KiVasti korvat auki

Ollessani lapsi, äitimme piti kolmipäisen sisaruskatraamme ojennuksessa parhaalla osaamallaan tavalla: huutamalla. Jos viesti ei muuten mennyt perille, korotettiin ääntä. Isämme oli paljon töissä ja lapsikatraasta jokainen oma, erilainen persoonansa, joten eripuraa ja haasteita riitti. Niinpä ääntä korotettiin usein, ja samalla pyynnöt muuttuivat käskyiksi. Käskyiksi ne myös jäivät.

Tilanteesta tuli normaali, ja normaali se on varmasti edelleen monessa perheessä. Mitä useampi lapsi, sitä vähemmän aikaa on turhalle häsläämiselle tai lasten mielivaltaiselle oikuttelulle. Asiat pitää saada hoidettua. Ruoka lautaselle, pyykit kuivumaan, lapset nukkumaan.

Jos muu ei auta, tehostetaan käskyä uhkauksella tai kiristämisellä.

Et saa. Joudut olemaan. Otan pois.

Joka kerta kun kotonamme korotettiin ääntä, koin oloni ahdistuneeksi. Vetäydyin omiin oloihini ja tietyllä tavalla olen siellä vieläkin, mitä vanhempiini tulee. Väkivallan uhka ei koskaan ollut kotonamme läsnä, mutta militantti ilmapiiri sai aikaan sen, että vielä aikuisenakin välttelen konfliktitilanteita ja saan ihottuman ihmisistä, jotka jyräävät muita tai sulkevat korvansa keskustelulta.

Lapsuudentraumansa toki kullakin. Koen päässeeni helpolla, mutta en silti voi olla ajattelematta, että asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Tietenkin äitini oli kovan paikan edessä, mutta oliko huutaminen ja käskynhaltijan valtikan heiluttaminen tosiaan ainoa oikea tai edes ainoa mahdollinen tapa toimia? En suostu uskomaan niin.

Ennen oman tyttäremme syntymää en juurikaan miettinyt miten haluan häntä kasvattaa tai millainen isä tulen olemaan. Kaksi asiaa oli kuitenkin varmaa:

Ensinnäkin, halusin paistaa paljon lettuja sunnuntaisin.

Toisekseen, halusin että voisin kuunnella tytärtäni ja oppia tuntemaan hänet ihmisenä alusta pitäen.

Omat vanhempani ovat ikäluokkaa, jonka mukaan lapset ovat ihmisiä vasta joskus omilleen muuttamisen jälkeen. ”Tutustuimme kunnolla vasta kun olin saanut oman lapsen”. Näin on jossain määrin käynyt myös itselleni, etenkin isäni suhteen. Toivon hartaasti, ettei tilanne toistu omalla kohdallani.

En halua huutaa tytärtäni olemaan hiljaa, huoneeseensa tai nukkumaan. Sen sijaan haluan, että voimme pysähtyä puhumaan, jos näkemyksemme siitä, miten toimia eivät kohtaa. Toki isänä tehtävänäni on opastaa ja ohjata, joskus varoitella ja kieltääkin. Silti haluan että tyttäreni tekee virheitä ja tuo esille oman näkemyksensä maailmasta ja siitä, miten asiat makaavat.

Nämä olivat lähtökohdat, kun reilu vuosi sitten palasimme synnytyssairaalasta kotiin punaisen ryppypavun kanssa. Vuoden 2016 edetessä pallerosta kuoriutui ensin pieni toukka ja seuraavaksi ympäröivää maailmaa havainnoiva esitaapero, jonka oma persoona hiipii koko ajan yhä paremmin esiin. Joka kerta kun tyttäremme itkee, uunoilee tai saa katkeamattoman kikatuksen saatteleman hepulin, näen yhä paremmin vilauksen jostain sellaisesta, mistä iloita enemmän kuin seuraavasta Berliinin matkasta, suosikkiohjaajani uudesta elokuvasta tai mistään muustakaan.

Näen vilauksen tyttärestämme. Siitä mikä hän nyt on ja mitä hänestä on tulossa.

En varsinaisesti lentänyt takalistolleni, kun vaimoni alkoi jossain vaiheessa viime vuotta esitellä niin sanottua lempeää kasvatusta ja sen tapaa nähdä lapsi lauman tasavertaisena jäsenenä. Moni kohta, mitä minulle siteerattiin, tuntui suorastaan faktalta. Onko muka jokin muukin tapa toimia? Ymmärtääkseni moni ”harjoittaa kiintymyssuhdekasvatusta” luonnostaan, ja lienen itse elävä esimerkki moisesta.

Mutta tietenkin omat juuret ovat väkevät ja kaikesta opitusta ei kerralla pääse eroon. Olen lukenut Thomas Gordonin Toimivan perheen (okei, okei, tunnustan: vasta puoliväliin) ja vaikka monessa kohtaa olen nyökytellyt itsekseni (”juuri näin”), olen myös kerta toisensa jälkeen pysähtynyt mielessäni vänkäämään kirjailijan kanssa.

Miten niin lapsi pitää päästää ulos sukkasillaan, jos se ei halua laittaa kenkiä jalkaan?

Kyllä ei saa lapsi päättää alusta asti asioistaan, eihän se tuohon ikään kuulu.

Mitä ihmeen hippikukkua tämä aktiivinen kuuntelu on? Papukaijatkin jankkaavat vähemmän.

Ennen pitkää huomasin, että melkein jokainen kohta, jossa Toimiva perhe sai minut nikottelemaan, oli sellainen missä Gordonin opit olivat suurimmassa ristiriidassa saamani kasvatuksen kanssa. Kun asioita pohti hetken aikaa rauhassa, alkoi Toimivan perheen näkökulma aueta paremmin.

Thomas Gordonin kasvatusklassikon lukeminen on ollut mielenkiintoista julkisissa kulkuvälineissä. Koko ajan odotan milloin joku huomaa kirjan otsikot ja käy ei-toivotuille juttusille. Vanhemmuus kun tuntuu olevan monelle kilpailua, jossa omat mielipiteensä ja kasvatusoppinsa saa sanoa vasta sitten, kun on kasvattanut pää amputoituna 12 koliikkilasta kahden neliön pahvilaatikossa Jäämeren rannalla. (Raakaa turskaa ruoaksi. Vaatteet jäkälästä.)

”Kyllä sinä vielä noin ajattelet, mutta odotas kun…”.

En odota.

Kuten kuka tahansa vanhempi, kasvatamme lastamme parhaamme mukaan niillä tiedoilla ja taidoilla, mitä meillä nyt on. Koen vahvasti tarpeelliseksi ja oikeaksi kuunnella tytärtämme. Varmasti tulen tekemään koko liudan virheitä seuraavina vuosina, mutta en halua että tyttäreni tuntojen sivuuttaminen on yksi niistä. Mieluummin suljen suuni kuin silmäni tai korvani.

Kirjoittaja on yhden lapsen isä

 

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *