Vallattomat rajat

Rajat tulevat lähes poikkeuksetta esiin lapsen kasvatukseen liittyvissä keskusteluissa. Ja kuka lähtisikään kyseenalaistamaan sitä, etteikö täysin ilman rajoja oleva ihminen tuntisi itsensä turvattomaksi. Keskusteluissa rajojen tärkeydestä saa vain helposti sellaisen käsityksen, että ainoa tapa toteuttaa lapsen tarvitsema olemisen ja tekemisen kehys, on luoda lapsen ympärille keinotekoiset, aikuisen määrittelemät rajat. Aikuinen määrittelee ja päättää, mitä lapsi saa tehdä ja mitä ei. Rajojen sijaintia ei tarvitse edes välttämättä perustella lapselle, koska aikuinen tietää parhaiten, mikä on lapsen parhaaksi.

Jesper Juul kuvaa kirjassaan Viisas lapsesi edellä mainittua aikuislähtöistä rajojen asettamista lapsen ympärille seuraavan piirroksen avulla:

juul1

Jos lapsella on elämässään useampia rajoja asettavia vanhempia tai muita aikuisia, mitä sitten tapahtuu? Lapsen elämässä olevat aikuiset asettavat lapselle oman kokemuksensa mukaisesti sellaiset rajat, mitkä ovat heidän mielestään sopivat ja lapsen parhaaksi. Juulin piirroksia mukaillen sen voisi esittää oman tulkintani mukaan näin:

juul3

Sillä vaikka aikuiset sopisivatkin yhdessä kasvatusperiaatteista, ihmisten yksilöllisyys tuo eteen sen, että eri ihmisten asettamat rajat ovat väistämättä eri paikoissa. Jokaisesta eteen tulevasta asiasta on mahdotonta keskustella etukäteen ja asettaa se yksi yhteinen linja. Olemme erilaisia ja meillä on erilaiset mielipiteet. Sen lisäksi, että eri aikuisten täysin yhtenäinen linja on hankala, jollei mahdoton toteuttaa, se ei ole inhimillistä, saati aitoa. Ihmiset eivät ole robotteja, joiden tulisi, tai jotka voisivat aina käyttäytyä tietyn kaavan mukaan. Onko lapsen kannalta parempi yrittää olla täysin yhden- ja johdonmukainen, vai aito? Kumpi opettaa enemmän ihmisenä olemisesta?

Juul kirjoittaa: ”Aikaisemmin olemme asettaneet rajat ikään kuin lasten ympärille. Niiden tilalle aikuisten on opittava asettamaan rajat itselleen.” Juul kuvaa aikuisten itselleen asettamia rajoja seuraavasti:

juul2

Vanhemmalla on toki velvollisuus luoda lapsen elolle turvalliset ja terveelliset puitteet. Aikuisen on suotavaa myös opastaa lasta toimintaympäristöjen ja yhteiskunnan säännöistä ja käyttäytymisoletuksista. Mutta tarvetta tämän ajatuksen mukaan varsinaisiin keinotekoisiin rajanmuodostuksiin ei ole. Riittää, että aikuinen on rehellinen sekä itseään, omia tarpeitaan ja tunteitaan kohtaan, että myös lasta kohtaan, ilmaisten rajojensa sijainnin kunnioittavasti ja ikätasoisesti.

Eli sen sijaan, että kohdistettaisiin puhe lapseen ja siihen mitä hän teki väärin tai oikein, tai sääntöjen vastaisesti tai niiden mukaisesti (Et saa tehdä noin/sinun pitää/tuo on kiellettyä), ilmaistaan asia omasta lähtökohdasta itseen kohdistuen (En pidä kun/En halua, että/Minua sattuu, kun). Lapsi ansaitsee saada tietää, mikä hänen käytöksessään meni rajasi yli, ja miksi. Lapsi oppii oikeita syy-seuraussuhteita sen sijaan, että kehitettäisiin keinotekoisia seuraamuksia.

”Et saa koskea toisten tavaroihin ilman lupaa” vs. ”En pidä siitä, että otat puhelimeeni kysymättä minulta ensin.”

”Ei ihmisten päällä saa pomppia!” vs. ”En halua, että hyppäät päälleni varoittamatta.”

Joskus on tarpeen puolustaa myös muiden rajoja: ”Pikkusiskoa taitaa sattua, kun puristat hänen kättään noin kovaa.”

Aiemmin kuvattu useamman aikuisen ja yhden lapsen tilanne voisi tämän ajattelun mukaan näyttää tältä:

juul4

Asettamalla perinteisellä tavalla rajat lapsen ympärille opetetaan lapselle, että pienemmän ja heikomman tulee totella isompaa ja vahvempaa, kyseenalaistamatta. Jälkimmäinen Juulin esittämä tapa opettaa lapselle, että jokaisella on oikeus pitää kiinni henkilökohtaisista rajoistaan. Se myös opettaa käytännössä aikuisen esimerkin kautta, miten sen tehdään. Käytännön osaaminen siitä, miten voi jämäkästi, mutta kunnioittavasti puolustaa omia rajojaan on äärimmäisen tärkeä taito, joka tulee varmasti jokaisella eteen mm. kaveriporukoissa ja muissa tulevissa ihmissuhteissa.

Joillekin aikuisille omien rajojen puolustaminen on vaikeaa. Monikaan meistä ei ole lapsena saanut harjoitella näitä taitoja turvallisessa ympäristössä. Jos joku on lapsena aina tiennyt sinua paremmin, kuinka paljon vaatetta tarvitset, kuinka paljon ruokaa on sopivasti, milloin on sinulle oikea aika mennä nukkumaan, tai mitä missäkin tilanteessa on sopivaa ja epäsopivaa tuntea, on vaikea saada tuntumaa omiin tarpeisiin ja tunteisiin. Ehkä sinua on lisäksi kiitelty ja kehuttu niissä tilanteissa, kun venyt ja paukut toisten ihmisen toiveiden ja ympäristön odotusten mukaan, omat rajasi unohtaen. Aikuisenakin voi olla silloin vaikea tunnistaa omia tunteita ja tarpeita, ja tietää missä oman sietämisen tai jaksamisen rajat menevät.

Onneksi päivittäinen puuhastelu lasten kanssa on mitä mainiota alustaa itsetutkisteluun, omien rajojen hakemisen ja niiden puolustamisen harjoitteluun. Päivittäin varmasti tulee eteen esimerkiksi tilanteita, joissa lapsen joku teko ärsyttää. Silloin voi pysähtyä miettimään, onko rajasi ylitetty. Onko lapsen teossa oikeastaan mitään ”väärää”, vai onko kyse vain tunteesta, joka sinussa herää? Jos olisit toisessa paikassa tai toisessa mielentilassa, heräisikö sinussa sama tunne vai joku muu? Onko lapsesi vastuussa sinun tunteistasi?

Jos haluat puuttua johonkin lapsen tekemiseen, on siis hyvä kysyä ensin itseltään, mitä rajojani on rikottu. Jos et keksi siihen vastausta, kyse ei ehkä olekaan sellaisesta asiasta, johon sinun tulisi puuttua. Jos rajasi on rikottu, kerro siitä lapselle rakentavasti ja kunnioittavasti. Anna vuorostaan lapsesi puolustaa omia rajojaan, silloin kun hänen tekonsa eivät riko kenenkään muu rajaa.

Mikä tässä ajattelutavassa on lisäksi mielestäni hienoa ja vapauttavaa, että sen myötä voidaan vähentää lapseen kohdistuvaa vallankäyttöä. Voimme siis rakentaa suhteemme lasten kanssa ihan muiden lähtökohtien varaan – aitouden sekä molemminpuolisen ymmärryksen ja kunnioituksen. Minun ei tarvitse aikuisena astua päivittäisessä kanssakäymisessä määräävään ja lasta ylempänä olevaan rooliin, vaan voin olla vanhempanakin täysin oma itseni. Omine rajoineni ja rajallisuuksineni.

