Kirjaesittely: Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus

Rosenberg kuvaa kirjassaan vuorovaikutusmallin, jonka avulla ristiriitatilanteissa pystytään säilyttämään lämmin empaattinen yhteys osapuolten välillä, eikä ajauduta tuomitsemiseen tai syyttelyyn. Ennen kuin aloitan varsinaisen kirjaesittelyn, pohdin, miten kuvattu vuorovaikutusmalli suhtautuu vanhempi-lapsi -suhteeseen.

Kirjassa kuvatun vuorovaikutusmallin monet osa-alueet ovat hyvin sovellettavissa lapsi-vanhempi suhteeseen. Tämä suhde on kuitenkin erityislaatuinen, koska vanhempi on vastuussa lapsestaan eri tavalla kuin toisesta aikuisesta. Mitä pienempi lapsi, sitä suurempi velvollisuus vanhemmalla on täyttää lapsensa tarpeet kyseenalaistamatta niitä, ajoittain myös omien tarpeidensa kustannuksella. Vanhempi ei myöskään samalla tapaa voi olettaa lapsen ottavansa hänen tarpeensa huomioon, kuin aikuisten välisissä suhteissa.

Vanhemman ja lapsen välisessä kanssakäymisessä täytyy olla erityisen varovainen, ettei vanhempi laita lasta vastuuseen tunteistaan. Näin tehdessään lapsi saattaa kasvaa kuvittellen olevansa vastuussa muidenkin ympäröivien ihmisten tunteista ja hyvinvoinnista. Kohdatessaan syyllistämistä aikuisella voi olla keinot torjua syytös ja ajatella, ettei ole vastuussa toisen tunteista. Lapsella ei ole samoja taitoja henkiseseen sisäiseen puolustautumiseen.

Vanhemmalle on erityisen hyödyllistä opetella näkemään tarve lapsen käytöksen takana. Kun epätoivotun käytöksen näkee yksinkertaisesti lapsen omien kykyjen mukaan ilmaistuna täyttymättömänä tarpeena, ei vanhempi ota lapsen käytöstä henkilökohtaisesti. Kun vanhempi heijastaa lapsen viestejä takaisin sanoittaen hänen tunteitaan ja tarpeitaan, vanhempi antaa lapselle arvokkaita keinoja oppia itse sanoittamaan omaa olotilaansa.

Vanhemmalle on myös hyödyllistä muistaa säilyttää tuntuma omiin tarpeisiinsa. Vaikkei tarvetta pystyisikään sillä hetkellä tyydyttämään, voi tuntua helpottavalta löytää syy sille, mistä mahdollinen ärtynyt olo johtuu. Yhteisten ratkaisujenkin löytäminen on huomattavasti todennäköisempää, kun on ensin selvitetty, mitä kumpikin osapuoli oikeasti tarvitsee.

Myötäelävän vuorovaikutuksen avulla voidaan myös vanhempi-lapsi suhteessa säilyttää syvä yhteys. Kun lapset luottavat siihen, että vanhemmalle heidän suhteensa laatu on ensisijaisen tärkeää ja he tietävät vanhemman ottavan heidän tarpeensa päätöksenteossa huomioon, heidän ei tarvitse epäillä vanhempiensa pyyntöjen vilpittömyyttä.

Sydämestä antaminen

Rosenberg aloittaa kirjansa pohtimalla, mikä erkaannuttaa ihmiset luontaisesta myötäelävästä sisimmästä ja saa käyttäytymään väkivaltaisesti sekä käyttämään toisia hyväkseen. Ja miksi toisaalta jotkut ihmiset pysyvät yhteydessä empaattiseen sisimpäänsä mitä vaikeimmissakin olosuhteissa ja silloin kuin heitä itseään kohdellaan vailla empatiaa. Rosenberg on tunnistanut vuorovaikutustavan, joka yhdistää meidät omaan itseemme ja toisiin tavalla, joka tuo luonnollisen myötätuntomme esille. Hän kutsuu tätä lähestymistapaa väkivallattomaksi vuorovaikutukseksi (Nonviolent Communication, NVC), myötäeläväksi vuorovaikutukseksi tai rakentavaksi vuorovaikutukseksi.

“Olemme tottuneet puolustautumaan, vetäytymään tai hyökkäämään, kun meitä tuomitaan tai arvostellaan. Kun NVC korvaa hiljalleen nämä käyttäytymismallit, alamme nähdä itsemme, toiset ihmiset, aikeemme ja ihmissuhteemme uudessa valossa. Vastustelunhalu, puolustautuminen ja väkivaltaisuus vähenevät. Kun keskitymme havaintoihin, tunteisiin ja tarpeisiin sen sijaan, että luokittelisimme ja tuomitsisimme ihmisiä, löydämme myötäelämisen kykymme.”

NVC-prosessin neljä askelta ovat: havainto, tunne, tarve ja pyyntö. Nämä neljä osaa ilmaistaan joko sanallisesti tai muulla tavoin. NVC-prosessia soveltaessa joko ilmaisemme itse nämä neljä askelta tai vastaanotamme ne toiselta empaattisesti.

 

 

 

 

Vuorovaikutus joka tukahduttaa myötätunnon

Ennen varsinaista NVC-prosessin läpikäyntiä Rosenberg kuvaa yleisesti käytössä olevia vuorovaikutustapoja, jotka saavat meidät loukkaamaan sekä toisia että itseämme. Tapanamme on esimerkiksi ilmaista paheksuntaa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät toimi arvojemme mukaisesti tai verrata itseämme toisiin ihmisiin. Kiellämme myös usein vastuumme omista ajatuksistamme, tunteistamme ja teoistamme mm. käyttämällä ilmauksia pitää ja täytyy.

“Useimmat meistä ovat varttuneet puhuen kieltä, joka kannustaa leimaamaan, vertaamaan, vaatimaan ja tuomitsemaan sen sijaan, että tiedostaisimme tunteemme ja tarpeemme. Uskon, että elämästä vieraannuttava vuorovaikutus juontaa juurensa ihmisluontoa koskevista näkemyksistä, jotka ovat vaikuttaneet käsityksiimme jo useiden vuosien ajan. Nämä näkemykset alleviivaavat ihmiset synnynnäistä pahuutta, ja puutteellisuutta sekä tarvetta opettaa meitä hallitsemaan tätä epämieluisaa luonteenlaatuamme. Opetuksen tuloksena me usein epäilemme, että kaikki tunteemme ja tarpeemme saattavat olla jotenkin viallisia. Opimme varhaisessa vaiheessa eristäytymään siitä, mitä sisällämme tapahtuu.”

Havaitse, älä tulkitse

Myötäelävän vuorovaikutuksen ensimmäiseen osaan kuuluu havainnon ja tulkinnan erottaminen toisistaan. Kun esitämme toiselle havaintoja, joihin on liitetty tulkintoja, toinen osapuoli ei välttämättä kuule viestiämme sellaisena kuin tarkoitamme. He kuulevat sen sijaan herkästi kritiikkiä ja sen tähden vastustavat sitä, mitä sanomme.

Seuraavassa taulukossa esitetään, millaisia ovat havainnot, joihin ei sisälly tulkintoja tai omia mielipiteitä, ja havainnot, joihin on sekoittunut tulkintaa.

Tunteiden tunnistaminen ja ilmaiseminen

NVC-prosessin toisessa osassa ilmaistaan, miltä meistä tuntuu. Tunneilmaisumme saattaa vaatia harjoitusta, koska auktoriteetteihin perustuva yhteiskunta on opettanut meitä olemaan toisten ohjattavina, eikä niinkään yhteydessä itseemme. Rosenberg listaa kirjassaan tunteita, joita koemme, kun tarpeemme ovat tyydyttyneet ja toisaalta silloin kun ne eivät ole tyydyttyneet. Listojen avulla kukin voi kehittää omaa tunneilmaisuaan.

Kirjassa opetetaan erottamaan tunteita ilmaisevat sanat ja lauseet sellaisista ilmauksista, jotka ilmentävät ajatuksia, mielipiteitä tai tulkintoja. Esimerkissä “Kun et tervehdi minua, tunnen itseni laiminlyödyksi” ilmaisu “laiminlyödyksi” ei varsinaisesti ole tunne, vaan se ilmaisee, mitä puhuja ajattelee toisen ihmisen tekevän hänelle. Tunnetta ilmaiseva toteamus voisi olla esimerkiksi: “Tunnen itseni yksinäiseksi, kun et tervehdi minua kohdatessamme.”

Ilmaistessamme tunteitamme näytämme samalla myös haavoittuvuutemme, mikä voi tuntua pelottavalta. Avoin tunneilmaisu voi kuitenkin auttaa laukaisemaan jumittuneen vuorovaikutustilanteen, kun toiset noteeraavat rehellisyytemme ja tulevat sen myötä vastaanottavaisemmiksi.

Vastuun ottaminen omista tunteistamme

NVC:n kolmannessa osassa tunnistamme, mistä tunteemme syntyvät. On tärkeää tiedostaa, että toisten sanat ja teot voivat olla tunteita herättäviä ärsykkeitä, mutta eivät tunteidemme aiheuttajia. Meidän tulee ymmärtää tunteiden kumpuavan siitä, miten itse päätämme ottaa vastaan toisten sanat ja teot, sekä senhetkisistä tarpeistamme ja odotuksistamme.

Varsinkin kielteiset viestit toisilta ihmisiltä saattavat herättää meissä voimakkaita reaktioita. Rosenberg esittelee eri tapoja, miten ihmiset tavanomaisesti suhtautuvat kielteisiin viesteihin. Rosenbergin esimerkissä kohdataan vihainen ihminen, joka sanoo: “Sinä olet itsekeskeisin ihminen, jonka olen tavannut!”

Voimme ottaa tämän viestin vastaan:
1. Henkilökohtaisesti (itsesyytöksenä), mikä voi vaikuttaa negatiivisesti itsetuntoomme: “Voi, minun olisi pitänyt ottaa hänet paremmin huomioon”
2
. Syyttämällä viestintuojaa, mikä saa meidät vihaiseksi: “Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua noin! Otan aina sinun tarpeesi huomioon. Sinä tässä olet itsekeskeinen.”
Tai NVC:n keinoin:
3. Tiedostamalla omat tarpeemme ja tunteemme: “Kun kuulen sinun sanovan, että olen itsekeskeinen, minua harmittaa, koska haluaisin saada hieman ymmärrystä pyrkimyksilleni ottaa sinun mieltymyksesi huomioon.”
4.
Suuntaamalla huomion toisen ihmisen tunteisiin ja tarpeisiin: “Harmittaako sinua, koska haluaisit, että sinun tarpeesi otettaisiin paremmin huomioon?”

Kun tunnistamme tarpeemme, halumme, odotuksemme, arvomme ja ajatuksemme, hyväksymme vastuun tunteistamme emmekä syytä niistä toisia. Meillä kaikilla on fyysisiä tarpeita – tarvitsemme ilmaa, vettä, ruokaa ja lepoa. Meillä on myös psykologisia tarpeita, kuten ymmärryksen, tuen, rehellisyyden ja merkityksen tarve. Valitettavasti useimpia meistä ei ole opetettu ajattelemaan tarvelähtöisesti. Jos tarpeemme eivät täyty, alamme vanhasta tottumuksesta miettiä, mitä vikaa toisissa on. Mitä paremmin onnistumme löytämään yhteyden omiin tarpeisiimme, sitä helpompaa toisten on reagoida meihin myötätuntoisesti.

Seuraavassa esimerkissä havainnollistetaan, millä tavoin pettymyksen ilmaukset eroavat toisistaan:

A: “Tuotit minulle pettymyksen, kun et tullut käymään viime viikolla.”
B: “Petyin, kun et tullutkaan käymään, sillä halusin keskustella kanssasi yhdestä asiasta, joka on vaivannut minua.”

Puhuja A siirtää vastuun pettymyksestään kokonaan toisen osapuolen harteille. Puhuja B ymmärtää pettymyksensä johtuvan täyttymättä jääneestä toiveestaan.

Roserberg kuvaa tunneorjuudeksi tilaa, jossa uskomme olevamme vastuussa toisten tunteista. Uskomme, että meidän on jatkuvasti pyrittävä pitämään kaikki onnellisina. Jos toiset eivät näytä onnellisilta, tunnemme olevamme siitä vastuussa ja uskomme, että meidän on tehtävä asialle jotakin. Tunneorjuudesta voi kuitenkin päästä tunnevapauteen. Silloin reagoimme toisten tarpeisiin myötätunnosta, emme koskaan pelosta, syyllisyydestä tai häpeästä. Kannamme täyden vastuun aikeistamme ja teoistamme, mutta emme toisten tunteista. Olemme tietoisia siitä, että emme koskaan voi täyttää tarpeitamme toisten kustannuksella. Ilmaisemme omat tarpeemme selvästi sellaisella tavalla, että osoitamme pitävämme toisten tarpeita yhtä tärkeinä.

Pyydä sitä, mikä rikastuttaa elämääsi

Neljäs ja viimeinen osa havainnon, tunteen ja tarpeen jälkeen on pyyntö. Ilmaisemme sen, mitä toivomme, emmekä sitä, mitä emme halua. Pyyntö siis esitetään myönteisessä muodossa. Kielteisessä muodossa ilmaistuissa pyynnöissä kuulija ei tiedä varmasti, mitä häneltä tarkkaan ottaen pyydetään. Lisäksi kielteisesti muotoiltu pyyntö todennäköisesti herättää vastustusta.

Pyydämme konkreettisia tekoja, jotka on mahdollista toteuttaa, ja vältämme epämääräisiä, abstrakteja ja monitulkintaisia ilmauksia.

Rosenberg uskoo, että aina, kun sanomme jotain toiselle ihmiselle, pyydämme jotakin vastineeksi. Se saattaa yksinkertaisesti olla empaattinen yhteys toiseen ihmiseen. Voimme myös pyytää rehellisyyttä ja haluamme tietää, millä tavoin kuulija reagoi sanoihimme. Mitä selvemmin ymmärrämme, mitä haluamme toiselta saada, sitä todennäköisempää on, että toinen haluaa vastata tarpeisiimme.

Rosenberg kuvaa pyyntöjen ja vaatimusten eroja. Pyyntö kuulostaa vaatimukselta, jos vastaanottava osapuoli uskoo, että pyynnöstä kieltäytyminen johtaa syytökseen tai rangaistukseen. Vaatimuksen kuullessaan ihmiset näkevät mielessään kaksi vaihtoehtoa: alistuminen tai kapinointi. Kun pyynnön esittäjä vaikuttaa pakottavalta, kuuntelijan on vaikea reagoida pyyntöön myötätuntoisesti.

Saat siis selville, onko kyseessä pyyntö vai vaatimus, kun seuraat, mitä puhuja tekee, jos pyyntöön ei suostuta. Jos pyynnön esittäjä syyllistää toista, pyyntö osoittautuukin vaatimukseksi. Pyyntö on todellinen pyyntö, jos sen esittäjä osoittaa myötätuntoa pyynnöstä kieltäytyneen tarpeita kohtaan.

“Myötäelävä vuorovaikutus ei ole sopiva väline, jos ainoa päämäärämme on muuttaa ihmisiä ja heidän käyttäytymistään tai saada oma tahtomme läpi. Myötäelävän vuorovaikutuksen tavoitteena on luoda ihmissuhde, joka perustuu rehellisyyteen ja empatiaan. Kun toiset luottavat siihen, että panostamme ensisijaisesti suhteen laatuun ja odotamme päätöksentekoprosessin tyydyttävän kaikkien tarpeet, he uskovat pyyntöjemme olevan aitoja pyyntöjä eikä pyynnöiksi naamioituja vaatimuksia.”

Seuraavassa esimerkissä on koottu yhteen NVC-prosessin neljä askelta (oma esimerkki, ei kirjasta):

”Olet ollut tällä viikolla kolmena päivänä iltakymmeneen asti töissä (havainto). Tunnen itseni yksinäiseksi (tunne) ja kaipaan läheisyyttä (tarve). Voisitko viettää huomisillan kanssani (pyyntö)?”

Empaattinen kuunteleminen

Aiemmissa osiossa on esitetty rehellistä itseilmaisua NVC-prosessin avulla. Seuraavaksi paneudutaan NVC-prosessin toiseen puoleen eli empaattiseen kuuntelemiseen.

Empatia on kunnioittavaa ja ymmärtävää suhtautumista toisten kokemuksiin. Empatia vaatii syvää läsnäoloa sekä aistien ja mielen tyhjentämistä. Empaattinen suhtautuminen toisiin on mahdollista vasta sitten, kun olemme päästäneet irti kaikista heitä koskevista ennakkokäsityksistämme ja arvioistamme.

Empatian edellyttämää läsnäoloa ei ole helppo pitää yllä. Empatian sijaan meillä on tapana tarjota neuvoja tai rauhoittelua ja kertoa omista käsityksistämme tai tunteistamme. Empatia edellyttää, että keskitämme koko huomiomme toisen ihmisen viestiin. Annamme hänelle niin paljon aikaa ja tilaa, että hän voi ilmaista itseään täysin ja kokee tulleensa hyväksytyksi. Uskoessamme, että meidän on “ratkaistava” tilanteita ja tehtävä toisten vointi paremmaksi, emme kykene olemaan läsnä.

NVC-prosessia soveltaessamme kuuntelemme toisen havaintoja, tunteita, tarpeita ja pyyntöjä, ilmaisipa hän ne millaisin sanoin tahansa. Viesti heijastetaan takaisin toistamalla omin sanoin, mitä olemme ymmärtäneet. Omin sanoin toistaminen toiselle osapuolelle kertoo, olemmeko ymmärtäneet hänen viestinsä tarkasti. Jos taas heijastamme viestin epätarkasti, annamme hänelle mahdollisuuden korjata kuulemaamme viestiä.

Myötäelävässä vuorovaikutuksessa on suositeltavaa toistaa toisen viesti kysymysten muodossa. Kysymykset voivat perustua näihin myötäelävän vuorovaikutuksen osiin:

  1. Mitä toinen havaitsee: “Reagoitko siihen, kuinka monta iltaa olin poissa viime viikolla?”
  2. Mitä toinen tuntee ja mistä tarpeista hänen tunteensa kumpuavat: “Harmittaako sinua, koska olisit halunnut, että ponnistelujasi olisi arvostettu enemmän kuin niitä arvostettiin?”
  3. Mitä toinen pyytää: “Haluatko minun kertovan, miksi sanoin sen, mitä sanoin?”

Siitä, milloin puhujan viesti kannattaa heijastaa omin sanoin, Rosenberg ei anna ehdottoman varmoja ohjeita. Hänen mielestään lienee kuitenkin melko turvallista olettaa, että heijastamista arvostetaan silloin, kun kyseessä on erittäin tunnepitoinen viesti.

Mitä enemmän harjoittelemme, sitä kirkkaammin ymmärrämme yksinkertaisen totuuden: kaikkien pelottavilta kuulostaneiden viestien takana on vain ihmisiä, joiden tarpeet eivät ole täyttyneet ja jotka pyytävät meitä lisäämään hyvinvointiaan.

Rosenberg suosittelee, että annamme toiselle mahdollisuuden ilmaista itseään kunnolla, ennen kuin siirrymme ratkaisuihin tai avun tarjoamiseen. Jos etenemme liian nopeasti käsittelemään mahdollista pyyntöä, meistä ei välity vilpitön kiinnostus toisen asiaa kohtaan. Kun pidämme huomiomme toisen osapuolen sisäisessä maailmassa, tarjoamme hänelle mahdollisuuden tutkia ja ilmaista itseään. Seuraavassa esimerkissä on alku keskustelusta, jossa kuunnellaan poikansa kanssa vaikeuksissa olevaa vanhempaa empaattisesti:

“Lapseni on aivan mahdoton. Mitä tahansa pyydänkin häntä tekemään, hän ei kuuntele.”
– “Kuulostaa siltä, että olet epätoivoinen ja haluaisit löytää tavan olla yhteydessä poikaasi.”
– “Ehkä sen on minun vikani. Huudan hänelle jatkuvasti.”
– “Tunnetko syyllisyyttä, koska haluaisit suhtautua häneen ymmärtäväisemmin kuin olet toisinaan suhtautunut?”
– “Olen epäonnistunut vanhempana.”
– “Tunnet siis olosi lannistuneeksi, ja haluaisit suhtautua häneen eri tavoin?”

Jos kuuntelija olisi heti alussa alkanut neuvomaan, miten lapsen voisi saada kuuntelemaan paremmin, kertojalta olisi jäänyt tavoittamatta tärkeitä havaintoja omista tunteistaan ja mahdollisista yhteyden puutteen syistä.

On tärkeää myös tunnistaa tilanne, jossa kärsimme itse niin suuresta empatian puutteesta, että olemme kyvyttömiä antamaan sitä muille. Tällöin voimme antaa itsellemme “ensiapuempatiaa” kuuntelemalla, mitä sisimmässämme tapahtuu. Tällöin on hyvä myös avoimesti tunnustaa muille, että emme omalta ahdingoltamme kykene reagoimaan empaattisesti.

Meillä on taipumusta tulkita “ei” ja “en halua” torjunnaksi. Ne ovat kuitenkin tärkeitä viestejä, joita kannattaa kuunnella empaattisesti. Empatian antaminen suojelee meitä ottamasta kielteistä vastausta henkilökohtaisesti. Kun tiedostamme kieltävän vastauksen takana vaikuttavat tunteet ja tarpeet, saamme mahdollisuuden ymmärtää, mitä sellaista toinen haluaa, mikä estää häntä reagoimasta haluamallamme tavalla.

Empaattinen yhteys omaan itseen

NVC:n tärkeimpiä sovelluksia on empaattisen, myötäelävän minäsuhteen luominen. Voimme edistää empaattista suhtautumista itseemme tekemällä päivittäin valintoja, jotka tukevat tarpeitamme ja arvojamme, sen sijaan että toimisimme velvollisuudesta, palkinnon toivossa tai välttääksemme syyllisyyttä, häpeää tai rangaistusta. Ihmisten sisäinen puhe sisältää usein ilmaisuja “pitäisi” ja “pakko”. Tämä aiheuttaa turhaa sisäistä ristiriitaa, sillä kun ihminen kuulee minkä tahansa vaatimuksen, hän kokee sen uhkaavan itsenäisyyttään ja asettuu vastahankaan.

Rosenberg kuvaa, miten vaativan ja ehdottoman sisäisen puheen voi korvata kielellä, joka hyväksyy vapauden valita. Käytännössä ilmaukset “minun pitää” korvataan ajatuksissamme ilmaisuilla “minä valitsen ___ , koska haluan ___ ”. Kun pysähdymme katsomaan, kuinka ilottomaan puurtamiseen jatkuvasti pakotamme itsemme, ja alamme “pakon” sijaan puhua “valinnasta”, löytyy elämäämme enemmän iloa ja tasapainoa.

Vihan perusteellinen ilmaiseminen

Kun ilmaisemme vihaa rehellisesti, ensimmäinen tehtävämme on vapauttaa toiset ihmiset kantamasta vastuuta meidän vihastamme. Toisten käyttäytyminen saattaa olla ärsyke vihan tunteen syttymiseen, mutta se ei ole niiden syy. Koitamme monin eri tavoin huiputtaa itseämme ajattelemaan, että toisten teot aiheuttavat tunteemme, esim. sanoessamme “Olen surullinen, koska teit noin.

Viha herää, kun etsimme syypäitä. Vihan tunteminen on merkki siitä, että olemme siirtyneet päähämme analysoimaan ja tuomitsemaan jotakuta sen sijaan, että keskittyisimme selvittämään, mitkä tarpeemme eivät ole täyttyneet. Sillä vihan ytimessä on aina jokin tyydyttymättä jäänyt tarve. Viha voi siis olla arvokasta, jos käytämme sitä herätyskellona, joka havahduttaa meidät huomaamaan tarpeemme.

Konfliktien käsittely ja sovittelu

Rosenberg esittelee kirjassaan sovitteluprosessin, jota voi käyttää joutuessaan itse ristiriitaan jonkun kanssa, tai toimiessamme sovittelijana esim. perheenjäsenten välillä. Prosessi etenee seuraavien askelten mukaisesti: havainnointi, tunteiden tunnistaminen ja ilmaiseminen, tunteiden yhdistäminen tarpeisiin ja lopuksi toteutuskelpoisten pyyntöjen esittäminen.

NVC:n mukaisessa sovitteluprosessissa ratkaisevaa on luoda yhteys konfliktiin ajautuneiden ihmisten välille, koska vasta silloin osapuolet ovat valmiita kuuntelemaan tarkasti toistensa tunteita ja tarpeita. Osapuolten tarvitsee myös tietää heti alusta alkaen, että sovittelun päämäärä ei ole saada kumpaakaan osapuolta mukautumaan toisen tahtoon.

Ensisijaisesti keskitytään tunnistamaan kummankin osapuolen tarpeet ja vasta sitten etsitään strategioita, joilla tarpeet saadaan tyydytettyä. Molemmat ilmaisevat vuorollaan, millaiset toteutettavissa olevat teot tyydyttäisivät heidän tarpeensa. Kummankin osapuolen tarpeiden perusteellinen kuuleminen lisää todennäköisyyttä, että osapuolet noudattavat sovittuja asioita.

Suojeleva voimankäyttö

NVC:n periaatteiden mukaisesti on erotettava toisistaan suojeleva ja rankaiseva voimankäyttö. Suojelevan voimankäytön tarkoitus on ehkäistä vahinkojen tai epäoikeudenmukaisuuden tapahtuminen (esim. tielle juoksevan lapsen estäminen). Rankaisevan voimankäytön tarkoitus on saada yksilö kärsimään hänen tekemiseen rikkomusten tai epähyväksyttyjen tekojen takia. Tämä perustuu oletukseen, että ihmiset tekevät rikkomuksia pahuuttaan tai ilkeyttään ja ongelman oletetaan korjaantuvan, jos heidät laitetaan katumaan. Käytännössä rankaiseminen ei suinkaan saa aikaan katumusta ja oppimista vaan kaunaa ja vihamielisyyttä. Se myös vahvistaa halua vastustaa juuri sitä toimintaa, jota me toivomme.

Voimankäyttö voi olla ruumiillista tai ei-ruumiillista. Rankaisevan voimankäytön muotoja ovat mm. syyttäminen, häpäiseminen ja etuoikeuksien epääminen.

Kun myönnymme tekemään jotain vain siksi, että välttyisimme rangaistukselta, huomiomme ei suuntaudu teon arvoon vaan siihen, mitä tapahtuu, jos emme toimi vaatimusten mukaisesti. Mitä enemmän meidät nähdään rangaistusten langettajina, sitä vaikeampaa toisten on vastata myötätuntoisesti meidän tarpeisiimme.

Kaksi kysymystä auttaa meitä ymmärtämään, miksi on epätodennäköistä, että rankaisemalla saisimme muutettua ihmisten käyttäytymistä:

  1. Mitä haluan tämän ihmisen tekevän toisin kuin hän nyt tekee?
  2. Minkä toivon olevan hänen toimintansa motiivi?

Jälkimmäisen kysymyksen esittäessämme oivallamme nopeasti, että rankaiseminen ja palkitseminen estävät toisia tekemästä asioita niistä syistä, joista me haluaisimme heidän niitä tekevän.

Myötäelävässä vuorovaikutuksessa edistetään moraalista kehitystä, joka perustuu itsemäärämisoikeuteen ja keskinäiseen riippuvuuteen. Ymmärrämme olevamme vastuussa omista teoistamme ja olemme tietoisia siitä, että oma hyvinvointimme ja toisten hyvinvointi ovat yksi ja sama asia.

Itsemme vapauttaminen ja toisten tukeminen

Me kaikki olemme oppineet kasvaessamme asioita, jotka rajoittavat meitä ihmisinä. Olemme saaneet perinnöksi kielen, joka palveni kuninkaita ja vallanpitäjiä hallitsemismalleille perustuvissa yhteisöissä. Tavallista kansaa ei kannustettu opettelemaan tarpeiden tiedostamista, vaan pikemminkin olemaan sävyisiä ja tottelevaisia alamaisia. Kulttuurimme antaa ymmärtää, että tarpeet ovat kielteisiä ja tuhoisia ja tarpeitaan ilmaisevia ihmisiä pidetään usein itsekkäinä. Sukupolvelta toiselle siirtynyt tuhoisa oppi on juurtunut niin tiukasti elämäämme, ettemme ole siitä tietoisia.

NVC auttaa meitä olemaan selvemmin tietoisia kulttuuriin kautta välittyvästä ehdollistumisesta. Tämän muuttamiseen arvokkaiksi, elämää palveleviksi ajattelumalleiksi ja käyttäytymiseksi tarvitaan huomattavan paljon energiaa ja tiedostamista.

Arvostuksen ilmaiseminen myötäelävässä vuorovaikutuksessa

Rosenberg antaa esimerkkejä tyypillisistä arvostuksen ilmaisuista ja selittää, mikä tekee niistä ongelmallisia:
“Teit hyvää työtä sen raportin kanssa.”
“Olet erittäin hienotunteinen ihminen.”
“Oli ystävällistä tarjota minulle kyyti kotiin eilisiltana.”

Kiittämisten ja kohteliaisuuksien ilmauksista ei monestikaan käy ilmi, mitä puhujan sisällä oikeasti tapahtuu. Arviot ja tuomiot, niin myönteisetkin kuin kielteisetkin, ovat elämästä vieraannuttavan vuorovaikutuksen muotoja. Arvostusten osoituksia käytetään myös siihen tarkoitukseen, että niiden salainen päämäärä on saada toinen osapuoli kohdentamaan käytöstään johonkin tiettyyn suuntaan.

Myötäelävässä vuorovaikutuksessa toiselle ilmaistaan arvostusta vain kiittämisen tähden, ei vastalahjan toivossa. Mainitsemme 1) teon, joka on myötävaikuttanut hyvinvointiimme, 2) tarpeemme, jotka teko on tyydyttänyt ja 3) mielihyvän tunteet, jotka tarpeidemme tyydyttäminen aiheutti. ”Olen kiitollinen ja iloinen, että tarjosit minulle kyydin kotiin eilisiltana. Minun ei tarvinnut kävellä kylmässä ilmassa kotiin ja pääsin myös aiemmin nukkumaan.” (Oma esimerkki, ei kirjasta).

-Veera

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *