Kiintymysvanhempana omalle sisäiselle lapselleni

Vanhemmaksi tuleminen aktivoi usein omia lapsuusmuistoja. Lapsuuden kokemukset ja muistot heräävät uudella tavalla elettäväksi, kun vanhempi pääsee seuraamaan oman lapsensa kasvamista ja kehittymistä. Vanhempi tulee herkästi kasvokkain sellaisen minuuden osan kanssa, jota kutsutaan usein sisäiseksi lapseksi.

Jokainen meistä kantaa mielessään omaa sisäistä lastaan: sen pienen ääntä, joka omassa lapsuudessa on joko tullut kohdatuksi ja hyväksytyksi, tai jota kukaan ei ole aikaisemmin huomioinut. Sisäinen lapsi voi kokemuksista ja kokijasta riippuen olla esimerkiksi pelokas ja epävarma tai luottavainen ja rohkea. Joskus sisäisen lapsen kokemusmaailma on täynnä haavoja ja arpia, jotka heijastuvat elämään myös aikuisena.

Kun minä olin lapsi, minun oli alistuttava muiden tahtoon. Minulla ei ollut itsemääräämisoikeutta, ei lupaa ilmaista omia mielipiteitäni tai tunteitani. Sain osakseni positiivista hyväksyntää vain, kun tein jotain äärimmäisen hyvin – sain esimerkiksi kokeesta parhaimman mahdollisen arvosanan. Lopulta opin määrittämään itseni suoritusten ja täydellisten onnistumisten kautta. Olin olemassa vain, jos tein jotain täydellisen oikein. Sain osakseni rakkautta vain, jos en epäonnistunut tavoitteissani.

Kukaan ei kuitenkaan kykene täydellisyyteen. Olin siis jo lapsena tuomittu epäonnistumaan täydellisyyden tavoitteluissani. Myös sisäisestä lapsestani muodostui ennen pitkää ahdistunut, onneton ja itseensä pettynyt. Minun matkani kiintymysvanhemmuuteen alkoikin jo muutama vuosi ennen oman lapseni syntymää. Sisäinen lapseni kaipasi huomiotani ja hyväksyntääni – sellaista kohtaamista, joka olisi kokonaisvaltaisesti ymmärtävää, kunnioittavaa ja empaattisesti suhtautuvaa. Ennen kaikkea sisäinen lapseni tarvitsi turvallisen vanhemman läsnäoloa ja kuulluksi tulemista. Ymmärsin, että kiintymysvanhemmuus pystyisi tarjoamaan näitä asioita sisäiselle lapselleni.

Kiintymysvanhemmuudessa lapsen ajatellaan olevan arvokas ja rakastettava omana itsenään. Lapsen ei tarvitse suorittaa elämää tai tuoda kotiin hyvin arvosanoin varustettuja koepapereita saadakseen huomiota tai hyväksyntää osakseen. Hän kelpaa vanhemmalleen myös silloin, kun epäonnistuu tai tarvitsee tukea jossain asiassa. Lapsi on epätäydellisenäkin vanhemman rakkauden arvoinen.

Sisäiselle lapselleni tällainen ajattelutapa oli hämmentävää. Lapsuuden tunnekokemukset olivat kasvattaneet pitkät juuret sisälleni, eikä peloista tai vääristyneistä ajatusmalleista ollut helppo päästää irti. Oman lapseni syntymä ja hänen kanssaan jaetut kokemukset auttoivat minua eteenpäin. Kun hyväksyin ja huomioin lapseni, tulin samalla hyväksyneeksi ja huomioineeksi oman sisäisen lapseni. Kun pidin lastani lähelläni tämän tuntiessa itsensä turvattomaksi, myös sisäinen lapseni sai kokemuksen turvallisesta läsnäolosta. Kun annoin arvon lapseni tunteille ja ajatuksille, myös sisäinen lapseni sai kokea tunteensa ja ajatuksensa hyväksytyiksi.

Sisäinen lapseni alkoi kehittyä ja kasvaa yhdessä oman lapseni kanssa. Monien kiintymysvanhemmuudessa arvokkaiden asioiden avulla autoin myös sisäistä lastani saamaan osakseen niitä asioita, joita ilman olin aiemmin jäänyt. Minä en lapsuudessani tiennyt, mitä itsemääräämisoikeus, fyysinen koskemattomuus tai oikeus omiin rajoihin tarkoittivat, ja vaikka olin aikuiseksi kasvettuani ymmärtänyt näiden koskettavan myös minua, vasta kiintymysvanhemmuuden avulla aloin sisäistää näiden merkityksen omalla kohdallani. Oman lapseni tunneskaalojen myötä aloin hyväksyä ja ottaa vastaan myös omat tunteeni aitoina ja ymmärrettävinä. Hitaasti ja epäröiden sisäinen lapseni alkoi jälleen luottaa ja vahvistua.

Omien haavojen ja lapsuudessa omaksuttujen toimintamallien kohtaaminen ei ole helppoa. Vaatii uskallusta nähdä omat, joissain tilanteissa jopa aiemmin torjunnan kohteina olleet kokemukset rehellisesti ja hyväksyen – sellaisena kuin ne omassa mielessä ilmentyvät. Hyvin arkiset tilanteet voivat tuoda mieleen omia lapsuusmuistoja elävinä ja aitoina. Joskus voi olla hyvä antaa näille muistoille enemmän aikaa ja tarpeen vaatiessa jakaa niitä ulkopuolisen ihmisen kanssa. Haavat tulevat parannettaviksi tullessaan näkyviksi ja jaetuiksi.

Kiintymysvanhemmuuden eri osa-alueita voi luontevasti soveltaa muuhunkin kuin vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen ja vuorovaikutukseen. Erityisen hyvin ne sopivat vanhemman omien haavojen eheyttämiseen ja oman sisäisen lapsen kohtaamiseen. Vanhempi tarvitsee myös itseltään empaattista ja kunnioittavaa suhtautumista sekä turvallista ja hyväksyvää läsnäoloa omia tunteitaan, tarpeitaan ja ajatuksiaan kohtaan. Sisäisen lapsen tunteiden ja ajattelutapojen ymmärtäminen voi auttaa myös jo aikuiseksi kasvanutta vanhempaa.

Minun sisäinen lapseni voi nykyään hyvin. Esikoiseni haastaa minut tarkastelemaan sisäistä lastani päivittäin, ja kuopukseni valaisee hymyllään myös sisäisen lapseni elämää. Lapsuuteni kokemukset nousevat mieleeni ajoittain seuratessani oman lapseni kasvua. Voin kuitenkin jo suhtautua näihin kokemuksiin ymmärtäen ja anteeksi antaen. Kun esikoiseni esimerkiksi juoksee luokseni iloiten ja nauraen kaadettuaan juustoraastetta itse leivälle (ja puolet pöydälle), katson häntä hymyillen. Sisäinen lapseni iloitsee yhdessä lapseni kanssa ja hymyilee onnellisena: joku näkee, joku hyväksyy, joku kohtaa ymmärtäen. Minutkin.

Miia

Share Button