-Veera

Lisäys 22.2.2017. Yllä olevaa tekstiä soveltaessa täytyy huomioida, että lapsella on välttämättömiä tarpeita esim. kosketus, ravinto, hoiva ja tarve tulla nähdyksi. Mitä pienempi lapsi, sitä tärkeämpää on, että vanhempi on lähellä ja valmiina huolehtimaan näistä tarpeista. Pienen lapsen kanssa vanhemman rajat saattavat ylittyä ja todennäköisesti ylittyvätkin, eikä se ole vaarallista, kunhan vanhempi huolehtii myös omasta jaksamisestaan mm. pyytämällä tarvittaessa apua ja järjestämällä mahdollisuuksien mukaan lepohetkiä. Kun lapsella alkaa ilmetä muitakin kuin välttämättömiä perustarpeita, voi vanhempi pikku hiljaa alkaa pitämään enemmän rajoistansa kiinni. Lapsen on oltava sellaisessa iässä, että hänellä on kyvyt ymmärtää, miksi häntä rajoitetaan. Isompaakaan lasta ei tulisi jättää yksin voimakkaiden tunteiden kanssa. Lasta kuulostelemalla selviää, missä tilanteissa ja kuinka paljon aikuinen voi ilmaista rajansa ja missä taas joustaminen on tarpeen.

Share Button

4 vastausta artikkeliin “Vallattomat rajat”

  1. Lasta kannattaa ennemminkin kuulostella kuin kuullostella. Lapsi ei ole sipuli.

    1. Kiitos palautteestasi, näin käy kun on liikaa älliä käytettävissä.

  2. Lapsi yleensä haluaa tehdä juuri sillä hetkellä itselle mieluisinta asiaa.
    Esimerkki: Hän ei ajattele, että nyt kun lopetan tämän leikin sisällä niin pääsen ulos leikkimään muita kivoja leikkejä.
    Miten saan lapsen ulos jos en aikuisena määrää häntä lopettamaan sisäleikkejään ja pukemaan ulkovaatteita ja siirtymään ulos leikkimään? Ei ole lapsen edun mukaista saati tervettä olla koko päivää sisällä.

    1. Hei! Kiitos viestistäsi, hyvä kun toit kysymyksen esille! Vaihtoehtoja määräämiselle todellakin on! Ihan ehdoton kirjavinkki näihin tilanteisiin on Thomas Gordonin Toimiva perhe. Meidän sivuilla on luettavissa siitä kirjaesittely. Lyhyesti kuvattuna, ideana olisi, että esität lapselle kyseessä olevan ongelman, eli huolesi siitä, että hänelle ei ole tervettä olla koko päivää sisällä. Yhdessä sitten mietitte ratkaisua ongelmaan. Miksi lapsi ei halua mennä ulos? Mitä sellaista puuhaa siellä voisi keksiä, että ulosmeno olisi houkuttelevampaa? Auttaisiko, jos lapsi saisi itse päättää ajankohdan milloin mennä ulos, jottei tarvitsisi keskeyttää meneillään olevia sisäpuuhia? Ulosmeno varmasti tuntuu lapsesta mukavammalta, kun se ei ole ylhäältä tuleva määräys, vaan yhdessä sovittu asia.

      Voi olla myös kannattavaa pysähtyä miettimään, mistä oma huoli kumpuaa, mihin se perustuu ja onko se todellinen. Kuka määrittelee, mikä määrä ulkoilua on lapselle hyväksi? Ja onko sen pakko olla päivittäistä vai riittääkö esim. viikkotasolla joku tietty määrä? Näihinhän ei varmasti ole mitään oikeita vastauksia olemassa, mutta tarkoitus oli nyt vaan herätellä ajatusta siitä, että meihin on monesti iskostettu asioita, joita lapsen kanssa ”kuuluu tehdä”, eikä näitä helposti tule kyseenalaistettua.

      Eikä kannata unohtaa esimerkin voimaa: aikuinen on tiennäyttäjä terveellisissä elämäntavoissa, myös ulkoilun suhteen 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *