänelle tilaisuuden käyttäytyä rakentavasti. Koska minä-viestit ovat rehellisiä viestejä, niillä on taipumus rohkaista lasta samanlaiseen rehellisyyteen silloin, kun heillä on tunteita joita he haluavat ilmaista. Sinä-viestejä käyttämällä tilanteet johtavat poikkeuksetta kädenvääntöön, jossa kumpikin osapuoli vuorollaan hyökkää ja puolustautuu. Minä-viestejä käyttäessä on paljon epätodennäköisempää joutua vastaavaan tilanteeseen. Rehellisyys ja avoimuus ruokkivat läheisyyttä, ja paras palkinto minkä vanhempi voi saada rehellisillä minä-viesteillä on se, että suhde lapseen paranee.

Minä-viestejä kehumisen sijaan

Gordon kertoo suhtautuneensa aina epäilevästi myönteistä arviointia sisältäviin viesteihin, koska lasten kehuminen sisältää usein aimo määrän manipulointia ja saattaa vaikuttaa haitallisesti lasten ja vanhempien välisiin suhteisiin. Lapsen kehumisen motiivina on usein se, että vanhempi on etukäteen päättänyt mikä on lapselle hyväksi. Kun lapsi sitten käyttäytyy näiden odotusten mukaisesti, häntä ylistetään. Tuskin mikään ajatus on niin syvään juurtunut lasten ja vanhempien välisistä suhteista puhuttaessa kuin se, että lasta pitää kehua kun hän käyttäytyy ”hyvin”. Suurin osa vanhemmuutta käsittelevistä kirjoista ja artikkeleistakin suosittaa kehumista.

Kun vanhemmat kehuvat lapsiaan, he käyttävät lähes poikkeuksetta sinä-viestejä. ”No sehän sujui sinulta tosi hyvin!” tai ”Sinä käyttäydyit niin hienosti ravintolassa”. Viestit sisältävät arvostelua, arvion lapsen kyvyistä tai käytöksestä. Verrataanpa edellisiä myönteisiin minä-viesteihin. ”Olen tosi iloinen, että veit roskat, vaikka se on oikeastaan minun hommani – kiitos!” tai ”On niin mukavaa, kun kerrot etukäteen mihin aikaan aiot tulla kotiin. Silloin minun ei tarvitse olla huolissani sinusta”. Näissä vanhempi ei tietoisesti pyri käyttämään viestiä siten, että se ohjaisi lasta toistamaan toivottua käytöstapaa, vaan viestin tarkoitus on pelkästään kuvata välitöntä tunnetta – aitoa tunnetta tässä ja nyt.

KUMPI VOITTAA – VANHEMPI VAI LAPSI?

Kaikki vanhemmat joutuvat joskus tilanteisiin, joissa keskustelu ja lapsen ympäristön muokkaaminen eivät muuta lapsen käyttäytymistä. Lapsi jatkaa käytöstä, joka on ristiriidassa vanhemman tarpeiden kanssa, esimerkiksi lapsi jatkaa pelaamista, vaikka äiti on ilmoittanut monta kertaa, että koko perhe on lähdössä vierailulle puolen tunnin kuluttua. Sen lisäksi, että tilanteet, joissa lapsen ja vanhemman tarpeet ovat ristiriidassa keskenään, ovat väistämättömiä jokaisessa perheessä, niitä tapahtuu myös melko usein.

Useimpien vanhempien mielestä riidan ratkaisemisessa on kyse ennen kaikkea siitä, että joku häviää ja joku voittaa. Tällainen voitto-häviö –ajattelu on koko ongelman ydin – ovatpa vanhemmat sitten ankaria (vanhempi voittaa) tai lempeitä (lapsi voittaa). Monien vanhempien mielestä kurinpito-ongelman ydin on se, ollako ankara vai lempeä, käskevä vai salliva. Koska he ovat juuttuneet tällaiselle joko tai –akselille, he näkevät suhteensa lapsiinsa valtataisteluna, tahtojen taistona, sotana.

Ykkösmenetelmässä (vanhempi voittaa) vanhempi päättää, kuinka tilanne ratkaistaan. Tehtyään päätöksensä vanhempi ilmoittaa siitä lapselle ja toivoo, että tämä hyväksyy sen. Jos lapsi ei hyväksy ratkaisua, vanhempi voi aluksi yrittää suostutella lasta, ja lopulta vetoaa arvovaltaansa. Ykkösmenetelmässä vanhempi ei ajattele lapsen tunteita tai kunnioita hänen tarpeitaan.

Eräs lastenkasvatuksen suurimpia myyttejä lienee se, että vanhempien määräily ja pakottaminen tekee lapsista kurinalaisia ja vastuullisia. On totta, että jotkut lapset kestävät vanhempiensa ankaruuden tottelevaisuutensa avulla. He tietävät miten olla nöyriä ja alistuvia, ja heistä kasvaakin usein ihmisiä, jotka koko loppuelämänsä luottavat ulkoiseen auktoriteettiin, mutta heiltä puuttuu sisäinen kontrolli niin teini-ikäisinä kuin aikuisinakin.

Kakkosmenetelmässä (lapsi voittaa) vanhemmalla voi olla mielessään ratkaisu ongelmaan, mutta ei välttämättä. Jos hänellä on ratkaisu, hän voi yrittää suostutella lasta hyväksymään sen. Käy kuitenkin ilmi, että lapsella on oma ratkaisunsa, ja että hän puolestaan yrittää saada vanhemman suostumaan siihen. Jos vanhempi kieltäytyy, lapsi pitää kuitenkin päänsä. Lopulta vanhempi antaa periksi. Kakkosmenetelmässä lapsi ei ajattele vanhemman tunteita eikä kunnioita hänen tarpeitaan.

Kakkosmenetelmää käyttävän vanhemman lapset oppivat, että heidän tarpeensa menee kaikkien muiden ihmisten tarpeiden edelle. Yhtälailla heiltä puuttuu sisäinen kontrolli. Tällaiset lapset osaavat harvoin kunnioittaa toisten ihmisten tunteita tai omaisuutta. Lapset, jotka ovat kotona tottuneet saamansa tahtonsa läpi, haluavat yleensä määräillä myös toisia lapsia. Ehkä kaikkein vakavin ongelma kuitenkin on se, että lapsi saattaa olla epävarma vanhempiensa rakkaudesta. Tämä on helppo ymmärtää, kun mietti, kuinka vaikea vanhempien voi olla tuntea rakkautta ja hyväksyntää lasta kohtaan, joka yleensä selviytyy ristiriitatilanteesta voittajana vanhempiensa kustannuksella. Lapsi, jonka kotona käytetään kakkosmenetelmää, vaistoaa, että hänen vanhempansa ovat usein harmissaan, ärtyneitä tai vihaisia hänelle.

Vanhempien vallankäyttö: tarpeellista ja oikeutettua?

Eräs syvään juurtuneimmista käsityksistä lapsenkasvatuksessa on se, että vanhempien tulee käyttää valtaansa lasten ohjaamiseen, hallitsemiseen ja opettamiseen.

Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan voidakseen tyydyttää perustarpeensa. Kun lapset syntyvät maailmaan, he ovat riippuvaisia vanhempiensa tarjoamasta hoivasta. Vanhemmilla on keinot ja myös valta säädellä sitä. Koska vanhemmalla on keinot tyydyttää lapsen tarpeet, hänellä on valta ”palkita” lapsi, tai ”rankaista” häntä.

Kuitenkin jotkut, elleivät peräti lähes kaikki vanhempien vallankäytön sivutuotteet ovat vahingollisia. Lapsesta voi tulla alistuva ja pelokas, tai hän voi kääntyä kouluttajaansa vastaan. Lapsi saattaa murtua fyysisesti tai henkisesti. Vallankäytöllä on myös haitallisia vaikutuksia itse vallankäyttäjälle. Vanhempien on varmistuttava siitä, että valta pysyy hänellä – palkintojen on oltava riittävän houkuttelevia, jotta lapsi haluaa tavoitella niitä. Myös rangaistusten on oltava tuntuvia, että lapsi motivoituu välttämään niitä. Lapsen on oltava riippuvainen vanhemmasta. Mutta vanhempien valta hiipuu väistämättä. Sitä mukaa kun lapsesta tulee riippumattomampi vanhemmistaan, nämä alkavat menettää valtaansa.

Eivätkö lapset muka tarvitse rajoja ja auktoriteetteja?

Lapselle toki täytyy ilmoittaa omat rajansa, miten pitkälle lapsen on mahdollista mennä, ennen kuin heidän käytöstään ei hyväksytä. Vasta sitten heidän on mahdollista välttää tietynlaista käyttäytymistä. Lapsi haluaa tietää, mitkä ovat hänen vanhempiensa rajat, mutta on aivan eri asia jatkuvasti pakottaa häntä noudattamaan niitä tai muistuttaa niistä.

Lapset reagoivat suuttumalla ja harmistumalla, jos vanhemmat yksipuoleisella ilmoituksella yrittävät rajoittaa heidän käyttäytymistään. Lapsi tuskin haluaa, että hänelle asetetaan rajoja seuraavaan tyyliin: ”Et saa leikkiä kuorma-autolla olohuoneessa” tai ”Kiellämme sinua olemasta missään tekemisissä niiden kahden pojan kanssa!” Nämä viestit tarjoavat ratkaisun ongelmaan ja sen lisäksi ne ovat sinä-viestejä.

Lapsilla on oikeus tietää, milloin heidän käytöksensä on vanhemman mielestä ei-hyväksyttävää. Tämän tiedon avulla lapsen on mahdollista muokata käytöstään siten, että vanhempi voisi sen hyväksyä. Lapset eivät halua, että vanhemmat yrittävät valtansa avulla tai sillä uhkailemalla rajoittaa tai muokata heidän käytöstään. Lapset haluavat muokata käytöstä itse, mikäli käy ilmi, että heidän on muokattava sitä. Niin lapset kuin aikuisetkin haluavat päättää itse omasta käytöksestään.

MOLEMMAT VOITTAVAT – LAPSET MUKAAN PÄÄTÖKSEN TEKOON

Gordon nimittää molemmat voittavat –menetelmää kolmosmenetelmäksi. Menetelmässä etsitään yhdessä sellainen ratkaisu, johon molemmat osapuolet voivat olla tyytyväisiä.

Suuri osa vanhemmille suunnatusta kasvatuskirjallisuudesta on varsin ratkaisukeskeistä. Vanhempia neuvotaan ratkaisemaan tietyt ongelmat tietyllä tavalla, olkoon kyse  sitten nukkumaanmenoajasta, ruoalla leikkimisestä, huoneen siivoamisesta ja mistä tahansa, aivan kuin lapsenkasvatukseen olisi olemassa reseptejä, joita tarkasti noudattamalla keitos onnistuu aina täydellisesti. Gordonin mukaan vanhemmat kuitenkin tarvitsevat vain yksinkertaisia keinoja, jolla ratkaista ristiriitatilanteita.

Kun molemmat vanhemmat osallistuvat ongelmanratkaisuun on olennaista, että jokainen vanhempi osallistuu ongelmanratkaisuun itsenäisenä toimijana. Vanhempien ei pidä olettaa muodostavansa ”yhteistä rintamaa”, vaikka toki joskus niinkin voi tapahtua. Olennaista on, että kumpikin vanhempi on oma aito itsensä – jokaisen täytyy edustaa omia tunteitaan ja tarpeitaan.

Kolmosmenetelmässä lapsi on motivoitunut toimimaan sovitulla tavalla, koska hän on saanut itse osallistua päätöksentekoon. Kolmosmenetelmä ei takaa, että lapset aina ja kaikkialla iloisesti toimivat juuri niin kuin on sovittu. Menetelmän ansiosta on kuitenkin todennäköisempää, että näin tapahtuu. Lapset myös suhtautuvat myötämielisesti siihen, että heidän vanhempansa ovat torjuneet mahdollisuuden voittaa heidän kustannuksellaan: kummankin tarpeita ja tunteita pidetään yhtä tärkeinä. Tässä menetelmässä ratkaisua tarjoaa usein lapsi itse, mikä luonnollisesti lisää motivaatiota toimia siten, että ratkaisusta tulee onnistunut.

On tärkeää, että lapsi tuntee vanhemman luottavan siihen, että hän hoitaa oman osuutensa sopimuksesta. Kun lapsesta tuntuu, että häneen luotetaan, toimii hän todennäköisemmin luottamuksen arvoisesti. Kolmosmenetelmällä saadut ratkaisut ovat yleensä luovempia ja toimivampia, ratkaisuja, joita kumpikaan ei olisi tullut keksineeksi heti yksinään. Kolmosmenetelmä kehittää lapsen – ja vanhemmankin – ajattelukykyä. Lisäksi ristiriitojen ratkaiseminen kumpaakin miellyttävällä tavalla lähentää vanhempaa ja lasta. Kolmosmenetelmä siis vahvistaa ja syventää lapsen ja vanhempien välistä suhdetta.

Kolmosmenetelmän tueksi ei tarvita vallankäyttöä. Vanhempi kunnioittaa lapsen tarpeita, unohtamatta kuitenkaan kunnioittaa myös omia tarpeitaan. Jos vanhemmat turvautuvat ykkösmenetelmään, heiltä jää usein huomaamatta, millainen ongelma lapsella oikeasti onkaan. Vanhemmat, jotka ryntäävät ratkaisemaan ongelman itse ja panevat päätöksen toimeen valtansa avulla, estävät lasta viestimästä mikä hänen ongelmansa ydin on, miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

Takaisin kirjaesittelyihin

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *