Kirjaesittely: Linda Adams: Ole paras itsesi: vaikuta elämääsi ja ihmissuhteisiisi (1999)

Kirjailija Linda Adams on vuorovaikutuskouluttaja, luennoitsija sekä Gordon Training Internationalin toimitusjohtaja. Hän oli edesmenneen psykologi Thomas Gordonin puoliso ja hän on alusta asti ollut mukana luomassa Toimiva Perhe -konseptia.

Adamsin kirjassa “Ole paras itsesi” tutustutaan syvällisemmin Toimivasta Perheestä tuttuihin minä-viesteihin, niiden käyttöön ja kompastuskiviin.

Kirjassa pohditaan, miksi omasta puolesta puhuminen voi tuntua aluksi hankalalta ja mitä etuja siitä puolestaan on. Adams kertoo, mitä haittaa elämänlaadulle on siitä, jos emme ilmaise ajatuksiamme ja tarpeitamme muille. Kirja auttaa pohtimaan ja tunnistamaan omia tarpeita sekä ilmaisemaan niitä loukkaamatta toisia.

Minä-viestien lisäksi kirjassa käsitellään aktiivista kuuntelua sekä arvoristiriitojen ratkaisua.

Kirja sisältää käytännön esimerkkejä, oivaltavia kokemuksia sekä muutamia harjoitteita.

Ole paras itsesi soveltuu luettavaksi itsenäisenä teoksena tai täydentämään Toimivaa Perhettä. Kirja sopii jokaiselle, joka haluaa kehittää ihmissuhteitaan ja vuorovaikutustaan perheessä, mutta myös perheen ulkopuolella työelämässä ja muissa yhteisöissä.

Kirjaesittely: Kannustava vuorovaikutus käytännössä. ICDP-ohjelman toteutus (2017)

Kirja on ensimmäinen suomenkielinen teos ICDP – Kannustava vuorovaikutus -ohjelmasta. Kirjan alussa todetaan, että kirja on tarkoitettu käytettäväksi ICDP-ohjaajien koulutuksessa, eikä ole siis tarkoitettu vanhemmille tai työntekijöille. Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään ohjelmaan yleisellä tasolla ja toisessa osassa puolestaan käsitellään ICDP-ohjaajan ja vanhemman/työntekijän suhdetta sekä ohjelman soveltamista käytännössä. Tässä kirjaesittelyssä keskityn ainoastaan ensimmäiseen osaan, kertoen ja tehden ohjelman lukijalle tutuksi.

ICDP – Kannustava vuorovaikutus rantautui Suomeen vuonna 2009. ICDP on sekä teoreettisesti että toteutukseltaan sitoutunut vahvasti Lapsen oikeuksien sopimukseen. Ohjelma ei ole ainoastaan kannanotto sen puolesta, että lapsia tulee kohdella hyvin, vaan se rakentuu samalle arvopohjalle kuin Lapsen oikeuksien sopimuksen ja ihmisoikeussopimukset laajemminkin. Alun perin ohjelma kehitettiin 0-18 -vuotiaiden lasten vanhempien tueksi.

ICDP on yksinkertainen ohjelma, jonka tarkoitus on tukea ja edistää lasten huolenpidosta vastuullisten psykososiaalisen hoivan taitoja. Ohjelman tavoitteena on myös kehittää kunnioittavaa kohtaamista. Ohjelma on voimavara- ja ihmissuhdekeskeinen. ICDP perustuu empatiaan ja tukee ihmisten välistä yhteenkuuluvuutta. Se on myös terveyttä edistävä, ennaltaehkäisevä, yhteisöllinen ja kulttuurisensitiivinen. Ensisijaisesti ohjelma on tarkoitettu niille, jotka vastaavat lasten huolenpidosta, kasvatuksesta ja oppimisesta eli vanhemmille ja aikuisille, jotka työssään kohtaavat lapsia ja perheitä.

Ohjelman tarkoitus on ensisijaisesti edistää ja parantaa aikuisen (vanhemman) ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Tämän tukemiseksi on kehitetty kahdeksan vuorovaikutusteemaa, jotka on koottu kolmeksi vanhemman ja lapsen väliseksi dialogiksi. Hyvän vuorovaikutuksen kehittymisen edellytys on, että aikuisella on positiivinen käsitys lapsesta. Aikuisen tulee siis nähdä lapsi henkilönä, jolla on mahdollisuudet kehittyä, josta hän pitää ja johon hän voi samaistua empaattisesti/myötätuntoisesti.   

KOLME DIALOGIA JA KAHDEKSAN VUOROVAIKUTUSTEEMAA

Lapsen ja aikuisen välisellä vuorovaikutuksella on suuri merkitys lapsen kehitykselle. Ennen oletettiin vastasyntyneiden olevan epäsosiaalisia ja, että sosiaaliset taidot kehittyvät heille vasta vähitellen. Nykyään tiedetään, että vastasyntyneillä on jo syntymästään lähtien vahva taipumus ja pyrkimys luoda yhteys toisiin ihmisiin. Vastasyntynyt tuntee heti syntymänsä jälkeen äitinsä äänen ja vähän myöhemmin vauva haluaa katsella mieluiten ihmisiä muistuttavia kuvia ja osaa jäljitellä yksinkertaisia kasvojen ilmeitä. Jo muutaman viikon ikäisen vauvan kanssa on mahdollista käynnistää molemminpuolinen äänien ja ilmeiden vaihto, joka muistuttaa keskustelua.

Tämä siis tarkoittaa sitä, että lapsi on itse aktiivisesti vaikuttamassa siihen hoivaan, jonka hän saa. Aikuinen ei ole ainoa vuorovaikutuksen vaikuttaja, vaan myös lapsi osallistuu vuorovaikutukseen yhtä paljon. Lapsen viestit ja aloitteet ”ohjaavat” aikuisen toimintaa. Lapsen hoiva voidaan nähdä vuoropuheluna, jossa lapsi kysyy ja aikuinen vastaa siten kuin hän on ymmärtänyt lapsen ilmaisut.

Vastasyntynyt on siis syntynyt sosiaaliseksi olennoksi, joka on sekä biologisesti ohjelmoitu käymään vuoropuhelua ja olemaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Lapsi omaksuu aikuisen johdolla ne valmiudet, joita vaaditaan osallistumiseen kulttuuriyhteisössä. Hoivaan tarvitaan siis muutakin kuin emotionaalista turvallisuutta: tarvitaan ohjausta, joka edistää lapsen ymmärrystä sekä tietoja maailmasta, jossa hän elää. Lisäksi lapsi tarvitsee tukea hallitakseen niitä valmiuksia, joita vaaditaan toisten ihmisten kanssa toimimiseen ja aktiiviseen osallistumiseen yhteiskunnassa. Ohjauksella on tärkeä rooli sekä hoivassa että turvallisuuden lisäämisessä.

ICDP – Kannustava vuorovaikutus -ohjelmassa on kolme dialogia, jotka jakautuvat kahdeksaan vuorovaikutusteemaan. Kahdeksan vuorovaikutusteemaa kuvaavat yksityiskohtaisesti vuorovaikutusta. Ne eivät ole tarkoitettu säännöiksi. Niitä voidaan käyttää keskustelun ja pohdinnan pohjana, esimerkiksi millä tavoin osoitetaan luonnollista rakkautta, luodaan merkityksiä ja avarretaan lapsen kokemuksia, säädellään ja asetetaan rajoja positiivisella tavalla.

Lähes jokainen tunnistaa näiden teemojen sisällön, mutta eri asia on, kuinka paljon niitä todellisuudessa käytetään. Teemoissa viitataan kokemuksiin, jotka ovat kaiken hyvän hoivan perusta. On siis tärkeää käyttää niitä aktiivisesti päivittäin. Se on ICDP:n päätavoite.

1. Tunnepohjainen dialogi
Kun lapsi nähdään yksilönä, on luonnollista kokea tunteita hänen kanssaan, olla myötätuntoinen ja eläytyä lapsen kokemuksiin kuin ne olisivat omiamme. Osallistuessamme lapsen elämyksiin koemme myötätuntoa. Kun vanhempi virittyy tunneperäisesti ja myötätuntoisesti sekä osallistuu lapsen toimintaan, saa hän parhaimman yhteyden lapseensa. Tämä on spontaani, tiedostamaton ja osallistava prosessi, jonka sensitiivinen vanhempi välittömästi kokee. Empaattinen samaistuminen ei koske vain suhdetta lapseen vaan myös suhdetta meille läheisiin ihmisiin. Tunnepohjainen dialogi on osa meitä koko elämämme ajan.

Vanhempien osoittama rakkaus luo perustan ja antaa turvan ihmiselle elämässä. Rakkaus on erityisen tärkeää sekä vastasyntyneelle että pienille lapsille, koska turvallisuuden perusta luodaan jo varhain. Jotta lapsi pystyy luottamaan ihmisiin ja ympäröivään maailmaan, tulee lapsen saada hoitajiensa pysyvää rakkautta ja huolehtivaa vuorovaikutusta.

Vuorovaikutusteema 1: Osoita, että pidät lapsestasi
Tässä vuorovaikutusteemassa on tärkeää näyttää positiivisia tunteita, olla hellä ja ilmaista rakkautensa lapseen niin selvästi ja avoimesti, että lapsi kokee ja ymmärtää aikuisen pitävän hänestä ja arvostavan häntä. Positiivisia tunteita voi ilmaista lapselle monilla eri tavoilla, kuten suoralla katsekontaktilla, sanomalla ”tykkään sinusta” tai ”minusta on kivaa, että leikimme yhdessä”. Myös hellä fyysinen läheisyys ja kosketus ovat oivia tapoja osoittaa lapselle, että hänestä välitetään. Myös isommalle lapselle on tärkeää näyttää kiintymystä. Se voi tapahtua esimerkiksi antamalla aikaa yhteisille harrastuksille lapsen kanssa. Vanhemmat ovat näin tunteiden tasolla läsnä lapselle.

Vuorovaikutusteema 2: Seuraa lapsen aloitteita
Yksi tapa edistää vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta on pitää vauvan toimintoja ja ilmeitä ”kysymyksinä” tai ”pyyntöinä”, jotka vaativat vastausta. Jotta vanhempi osaa vastata näihin, tulee vanhemman olla tarkkaavainen ja ymmärtää lapsen ”pyyntö”. Aikuinen siis harjoittelee näkemään lapsen ilmaisemia aloitteita ja lukemaan hänen kasvojensa ilmeitä ja eleitä. Tässä vuorovaikutusteemassa siis korostetaan huolenpidon vastavuoroista luonnetta.

Vuorovaikutusteema 3: Pidä yllä läheistä vuoropuhelua
Tässä vuorovaikutusteemassa on kyse samalle aaltopituudelle asettumisesta – vanhemman ja lapsen rytmi ja tunnetila ovat samat. Tällöin molemmat keskustelijat kokevat keskustelun iloa tuottavaksi Tässä hellyyttävässä ja tulkitsevassa keskustelussa vanhempi kommentoi lapsen ilmaisuja ja toimintoja kuin ne olisivat hänen omiaan.

Vuorovaikutusteema 4: Kannusta ja anna tunnustusta
Nähdyksi ja hyväksytyksi tuleminen on keskeinen asia läpi koko elämän. Sitä voidaan sanoa tunnustuksen antamiseksi: aikuinen näyttää helliä tunteita, huomaa lapsen, seuraa hänen aloitteitansa ja vastaa hänen ilmaisuihinsa. Tärkeää on, että lapsen suorituksia arvostetaan ja hän saa tunnustusta siitä, mitä on tehnyt hyvin.

2. Merkityksiä luova ja avartava dialogi
Myös tässä dialogissa tarvitaan sensitiivisyyttä ja kykyä huomata lapsen kiinnostuksen kohteet, aloitteet ja pyrkimykset. Tämä tapahtuu luonnollisesti, kun aikuinen eläytyy ja samaistuu empaattisesti  lapseen.

Tähän dialogiin sisältyy se, että olemme osallistumassa lapsen maailman tutkimiseen. Olemme mukana lapsen aloitteissa ja pyrkimyksissä sekä ohjaamme lasta hänen maailmassaan. Lapsi tarvitsee tukea ja ohjausta pystyäkseen ymmärtämään yhteistä maailmaamme ja selviytymään siinä. Meidän aikuisten on annettava kognitiivista, havainnointiin liittyvää tukea ja ohjausta merkityksiä luovalla ja avartavalla dialogilla.

Merkityksiä luovan ja avartavan dialogin kriteerit ovat yhteinen huomion kohde (vuorovaikutusteema 5), merkityksen välittäminen (vuorovaikutusteema 6) ja avartaminen (vuorovaikutusteema 7).

  • ”Katso tätä!” (kehotus kiinnittää huomio yhteiseen kohteeseen)
  • ”Mikä tämä on?” (nimeäminen – merkityksen kysyminen)
  • ”Miksi näin on…?” (kysymyksen laajentaminen ja selitys)
  • ”Kerro, miksi näin tapahtuu, että….” (kertomukset antavat selityksen)

Vuorovaikutusteema 5: Auta lasta keskittymään yhteiseen kiinnostuksen kohteeseen
Yhteisen jaetun tarkkaavaisuuden tilaa voidaan pitää myös eräänlaisena yhdessäolon muotona. Kun lapsi ja aikuinen tekevät ja kokevat jotain yhdessä, lapsi tuntee, että toinen ymmärtää häntä. Kyse ei ole ainoastaan vain yhteisestä fokuksesta, vaan otetaan huomioon myös toisen osapuolen kiinnostus. Tämä synnyttää molemminpuolisen yhteisymmärryksen ja kiintymyksen tunteen sekä vahvistaa yhteenkuuluvuutta.

Vuorovaikutusteema 6: Luo merkityksiä lapsen kokemukselle
Jotta aikuinen voisi välittää merkityksen niin, että lapsi ymmärtää sen, on hänen ”oltava siellä, missä lapsi on”. Tähän kuuluu sekä yhteinen kiinnostus siihen, mitä koetaan ja, että aikuinen jossain määrin ymmärtää, miten lapsi kokee ja tulkitsee tilannetta. Merkitys sisältää aina hiljaisen tunnelatauksen, joka on tärkeää silloin, kun halutaan aktivoida lapsen kiinnostusta ja kiintymystä.

Vuorovaikutusteema 7: Laajenna, selitä ja rikastuta
Tämä viimeinen teema avartaa todellisuutta: siinä kurottaudutaan nykyhetken tilanteen ulkopuolelle. Aikuisen avartaessa lapsen kokemusta, hän suuntaa katseensa tässä ja nyt olevaa tilannetta pidemmälle. Hän voi mennä ”eteenpäin” kuvaamalla mitä lapsi kokee myöhemmin tai ”taaksepäin” kuvaamalla ja selittämällä aikaisempia tapahtumia. Avartaminen merkitsee, että aikuinen antaa selityksiä, jotka menevät sen ulkopuolelle, mitä lapsi ja aikuinen näkevät ja kokevat yhdessä riippumatta lapsen iästä tai kehitystasosta.

3. Säätelevä dialogi
Lapsen käyttäytymisen sääntely auttaa lasta itsesäätelyn kehittämisessä. Aikuinen ohjaa lasta pohtimaan, saamaan yleiskäsityksen tilanteesta ja näkemään käyttäytymisensä seuraukset. Säätely auttaa lasta toimimaan harkitsevammin ja suunnitelmallisemmin kuin hän muutoin olisi tehnyt.

Vuorovaikutusteema 8a: Suunnittele askel askeleelta
Vaiheittaisessa suunnitelmassa aikuinen suunnittelee tilanteen niin, että lapsi saa siitä helposti yleiskäsityksen, jolloin tilanne ohjaa siihen, mitä on tehtävä. Aikuinen poistaa lasta häiritsevät tekijät ja auttaa lasta eteenpäin ”suunnittelemaan projektia”.

Vuorovaikutusteema 8b: Anna tukea sopivasti
Lapsen tulee saada juuri sitä tukea, jota hän tarvitsee. Jos lapsi saa liian paljon apua, eivät hänen kykynsä ymmärtää ja taitonsa hallita tilanteita kehity. Aikuisen ei pidä ottaa aloitetta kokonaan omiin käsiinsä eikä tyrkyttää tukea, jolloin hän vie lapselta mahdollisuuden tehdä oma aloite. Tuen laajuutta on säädeltävä lapsen valmiuksien ja tehtävän vaikeusasteen mukaan. Kun lapsi alkaa hallita tehtävän, on tukea asteittain vähennettävä niin, että lapsi tuntee itse selviytyvänsä tehtävästä.

Vuorovaikutusteema 8c: Käytä säätelysi tukena tuttuja tilanteita ja rutiineja
On tärkeää ymmärtää, että lapsen käyttäytyminen joissain tietyissä tilanteissa ei kerro vain lapsesta, vaan myös sen hetkisestä tilanteesta, jossa sillä hetkellä ollaan, sekä niistä rutiineista, mitkä lapsi olettaa kuuluvan kyseiseen tilanteeseen. Säätely voi tapahtua suorassa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa, mutta myös tilannetta säätelemällä, jolloin aikuinen järjestää tilanteen niin, että se antaa mahdollisuuden sellaiseen toimintaan ja käyttäytymiseen, jota lapselta odotetaan.

Vuorovaikutusteema 8d: Aseta rajoja myönteisellä tavalla
Rajoja on mahdollista asettaa sekä positiivisella että negatiivisella tavalla. Positiivinen rajojen asettaminen tapahtuu ystävällisessä hengessä ja molemmin puolin toista kunnioittaen. Sen sijaan, että aikuinen huutaisi lapselle, hän selittää, miksi tiettyjä asioita ei saa tehdä ja miksi tietyt säännöt tai kiellot ovat välttämättömiä. Asioista ja säännöistä neuvotellaan ja sääntörikkomusten seuraamuksista sovitaan. Lapsen käyttäytyessä odotusten mukaan häntä kiitetään ja kiitos perustellaan. Positiiviset rajat luovat lapsen moraalikäsityksen, empatian ja vastuunoton perustan. Ei riitä, että lapsi käyttäytyy sääntöjen mukaan ja tottelevaisesti, vaan hänen täytyy myös tietää, miksi käyttäytyminen on oikein tai väärin, jotta hän ymmärtäisi moraalisen vastuun.

Rajat siis asetetaan määrätietoisesti, mutta kunnioittaen. Aikuinen selittää ne lapselle ja tekee sopimukset niistä lapsen kanssa. Päämääränä on kehittää lapsen epäitsekkyyttä ja moraalista ymmärrystä.

ICDP – Kannustava vuorovaikutus -ohjelma on siis käytännönläheinen ja ihmeellinen vuorovaikutuksen maailma. Kirja ja ohjelma yleensäkin on selkeä ja järkevä tapa tuoda Lapsen oikeuksien sopimus arkeen ja käytäntöön. Kannustava vuorovaikutus kehittää kykyämme kohdata lapsi häntä kunnioittaen. Ohjelman avulla opimme kuulemaan ja vastaanottamaan lapsen tunteet, ajatukset ja aikeet. Keskitymme lapsen vahvuuksiin puutteiden sijaan ja kohtaamme lapsen ainutlaatuisena persoonana juuri siinä hetkessä, jonka yhdessä jaamme.   

– Taru-Tuulia Marsalo –

Takaisin kirjaesittelyihin

Kirjaesittely: Haastavat kasvatustilanteet – Lämpimän vuorovaikutuksen käsikirja (2017)

Kasvatustieteiden tohtori Liisa Ahonen kirjoitti kirjan Haastavat kasvatustilanteet – Lempeän vuorovaikutuksen käsikirja, ennen kaikkea kasvatustyötä tekeville ammattilaisille. Se on kuitenkin erinomainen teos kaikille kasvatuksesta ja vuorovaikutustaidoista kiinnostuneille. Kirjailija on vuonna 2015 julkaistussa väitöskirjassa tarkastellut varhaiskasvattajien vuorovaikutuksellista ja pedagogista toimintaa päiväkotien haastavissa kasvatustilanteissa. Suuri osa kirjan vuorovaikutuksellista toimintaa kuvaavista esimerkeistä on tuosta väitöskirjasta poimittuja.

Kirja lähtee ajatuksesta, että lapsen haastava käytös on merkki sosiaalis-emotionaalisen tuen tarpeesta. Jokainen lapsi tarvitsee apua sosiaalis-emotionaaliseen kehitykseensä, osa muita runsaammin. Kun käytös on ympäristön näkökulmasta ongelmallista, on kyse siitä, ettei lapsi vielä pysty säätelemään omaa toimintaansa tarkoituksenmukaisesti. Lapsi ei valitse käyttäytyä ongelmallisesti, vaan hän on vielä kyvytön toimimaan toisin ilman aikuisen tukea.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee lapsen sosiaalis-emotionaalisia taitoja ja niiden tukemista, toisessa osassa käsitellään vuorovaikutuksen voimaa ja kolmannessa pedagogista toimintaa.

SOSIAALIS-EMOTIONAALISET TAIDOT JA NIIDEN TUKEMINEN

Käsitteinä sosiaalis-emotionaalinen kehitys, sosiaalis-emotionaaliset taidot ja sosiaalis-emotionaalisen tuen tarve viittaavat kasvatustyössä esimerkiksi lapsen kykyyn ilmaista tunteitaan, käsitellä niitä sekä tapaan olla vuorovaikutuksessa muiden lasten ja aikuisten kanssa. Sosiaalis-emotionaaliset taidot kehittyvät vuorovaikutuksessa lapsen ja häntä ympäröivän sosiaalisen todellisuuden kanssa. Kehitys alkaa jo vastasyntyneellä suhteessa häntä hoitaviin aikuisiin ja jatkuu myöhemmin toisten lasten ja kasvatuksellisten instituutioiden ollessa osana lapsen sosiaalista todellisuutta. Myös geneettisellä perimällä on vaikutusta, sillä esimerkiksi temperamenttipiirteet ja neurologinen kehitys ovat synnynnäisiä ominaisuuksia, joihin ei voida kasvatuksellisin keinoin vaikuttaa. Kasvatuksellisin keinoin voidaan kuitenkin tukea sosiaalis-emotionaalisten taitojen kehitystä niin, että lapsi oppii ilmaisemaan itseään ja huomioimaan toiset ihmiset sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla, geneettisistä lähtökohdista riippumatta.

Ehkä merkittävin sosiaalis-emotionaalinen taito on itsesäätelytaito. Se on kykyä käsitellä omia tunteitaan, käyttäytymistään ja kognitiivista toimintaansa tilanteen vaatimalla tavalla. Kyky säädellä omia tunteitaan on suuresti yhteydessä kykyyn säädellä käyttäytymistään. Jos tunteiden säätely on vielä heikkoa, se näkyy myös käyttäytymisen säätelyssä. Silloin tunne on impulssi, jota seuraa välittömästi käyttäytyminen, kuten karjuminen, kiroilu, tavaroiden heittely tai voimakas vetäytyminen. Itsesäätelytaitojen oppiminen avaa lapselle portin sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja kehitykselle tärkeisiin sosiaalisiin kokemuksiin. Itsesäätelytaitoja oppiessaan lapsi oppii säätelemään voimakkaita tunnekokemuksia ja ymmärtämään, millainen käyttäytyminen milloinkin on soveliasta. Toimintaansa säädellessään lapsi siis oppii huomioimaan toimintansa vaikutuksia sosiaaliseen ympäristöönsä.

Lapsen haasteet itsesäätelytaidoissa johtavat usein siihen, että lapsen käytös mielletään hankalaksi. Haasteet näkyvät tunteiden ali-tai ylisäätelynä. Tunteitaan ja käyttäytymistään alisäätelevä lapsi voi käyttäytyä uhmakkaasti, uhkarohkeasti tai aggressiivisesti, ylisäätelevä sen sijaan voi vetäytyä voimakkaasti.

Hyviin tunnetaitoihin liittyy kyky tunnistaa omien tunteiden lisäksi myös muiden tunteita. Jotta sosiaalinen vuorovaikutus on toimivaa, tarvitaan kykyä tunnistaa, milloin toisella on paha mieli ja myös pyrkimystä selvittää pahan mielen syy. Empatiaa harjoitellaan aluksi lasta ensisijaisesti hoitavien aikuisten kanssa ja myöhemmin suuressa roolissa ovat vertaisryhmien lapset, ammattikasvattajat, harrastusten ohjaajat, televisio ja internet.

Haastava käyttäytyminen on sosiaalis-emotionaalisen tuen tarvetta. Aggressiivisen ja uhmakkaan käyttäytymisen lisäksi haastavaksi käyttäytymiseksi tulkitaan esimerkiksi ylivilkkaus, tarkkaamattomuus, voimakkaat tunteenpurkaukset sekä voimakas vetäytyminen.

Haastavaan käyttäytymiseen on aina jokin syy. Kukaan lapsi ei käyttäydy tahallaan huonosti ja väärin, koska on niin sattunut päättämään. Kun kirjailija puhuu sosiaalis-emotionaalisen tuen tarpeesta, hän tarkoittaa käyttäytymisen ja tunne-elämän haasteita. Käsitteen avulla siirretään huomio lasta leimaavasta ongelmasta siihen, että lapsi yksinkertaisesti vielä tarvitsee tukea sosiaalis-emotionaalisiin taitoihinsa.

Aggressiiviseen käyttäytymiseen, kuten muuhinkin sosiaalis-emotionaalisen tuen tarpeeseen, vaikuttavat esimerkiksi temperamenttipiirteet. Toiset reagoivat suurieleisemmin kuin toiset ja toisaalta taas osa lapsista kokee enemmän negatiivisia tunteita kuin toiset. Myös ympäristö vaikuttaa: turvattomassa kasvuympäristössä omaksutaan vääjäämättä uhkaava ja muita riistävä tapa käyttäytyä.

Aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi ei hyödy rangaistuksista. Jos syynä käyttäytymiseen on vasta kehittymässä olevat itsesäätelytaidot, rangaistukset vain turhauttavat eivätkä opeta lapselle mitään. Tilanne, jossa kiukun vallassa oleva lapsi eristetään jäähypenkille rauhoittumaan, on lasta kohtaan väärin. Silloin aikuinen osoittaa, että tunne on niin voimakas ja uhkaava, ettei aikuinenkaan kestä sitä poistumatta tilanteesta. Rangaistusten sijaan aggressiivisesti käyttäytyvät lapset hyötyvät empatiasta.

Uhmakkaasti käyttäytyvä lapsi harjoittelee joustavuutta. Tällaisen käyttäytymisen taustalla onkin usein lapsen joustamaton mieli. Lapselle saattaa olla esimerkiksi temperamenttipiirteidensä vuoksi vaikeaa toimia ja ajatella joustavasti. Uhmakas käyttäytyminen näkyy sääntöjen kyseenalaistamisena ja rikkomisena, sekä konfliktiherkkyytenä niin aikuisten kuin lastenkin kanssa. Kasvattajat tulkitsevat hyvin henkilökohtaisesti kohtaamisiaan uhmakkaasti käyttäytyvien lasten kanssa. Moni kokee, että lapsi pyrkii tarkoituksellisesti manipuloimaan heitä tai haastamaan heidän auktoriteettiasemaansa ryhmän aikuisena. Tällainen ajattelutapa johtaa haitalliseen kierteeseen ja tilanteissa turvaudutaan usein kieltämiseen, rajoittamiseen ja rangaistuksiin, vaikka ne vain pahentavat tilannetta entisestään. Uhmakkaasti käyttäytyvä lapsi hyötyy perusteluista ja ennakoinnista.

Tärkeintä onkin oivaltaa, ettei joustamaton mieli opi joustamattomalla kasvatustyylillä yhtään sen joustavammaksi. Liian usein joustavuus yhdistetään periksi antamiseen ja lapsen pillin mukaan tanssimiseen. Joustamista ei tule sekoittaa curling- kasvattajuuteen, jossa esteet ja pettymykset pyritään lakaisemaan lapsen kiukun pelossa kokonaan pois edestä.

Levottomana käyttäytymisenä pidetään lapsen erittäin vilkasta käyttäytymistä, johon liittyy motorista levottomuutta, kovaa ääntä, vaikeuksia odottaa omaa vuoroaan, impulsiivisuutta sekä tarkkaavuuden suuntaamisen ja ylläpitämisen vaikeuksia. Voimakas vilkkaus, impulsiivisuus ja tarkkaavuuden ongelmat ovat tahdosta riippumatonta toimintaa. Taustalla saattavat vaikuttaa temperamenttipiirteet ja aivojen kypsymättömyys. Lapsen henkinen paha olo voi myös näyttäytyä levottomuutena. Levottomasti käyttäytyvä lapsi tarvitsee tukea toiminnanohjaukseen.

Vetäytyvä käyttäytyminen on vaikeutta ja haluttomuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan, kuten leikkeihin tai tuokioihin. Sitä selitetään usein voimakkaalla ujoudella. Ujous ja vetäytyvyys kumpuavat usein temperamenttityypistä, eikä taustalla ole varsinaista ongelmaa. Tällainen lapsi saattaa olla esimerkiksi kotioloissa hyvinkin sosiaalinen. Vetäytyvän käyttäytymisen taustalla saattaa olla vaikeus tunnistaa toisten sosiaalisia viestejä ja kyvyttömyys vastata myönteisiinkin viesteihin rakentavalla tavalla. Vetäytyvästi käyttäytyvä lapsi kaipaa aikaa ja kannustusta.

Tunteenpurkauksilla tarkoitetaan voimakkaita, usein hallitsemattomia tunteenpurkauksia, joihin liittyy tyypillisesti itkua ja kiukkua. Lapsi menettää hetkellisesti käyttäytymisensä hallinnan ja tunteet ottavat vallan. Siksi tällaisesta käyttäytymisestä usein käytetty sana kiukuttelu onkin harhaanjohtava, sillä siihen liittyy ajatus että lapsi ikään kuin tahallisesti päättäisi kiukuttelemalla vastustaa esimerkiksi aikuisen toimintaohjeita tai sääntöjä. On vaikea ajatella, että kukaan haluaisi ehdoin tahdoin kokea itsekontrollin pettämistä, sillä se on todella voimakas ja kaiken alleen peittävä kokemus. Empaattisen ja rauhoittavan läsnäolon avulla lapsi pystyy palauttamaan yhteyden itseensä siten, että tunteiden ja käyttäytymisen säätely on jälleen mahdollista. Tärkeää on, että aikuinen omalla toiminnallaan näyttää lapselle, että voimakkaan tunteen kanssa selvitään kyllä yhdessä.

OSA II VUOROVAIKUTUKSEN VOIMA

Nonverbaaliset viestit korostuvat erityisesti vuorovaikutuksessa pienten lasten kanssa. Mitä pienempi lapsi, sitä suurempi rooli on nonverbaalisella viestinnällä. Kehollamme, katseellamme ja äänensävyllämme kerromme paljon enemmän aikeistamme, kuin ääneen lausumilla sanoillamme. Jo pieni vauva aistii tunnetilamme kosketuksen välityksellä. Vauva ei osaa vielä erottaa, kenen tunteesta on kyse, vaan kokee hoitajan tunteen ikään kuin omanaan.

Lapsi rakentaa kuvaa itsestään sosiaalisen todellisuutensa perusteella. Lapsen kokonaisvaltainen kehitys nojaa hyvin voimakkaasti lapsen ja hänen sosiaalisen todellisuutensa väliseen vuorovaikutukseen. Vain vuorovaikutuksen avulla lapsi pääsee osalliseksi erilaisiin sosiaalisiin yhteisöihin. Vuorovaikutuksen avulla ihminen ilmaisee ajatuksiaan, tunteitaan ja kokemuksiaan ja vain näin hän voi tulla ymmärretyksi ja ymmärtää toisia. Kasvatustyön tärkein laatukriteeri on vuorovaikutus, sillä työtä tehdään omalla persoonalla. Vuorovaikutustaitoja kehittämällä kasvattajan toiminta muotoutuu laadukkaammaksi ja suhde lapsiin paranee entisestään. Runsaasti sosiaalis-emotionaalista tukea tarvitsevilla lapsilla vuorovaikutuksen laadun merkitys on entistä tärkeämpää. Tällaiset lapset ovat herkimpiä kasvattajan viesteille ja heidän reaktionsa kasvattajan etäiseen tai laadultaan vaihtelevaan vuorovaikutukseen saattavat olla hyvinkin voimakkaita ja näyttäviä.

Liisa Ahonen on väitöstutkimustaan varten tarkastellut varhaiskasvattajien vuorovaikutuksellista ja pedagogista toimintaa päiväkotien haastavissa tilanteissa. Kirjassa hän kertoo viidestä erilaisesta vuorovaikutustavasta, joilla kasvattaja voi kohdata lapset haastavissa kasvatustilanteissa; lämpimästi, teknisesti, ristiriitaisesti, välttelevästi tai etäisesti.

Lämpimässä vuorovaikutustavassa lapset kohdataan kiireettömästi, pysähdytään lapsen kokemuksen äärelle, kuunnellaan lasta arvostavasti, sekä pyritään tavoittamaan lapsen kokemus ja tulkinta tilanteesta. Ominaista tälle vuorovaikutustavalle on syvä sitoutuminen vuorovaikutukseen lapsen tai lapsiryhmän kanssa. Kasvattaja säilyttää sensitiivisyytensä silloinkin, kun lapsi ilmentää sosiaalis-emotionaalisen tuen tarvetta. Kasvattaja ymmärtää, ettei lapsi käyttäydy tahallaan hankalasti ja voimakkaisiin tunteisiin vastataan empaattisesti, ei rankaisemalla tai omaa valta-asemaa korostaen. Kasvattajan lämmin vuorovaikutus auttaa lapsia säätelemään omaa käyttäytymistään.

Ristiriitaisessa vuorovaikutustavassa kasvattajan sitoutuminen vuorovaikutukseen vaihtelee, jolloin tapa näyttää lapsen näkökulmasta ristiriitaiselta. Toisinaan tilanteen alussa vuorovaikutus on lämmintä, mutta sen edetessä laatu heikkenee.  Heikko sitoutuminen vuorovaikutukseen provosoi tunnekuohua haastavissa tilanteissa. Haastavissa kasvatustilanteissa on tärkeää, että kasvattajalla on herkkyyttä tulkita tilanteita ja hän osaa joustavasti muuttaa toimintaansa.

Teknisessä vuorovaikutustavassa kasvattaja toimii näennäisesti johdonmukaisella tavalla, mutta on välillä hyvin mustavalkoinen sääntöjen, tuttujen toimintamallien ja ennalta päätettyjen suunnitelmiensa suhteen. Vuorovaikutus on osittain sitoutumatonta, eikä lasten tunteita ja tarpeita aina tunnisteta. Tilanteiden äärelle ei sen kummemmin pysähdytä, vaan toimitaan rutinoidusti ja etäisesti, jolloin lapsen emotionaalinen hyvinvointi ei toteudu.

Välttelevään vuorovaikutustapaan liittyy se, että kasvattaja välttelee haastavia tilanteita tai niiden selvittämistä. Kasvattaja siirtää mielellään kasvatuksellista vastuuta muille aikuisille ja siirtyy itse muihin tehtävin. Aluksi hän saattaa sitoutua vuorovaikutukseen, mutta ennen asian selvittelyä hän saattaa poistua paikalta. Välttelevän vuorovaikutustavan vuoksi lapsen emotionaalinen hyvinvointi ei toteudu ja haastava kasvatustilanne usein pitkittyy. Syitä saattavat olla neuvottomuus, uupumus, pelokkuus sosiaalis-emotionaalista tukea tarvitsevia lapsia kohtaan sekä turhautuneisuus.

Etäinen vuorovaikutustapa on lämpimän vuorovaikutustavan täydellinen vastakohta. Varhaiskasvattaja sivuuttaa lapsen emotionaaliset ja sosiaaliset tarpeet, eikä ole kiinnostunut lapsen kokemuksista, näkemyksistä tai tulkinnoista. Vuorovaikutus ei ole vastavuoroista, eikä kasvattaja sitoudu vuorovaikutukseen lapsen kanssa. Kasvattaja on toisinaan viileä ja autoritaarinen, toisinaan taas välttelevä tai poissaoleva. Kasvattaja ei kohtaa lasta tunnetasolla, ei halua kuulla lasta tai nähdä lapsen tarpeita.

Kirjailijan kokemus aiemman kirjallisuuden perusteella on, että joillekin kasvattajille on helpompaa eristää haastavasti käyttäytyvät lapset tai kohdata heidät välinpitämättömästi. Sen sijaan he voisivat sitoutua rakentamaan näiden kanssa myönteistä vuorovaikutusta. Tyypillistä on, ettei kasvattaja kiinnitä huomiota pieniin onnistumisiin, mutta huomaa haasteet ja puuttuu kokonaisuuden kannalta turhalta tuntuviin asioihin. Positiivinen palaute on kuitenkin paras keino tukea lapsen sosiaalis-emotionaalisia taitoja. Olisi rakentavaa miettiä, miksi lapsi kaipaa kasvattajan huomiota runsaasti osakseen. Huomionhakuisuus osoittaa sosiaalis-emotionaalisen tuen tarvetta, samoin kuin esimerkiksi aggressiivinen käyttäytyminenkin. Tällöin lapsi kaipaa vielä runsaasti aikuisen apua voidakseen hyvin.

OSA III PEDAGOGINEN TOIMINTA

Haastavia kasvatustilanteita syntyy myös sellaisten lasten kanssa, joilla ei ole suurta sosiaalis-emotionaalisen tuen tarvetta. Turvallisessakin ryhmässä on pienelle lapselle vaativaa omien tunteiden sanoittaminen sekä sopeutuminen ryhmään ja ohjattuun toimintaan. Myös päiväkodin melko aikuislähtöinen toimintakulttuuri, jossa vaaditaan istumaan hiljaa paikallaan, odottamaan ja jossa aikuiset pitäytyvät laadituissa toimintasuunnitelmissa, synnyttää haastavia kasvatustilanteita.

Haastavien kasvatustilanteiden määrää pystytään vähentämään merkittävästi, mikäli yksilölliset tarpeet huomioidaan jo toimintaa suunniteltaessa. Jos lapsilla on realistinen mahdollisuus suoriutua annetuista tehtävistä, he todennäköisesti niistä suoriutuvat. Liisa Ahosen tutkimuksen mukaan haastavien kasvatustilanteiden myönteiseen etenemiseen tai niiden ennaltaehkäisyyn vaikuttivat vuorovaikutus, pienryhmätoiminta, ennakointi, positiivinen palaute sekä kasvattajan itsereflektio.

Lämpimässä vuorovaikutussuhteessa haastavat kasvatustilanteet kuihtuvat pääsääntöisesti jo alkutekijöihinsä, kun lapset aistivat että kasvattaja aidosti välittää heistä ja on heidän kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistaan aidosti kiinnostunut. Lämpimän vuorovaikutustavan yhteydessä lapset pyrkivät toimimaan kasvattajan ohjeita noudattaen., sillä lämmin auktoriteetti pohjautuu lasten vapaaehtoisuuteen. Tällöin lapset haluavat toimia tilanteen vaatimalla tavalla parhaan taitonsa mukaan, kasvattajan avustuksella.

Koska runsaasti sosiaalis-emotionaalista tukea tarvitsevat lapset usein kyseenalaistavat aikuisen auktoriteettia sekä päiväkodin toimintakulttuuria, heitä pidetään kuormittavina. Kirjailija haastaa aikuisen kohdistamaan huomionsa omaan toimintaansa ärtymyksen sijaan, kun lapsi kyseenalaistaa aikuisen auktoriteettia.

Ahosen mukaan sosiaalis-emotionaalisen tuen tarvetta ei ymmärretä samalla tavalla kuin esimerkiksi lukivaikeutta. Haastava käyttäytyminen ei ole tahdon asia ja kasvattajien tulisi se tiedostaa ja hyväksyä. Haastavan käyttäytymisen taustalla on sosiaalis-emotionaalisen tuen tarve, jonka vuoksi lapsi ei selviä tietyistä tilanteista ilman aikuisen tukea. Lapseen kohdistuvien odotusten tulisi olla realistisia ja yksilöllisiä. Ikä tai lapsen muut taidot eivät määritä sitä, kuinka lapsi esimerkiksi sietää pettymyksiä tai millä tasolla muiden sosiaalis-emotionaalisten taitojen hallinta on. Erittäin tärkeää on käsitellä lapsen vahvuuksia ja tuen tarvetta yhdessä lapsen kanssa, esimerkiksi satukirjoja ja kuvitettuja tunnekortteja käyttäen.

Sääntöjen määrä kannattaa pitää mahdollisimman vähäisenä, sillä kun ns. turhat säännöt on karsittu, on sekä lasten että kasvattajien helpompi pitää ne mielessään. Ei- tai älä-alkuiset säännöt eivät opeta lapselle, kuinka toimia. Niiden sijaan kannattaa suosia selkeitä toimintaohjeita.

Sosiaalis-emotionaalista tukea tarvitseville lapsille sääntöjen noudattaminen on usein vaikeaa. Aikuisesta saattaa vaikuttaa, että sääntöjen noudattamattomuus on lapsen tietoista uhmaamista päiväkodin sääntöjä kohtaan ja se johtuu rajattomasta kasvatuksesta. Kirjailijan mukaan asia yritetään valitettavan usein ratkaista rajoja kiristämällä, ilman että katsottaisiin asiaa useammasta näkökulmasta. Sääntöihin sopeutumattomuuden syitä voi olla erilaisia. Lapsi voi olla vielä mieleltään joustamaton, eikä hänellä ole sosiaalis-emotionaalisia valmiuksia sopeutua päiväkodin sääntöihin ja aikatauluihin. Kun hän ei ole oppinut vielä ajattelemaan joustavasti, hän ei osaa käyttäytyä joustavasti. Jos tilannetta aletaan ratkoa rajoja kiristämällä, ajaudutaan vääjäämättä kohti konfliktia. Kirjailija toistaa: joustamaton mieli ei opi joustavuutta joustamattomalla kasvatuksella.

Tutkimusten mukaan positiivinen palaute aikuiselta vaikuttaa merkittävästi lapsen itsetuntoon ja käyttäytymiseen positiivisella tavalla. Myös Liisa Ahosen omat tutkimustulokset vahvistavat tätä näyttöä. Positiivinen palaute ruokkii sekä lapsen myönteistä käyttäytymistä että lapsen motivaatiota toimintansa säätelyn harjoitteluun. Se myös edistää oppimista tehokkaasti.

Useissa päiväkodeissa käytetään palkkiojärjestelmää niin että lapsi saa tietynlaisesta käytöksestä palkkion, esimerkiksi tarran ja isommasta tarramäärästä saa jonkin palkinnon. Liisa Ahonen suhtautuu palkitsemiseen osana kasvatusta kriittisesti. Hänen mukaansa palkkiojärjestelmän keskeinen ongelma on se, että lasta motivoidaan ulkoisen palkinnon avulla. Tällöin oppimista eivät ruoki lapsen omat, sisäiset tavoitteet vaan luvassa oleva palkinto. Jos ulkoinen palkkio poistetaan, lapsi ei ole enää motivoitunut oppimaan.  Erityisen kriittisesti Ahonen suhtautuu siihen, että palkkiojärjestelmää sovelletaan lapsen käyttäytymisen säätelyyn. Lapsen aivot ja itsesäätelytaidot eivät kehity yhtään nopeammin, vaikka käytössä olisi millainen porkkana. Päinvastoin palkkiojärjestelmän käyttö voi nakertaa lapsen itsetuntoa, kun hän ei pysty vastaamaan aikuisen hänen käyttäytymiselle asettamiin odotuksiin.

Lisäksi kirjailija haastaa punnitsemaan asiaa lapsen kehittyvän moraalin kannalta. Oppiiko lapsi olemaan lyömättä muita lapsia siksi, että tiedossa on palkinto vai siksi, että lyöminen on väärin ja aiheuttaa muille pahaa mieltä ja kipua? Entä kun palkkio poistetaan? Täytyykö aikuisen ostaa väkivallatonta käytöstä loputtomiin? Oppiiko lapsi väkivallattomaksi vai vain tukahduttamaan aggressionsa? Mitä tapahtuu kun tukahdutetut tunteet nousevat pintaan? Kasvatustyötä tekevien tulisi pohtia toimintaansa perusteellisesti juuri siksi, että se mitä lapsille opetetaan ja miten se tehdään, heijastuu lasten kehitykseen niin moninaisilla tavoilla.

Kasvatussuhde on aina vastavuoroinen. Lasta kunnioittava kasvattaja kasvaa ja kehittyy kasvatussuhteessa vähintään yhtä paljon kuin lapsikin. Kukaan ei ole koskaan täysin valmis tai täydellinen kasvattaja. Siksi onkin ratkaisevan tärkeää tukea omaa kasvuaan lempeästi ja hyväksyvästi.

Lopussa Liisa Ahonen kirjoittaa kauniisti:

”Tällainen on salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen. Vastaa lapsen haastaviin tunteisiin empatialla. Aina. Näe vaivaa ja käytä aikaa luodaksesi lapseen lämmin suhde.”

– Jenni Vainikka –

Takaisin kirjaesittelyihin

Kirjaesittely: Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä

Mitä ihmettä? – opi ymmärtämään lapsesi mieltä on mainiosti Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n sivuilla esiteltäväksi sopiva teos. Usein keskusteltaessa lempeästä kasvatuksesta ja rakentavasta vuorovaikutuksesta puhutaan siitä, miten tärkeää on ymmärtää lasta ja tukea hänen yksilöllisyyttään. Lapsia – tai ylipäätään muita ihmisiä – ei kuitenkaan aina ole helppo ymmärtää. Tähän lastenpsykiatri Janna Rantalan ja psykologi Leea Mattila tarjoavat apua tällä teoksella.

Kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa on nimeltään Ihmeellinen mieli. Siinä avataan mentalisaation käsitettä ja se on kirjan teoreettinen osuus. Toisessa osiossa kuvataan mentalisaation käyttöä arkisissa lapsiperheiden tilanteissa. Johdannossa kirja lupaa sen avulla voitavan muuttaa arkea toimivammaksi tai huomata, että osaankin jo aika hyvin.

Ihmeellinen mieli

Mentalisaatiota sanotaan esimerkiksi tunteilla höystetyksi arkijärjeksi ja “mielen pitämistä mielessä”. Se on ymmärrystä siitä, että meillä jokaisella on oma mieli, joka toimii eri tavoin. Mentalisaatio on myös ymmärrystä siitä, että mieli ohjaa toimintaamme. Se ei varsinaisesti tarkoita, että pitäisi kyetä lukemaan ajatuksia. Tärkeää on tiedostaa, että jokin ohjaa lasta ja olla utelias mitä toisen mielessä liikkuu. Mitä ihmettä lapsi ajatteli, kun teki noin, tai mikä tarve hänellä on tyydyttämättä? Alunperin mentalisaatioteoria on luotu psykoterapeuttiseksi menetelmäksi ja ammattilaisten käytössä se on vakiintunut tapa ymmärtää mielen terveyttä. Koska mentalisaatio kuitenkin liittyy vahvasti ihmisen arkiseen olemiseen, on sitä mahdollista soveltaa vanhemmuuteen.

On oleellista ymmärtää, että mieli ohjaa meitä koko ajan. Silloinkin kun käyttäydymme erikoisesti, jokin saa meidät toimimaan niin. Mielessä ajatukset, toiveet, halut, tarpeet jne kytkeytyvät päälle. Mentalisointia voi sanoa myös mielen tavoitteluksi. Sen avulla, eli toisen mieltä pohtimalla ja ihmettelemällä, meidän on mahdollista ymmärtää toimintaa, joka muuten näyttää käsittämättömältä. Mentalisaatio ei ole kuitenkaan automaattista ja usein tulkitsemme asioita omasta näkökulmastamme käsin. Jos lapsen toimintaa ei pysähdy miettimään, saattaa tahtomattaan väheksyä tai ohittaa lapsen kokemuksen. Mentalisaatio itsessään on haastavaa, mutta vielä haastavammaksi sen tekee ajatus, että on ymmärrettävä, ettei koskaan voi oikeasti varmaksi tietää, mitä toisen mielessä liikkuu. Ihmisten mielet ovat aina toisistaan erilliset ja erilaiset. Siksi kukaan meistä ei koskaan täysin pääse toisen pään sisään, eikä aina onnistu arvaamaan lapsen – tai edes omia – motiivejaan toimia. Päämäärä ei ole siis tietää, vaan yrittää ymmärtää. Ja kun tietää, ettei voi tietää, ei jyrää toista, mikä puolestaan johtaa rakentavaan vuorovaikutukseen. Vuorovaikutuksella ja ihmissuhteilla on tutkimusten mukaan suurempi vaikutus mielenterveyteen kuin geeneillä. Mentalisaatio kehittyy jo lapsuuden ihmissuhteissa.

Mentalisointia ei ole tarpeen tehdä koko ajan, mutta se on tärkeä väline lapsen ymmärtämisessä ja väärinkäsitysten välttämisessä ja selvittelyssä. Mentalisaation avulla vanhemman on myös mahdollista välttyä vallankäytöltä ja pakottamiselta. Kun lasta ymmärtää ja kuulee, on helpompi hyväksyä aikuisen määräys. Meillä kaikilla on tarve tulla ymmärretyksi (toim. huom.: ymmärtämisen ja kuulemisen avulla pakottamiseen ei tarvitse välttämättä ryhtyä!)

“Mielen pitämistä mielessä” tekee valtaosa vanhemmista koko ajan ja useimmat toimivat niin jo ihan vauvan kanssa. Vastaavasti arjessa pidetään mielessä ystävää, jolle ostamme mieleistä tuliaista, tai jätetään sanomatta asioita, joilla saattaisimme loukata läheistä.

Kun lapsi kasvaa ja tarpeet moninaistuvat, voi mentalisointikin olla haastavaa. Ajattelumme on aina sidonnainen tunteisiin ja tämä asettaa mentalisoinnillekin haasteita. Kuitenkin lapsi harjoittelee tunnetaitoja ja mentalisointia aikuisen ohjauksessa ja etenkin mallista. Kun huomioi muita ja kiinnittää huomionsa tunteisiin ja ajatuksiin, pystyy niitä säätelemään. Vanhemman olisi tärkeä olla tietoinen omista tunteistaan ja ajatuksistaan, jotta hän pystyisi olemaan turvallinen ja vakaa aikuinen. Mentalisointia kuitenkin hankaloittaa tunnemyrskyt, jotka liittyvät lapsen kasvuun ja ylipäätään vanhemmuuteen. Tunnetaidot ja mentalisointi liittyvät siis hyvin kiinteästi yhteen. Jos aikuinen ehtii ennen tunnereaktiota mentalisoimaan lapsen kokemusta, hän pystyy säätelemään tunnettaan. Stressaantuneena, kuormittuneena ja omat tarpeet täyttymättömina se voi olla vaikeaa. Kun mentalisaatio heikkenee, ihmisestä tulee ehdoton ja hän saattaa hyvin mustavalkoisesti kokea tietävänsä toisen aikeet ja ajatukset. Halu pohtia toisen näkökulmaa pienenee, samoin kuin kyky pohtia omien tulkintojen totuudenmukaisuutta. Tämä voi näyttäytyä joko raivoamisena tai sitten passiivisuutena – ollaan kuin ei kuultaisikaan. Onneksi ainakin välillä tunteiden säätely ja mentalisaatio onkin helppoa. Aikuisen tulisi siis pyrkiä pitämään itsensä tasapainossa ja tietysti pohdiskelemaan tilanteita myös jälkikäteen. Täydellinen on tuskin kukaan ja on ihan normaalia joskus tehdä virheitä.  

Lapsen mentalisaationkyvyn kehittyminen
Kyky mentalisoida tapahtuu aina suhteessa aikuiseen. Lapsi oppii mentalisoimaan, kun häntä hoitaa aikuinen, joka toimii samoin. Sen lisäksi, että aikuinen tulkitsee lapsen näkökulmaa hänen toiminnassaan, aikuinen myös pyrkii katsomaan omaa toimintaansa lapsen näkökulmasta. Lapsen tunnetilojen huomaaminen ja niiden sanoittaminen on tärkeää. Yhtä tärkeää on pyrkiä ymmärtämään lapsen syitä silloinkin, kun hän toimii ei-toivotusti. Tunnetaidot kehittyvät varsin hitaasti ja vaativat aktiivista vuorovaikutusta. Lohtua, empatiaa ja syliä tarvitsevat myös isot lapset. Lapsille on mentalisaatiokyvyllä on iso merkitys. He ovat suosittuja kavereita, pärjäävät ryhmässä ja oppivat taas lisää vuorovaikutuksesta.    

Mentalisaatiokyky alkaa kehittyä jo vauvana, koska vauvallakin on jo tunteita, mutta hän ei vielä tiedä mitä tuntee. Vastatessaan vauvan tarpeeseen aikuinen heijastaa vauvan kokemuksen intensiteettiä. Kyse on peilaamisesta, jota useimmat vanhemmat tekevät luonnostaan ja vauvaan suhtaudutaan myötäeläen. Tätä samaa kaipaavat myös tahtova taapero tai traaginen teini, vaikka tarpeiden ja tunteiden arvaaminen heidän kohdallaan on vanhemmalle paljon vaikeampaa. Lapsen mentalisaatiokyvyn kannalta aikuisen ennakoitavuudella on myös merkitystä. Kun kyky kehittyy, lapsi oppii kiinnittämään huomiota siihen, mitä muiden päässä liikkuu. Hän oppii esimerkiksi ilahduttamaan, koska tietää mistä aikuinen ilahtuu.

Sen lisäksi, että sanoitetaan tunteita, sanoitetaan ja ymmärretään myös intentioita, eli toiminnan syitä ja tarkoitusperiä. Aikuisen on tärkeä nähdä lapsi hyväntahtoisena, ja muistaa tämän kehitystaso. Näin lapsen intentio ja toiminta linkittyvät, eli sisäinen ja ulkoinen maailma kohtaa ja syntyy mielikuva minusta, joka pystyy toteuttamaan ideoitaan. Käytännössä tämäkin hankaloituu, kun lapsi kasvaa. Pienen lapsen raivarit johtuvat yksinkertaisesti siitä, ettei lapsi osaa ilmaista intentiotaan niin, että aikuinen ymmärtäisi. Lapsi ei myöskään kykene ymmärtämään, miksi hän ei vaikkapa saa koskea kännykkään, mutta aikuinen saa, vaikka hänen intentionsa olisikin tutkia kivaa esinettä, ei rikkoa sitä. Kun hän toistaa halunsa, saattaa vanhempi tulkita tämän uhmaamisena. Tilanne olisi paljon helpompi, jos vanhempi kykenisi näkemään lapsen intention. Vastaavassa tapauksessa on muistettava, että lapsi ei vielä kykene näkemän aikuisten intentioita, vaan tekee päätelmiä sen perusteella, mitä näkee. Aikuisen käytös on ratkaiseva, ei se, mitä hän mahdollisesti ajattelee ja tuntee. Jos siis aikuinen ei ymmärrä lasta, joka tavoittelee kännykkää, on aikuinen karkeasti ilmaisten lapsesta ilkeä ja tuhma, kun ei anna sitä. Lapsi ei kykene tilanteiden arvioimiseen ja joustavaan ajatteluun. Näissä tilanteissa lapsi tulee kohdata empaattisesti, ei järkisyillä perustellen.

Puheen kehitys helpottaa lapsen tulkitsemista puolin ja toisin. Silti ajatus pysyy samana: on tärkeää, että aikuinen haluaa ymmärtää lasta ja on kiinnostunut tämän ajatuksista sekä osoittaa sen selvästi.  Mentalisoivan aikuisen on myös otettava lapsi tosissaan. Tunteet ovat aina totta, ja aikuisen on tärkeä se ymmärtää. Mentalisointi ei kuitenkaan ole ajatusten lukua, eikä joka kerta tarvitse ymmärtää – silti lapsen taidot kehittyvät.

Suhteessa aikuiseen
Useimmiten mentalisointi tapahtuu aikuisilta ihan luonnostaan. Jos ei tapahtuisi, se olisi valtavan raskasta. Lapsen taitojen kehitykselle ei myöskään ole haitallista, jos aikuinen ei aina mentalisointiin kykene. Näin tapahtuu esimerkiksi stressitilanteessa tai väsyneenä. Kun aikuinen ajautuu voimakkaaseen tunnetilaan, hän vajoaa lapsen tasolle, eikä pysty auttamaan lasta. Näin käy useimmille joskus, ja sen voi paikata jälkeenpäin. Joskus aikuisen mentalisaatiokyky ei ole lapsuudessa kehittynyt, mutta sitä on onneksi vielä aikuisuudessa mahdollisuus korjata.

Kun aikuisen mentalisaatiokyky ei toimi, aikuisen sisäinen maailma hämärtää tulkintoja, eli aikuinen ei tavoita lapsen ulkoista todellisuutta. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, jos vanhemmalla on jokin ylitsepääsemätön pelko. Hän saattaa olettaa, että lapsi pelkää samaa asiaa ja toimii silloin pelkonsa sanelemana. Vanhempi voi myös tulkita vauva itkua väärin, koska ei tavoita lapsen tunnetilaa.

Kasvu tapahtuu niin, että aikuinen lukee lapsen mielen sisältöä, mutta myös lapsi pyrkii tavoittelemaan aikuisen mielenliikkeitä. Jos aikuisen mentalisaatio ei toimi, lapsi ei pääse kehittymään. Näissä tilanteissa voisi sanoa, että aikuisen yhteys omaan itseensä on katki. Toisilla pysyvästi, enemmistöllä satunnaisesti.

Ihmisellä on luontaisesti selviytymiskykyä haastavistakin tilanteista. Se on nimeltään resilienssi ja sitä kirjoittajat kutsuvat henkiseksi pommisuojaksi. Relisienssi kehittyy hyväksi, jos mentalisaatiokyky on jossain elämänvaiheessa (suhteessa aikuisiin) päässyt kehittymään niin vahvaksi, että he pystyvät käyttämään sitä myös stressaavissa tilanteissa. Psyykkisesti vahvan, eli resilitentin ihmisen elämässä on ollut haasteita ja käsittelymahdollisuuksia. Merkittävää on, että lapsen mentalisaatiokyky ja resilienssi eivät kehity ainoastaan vanhempien kanssa, vaan esimerkiksi hyvät ystävyyssuhteet ja muut läheiset ihmissuhteet ennustavat niiden kehittymistä.

Mentalisaatiotaidosta aikuisiällä on hyötyä myös aikuiselle itselleen, sillä sen avulla voi esimerkiksi kyetä ymmärtämään omien vanhempien vääriä tekoja ja sitä kautta antaa heille anteeksi.

Mentalisaation haasteet
Muutama tärkeä asia on hyvä nostaa esiin, kun puhutaan haasteista, jotka voivat olla mentalisaation tiellä. Nämä ovat tärkeitä sekä tietää että tunnistaa. Haasteita voivat aiheuttaa aikuisesta tai lapsesta johtuvat asiat.

Teleologisella asenteella tarkoitetaan sitä, kun lapsen mielenliikkeisiin ei edes pyritä perehtymään. Tähän liittyy se, että lasta halutaan hallita ja hänen toivotaan toimivan aikuisen mielen mukaan. Ajatellaan, että kun lapsi vastustaa aikuisen ohjausta, se on turhaa kiukuttelua, uhmaikää, huomionhakua, kurittomuutta, teiniangstia jne. Aikuinen ei siis kykene, eikä halua nähdä lapsen toiminnalla olevan tarkoitusta. Kun lapsen (tai aikuisen) intentioita ei koskaan tunnisteta, on sillä pysyvä vaikutus paitsi lapsen ja aikuisen väliseen suhteeseen, myös lapseen itseensä. Kun suhteesta puuttuu lämpö, leikillisyys ja jousto, on vuorovaikutus haastavaa ja vanhempi kokee tilanteen raskaana, eikä lapsi saa kokea ehdotonta rakkautta, mikä on hyvinvoinnin tärkeä edellytys. Kun lapsi kasvaa näin, hän ei aikuisenakaan kykene arvostamaan omia tunteitaan ja tarpeitaan. Sanomattakin on selvää, että teleologisesta asenteesta on tärkeää pyrkiä eroon.  

Psyykkisen vastaavuuden tilalla tarkoitetaan sitä, kun ihmisen sisäinen maailma hallitsee hänen tulkintoja ja asioiden kokemista. Hänellä omat tunnetilat ja ajatukset sekoittuvat todellisuuteen ja asioita tarkastellaan vain niiden kautta. Silloin havainnot voivat olla täysin vääristyneitä.

Uskottelutilassa taas sisäinen ja ulkoinen maailma kyllä löytyvät, mutta eivät yhdisty. Aikuinen tekee havaintoja, mutta ei osaa tulkita niiden merkityksiä loogisesti. Tällöin aikuinen luulee, että hänen luulonsa on tieto ja päättää lapsen puolesta, mitä tämän mielessä on liikkunut.

Ihmeellinen arki

Kirjan jälkimmäinen kappale kertoo käytännön vinkkejä siihen, miten aikuinen voi paremmin oppia ymmärtämään lapsen mieltä. Aikuisen toimenpiteet ovat valtavan tärkeitä, koska lapsi tarvitsee mentalisointikykyä esimerkiksi vertaistensa kanssa toimiessa. Aikuista itseään taidon kehittäminen hyödyttää myös. Sen avulla voi välttää hermostumistaan, kun ymmärtää toista ja oppii tunnistamaan omat intentionsa.

Ymmärryksen etsimistä
Ensimmäinen tehtävä ymmärryksen lisäämisessä on oppia erottamaan havainto ja tulkinta toisistaan. Lapsen käytös pitäisi nähdä vain käytöksenä, eikä tulkita sitä tahalliseksi ärsytykseksi. Tai puolison pöydälle jättämä lautanen tulee nähdä vain pöydälle jääneenä lautasena, ei puolison tahallisena välinpitämättömyytenä. Tämä saattaa olla yllättävän vaikeaa, vaikka kuulostaakin simppeliltä. Mitä läheisempi ihmissuhde, sen vaikeampaa mentalisaatio on. Tätä voi harjoitella arkena kaikissa eri tapahtumissa ympärillään.

Ymmärtämiseen liittyy kaksi puolta. On yritettävä havainnoida sekä lapsen käytöstä, että omia käsityksiämme lapsen toiminnasta. Mentalisointiin ei liity tietäminen, vaan arvioiminen, arvaaminen ja ihmetteleminen. Lapsi kannattaa ottaa mukaan ihmettelyyn lempeästi kysyen. Kiinnostus, myötäelävät ilmeet, eleet ja kehonkieli auttavat lasta luottamaan aikuiseen. On tärkeä ymmärtää, että lapsella ei juuri koskaan ole paha aikomus. Aina syy lapsen toimintaan ei edes selviä, koska lapsi ei tiedä sitä itsekään. Silloinkin oleellista on osoittaa kiinnostusta ja halua myötäelää.

Ymmärrystä helpottaa, kun suhde lapseen on avoin. Tärkeintä on kuunnella lasta niin, että lapsi haluaa kertoa. Kun vahvistaa lapsen ja aikuisen välistä yhteyttä hyvänä hetkenä, on lasta helpompi ymmärtää ja lapsen on helpompi puhua huononakin hetkenä. Keskeisintä on myötäelävä ymmärrys. Korjaaminen, vähättely, neuvominen tai tunteisiin hurjasti mukaan lähteminen eivät ole rakentavaa vuorovaikutusta. Kun lasta ohjataan kertomaan ja häntä halutaan kuulla, on lapselle jo aiemmin tarjottava ajatteluprosesseja kuvaavia sanoja. Tämän aikuinen tekee mallintamalla. “Minä huomaan/ajattelen/arvioin, että olet väsynyt” on eri sävyinen kuin suora “Olet väsynyt”. Myös omia intentioitaan ja ajatteluprosesseja kannattaa selittää ja joskus voi olla syytä vastata lapselle, ettei ole miettinyt asiaa tuolta kannalta tai ettei tiedä vastausta.

Kun lasta halutaan häntä kasvattaessa ohjata oikeaan ja samalla mentalisoida, tulee aikuisen päästä sisälle lapsen kokemukseen, kertoa minä-viestein oma näkemys silloin kun se on tarpeen ja auttaa tunteiden säätelyssä tai rajoittamisessa. Myös lasta rajoittaessa on tärkeä mentalisoida ja selittää ja lisäksi on tärkeä muistaa lapsen näkökulma. Lapsi ei vielä tunne maailmaa jossa elää, eikä osaa vielä lukea muiden mieliä. He eivät siis tee asioita tahallaan, vaikka se aikuisista joskus voi siltä tuntua. Reagoidessaan lapsen toimintaan aikuisen on kyettävä erottamaan oma tunne ja ajatus. Aikuista saattaa ärsyttää, mutta lapsi ei ole ärsyttävä. Kaikki tunteet ovat kuitenkin myös aikuiselle sallittua ja aikuisen täytyy ne kuunnella, kuulla ja hyväksyä itsessään. Vain sillä tavoin hän pystyy säätelemään tunteitaan ja opettamaan säätelyä myös lapsille. Kirjassa on erinomaisia pieniä vinkkejä tunnesäätelyn tueksi, jotka ovat tietoisuusharjoituksia, eli harjoituksia, joilla palautat itsesi tähän hetkeen, etkä lähde toimimaan impulssin perässä.

Mentalisoinnissa ja ymmärryksen etsimisessä on monta askelta, joissa joskus onnistuu ja joskus taas ei. Kehittyminen on tärkeää, mutta täydellisyyden tavoitteleminen turhaa. On muistettava, että mentalisointia tarvitaan myös hyvissä hetkissä.

Riitojen (ja leikkien) kautta
Hyvään vuorovaikutukseen kuuluu riitojen läpikäynti ja yhteyden palauttaminen. Riitojen välttelyä sen sijaan ei pidetä hyvänä vuorovaikutuksena. Lapsen on hyvä huomata, ettei vanhempi hylkää häntä ristiriidoissa. Yhteyden vahvistaminen ja luottamus ehdottomaan rakkauteen saavat lapsen toimimaan toivotusti paljon paremmin, kuin pakottamalla. Aina vanhempi ei ristiriitatilanteessa kuitenkaan osaa toimia rakentavasti, ja hän saattaa turvautua kiristämiseen tai pakottamiseen. Nämä rikkovat tunneyhteyttä. Esimerkiksi jättäminen jäähylle jättää lapsen yksin mielensä kanssa ja lapsi tarvitsee aikuista eniten nimenomaan silloin, kun hän käyttäytyy ei-toivotusti. Lempeys, empatia ja ystävällisyys puolestaan kertovat lapselle, että aikuinen auttaa hänet tunnemyrskystä yli. Jos lasta käskytetään ankarasti, häntä ei ymmärretä ja kuulla sekä jätetään tunteiden kanssa yksin, tunneyhteys katkeaa. Tunneyhteyden katkos aiheuttaa lapselle aitoa hätää. Jos tilanteet toistuvat usein, katkeaa yhteys kokonaan ja vanhemman ja lapsen välit huononevat. Myös väärin tehneen lapsen mieltä tulisi mentalisoida ja antaa lapsen kertoa oma näkökulmansa syyttelemättä ja tuomitsematta. Opetuksen aika on myöhemmin. Sisarussuhteisiin liittyy usein riitelyä ja niissäkin voi oppia sekä opettaa mentalisaatiota. Riitoja selvitellessä kannattaa kannustaa lapsia kertomaan ja kuuntelemaan sekä oma, että toisen näkökulma ja taitojen edetessä arvioimaan miten riidan olisi voinut estää ja miltä toisesta mahtoi tuntua. Aikuisen mallilla ja läsnäololla on tärkeä rooli.

Lapsen elämässä leikillisyys on tärkeää. Leikin kautta lapsen mielikuvitus ja mentalisaatiokyky kehittyy. Mentalisointia on kiinnostua lapsen asioista ja aikuisen on tärkeä kiinnostua lapsen leikeistä- ja osallistuakin jollain tavoin. Kukin lapsi-vanhempipari voi löytää itselleen sopivan tavan leikkiä, harjoitella mentalisaatiota sekä ylläpitää tunneyhteyttä.
Elokuvat, kirjan ja pelitkin voivat olla mainiona tukena mentalisaation harjoittelussa.

Paljon on tehtävissä
Elämä lapsen kanssa voi olla taiteilua, taistelua, täynnä haasteita ja tunnemyrskyjä. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Mentalisoiva ote voi olla ratkaisu lempeämpään ja mukavampaan lapsiperhearkeen, jossa vanhemmuudesta ja elämästä lasten kanssa saa aidosti nauttia. Teoksen viimeinen kappale kuvaa esimerkkitilanteita, joiden yhdistävä tekijä on nimenmaan lasta kuuleva ja mentalisoiva ote, enkä näe tarpeelliseksi esimerkkejä tässä kuvata.

Keskeisesti mentalisaatioon on muutama tärkeä ajatus, joista tärkein lienee aidosti kiinnostunut ja ymmärrystä etsivä mieli. Aikuisen on aloitettava mentalisaatiotilanteessa  havainnoimaan omaa mielentilaansa. Jos yhteys omaan itseen on hukassa ja tunteet meinaavat ottaa vallan, on tärkeä ensin rauhoittua. Sen jälkeen lapseen tulisi aina ottaa kontakti: ainakin katse, eikä lempeä kosketuskaan ole paha vaihtoehto. Kun pääsee lapsen rinnalle, peilataan, soinnutetaan ja kuunnellaan. Osoitetaan lapselle, että halutaan ymmärää lapsen ajatus ja intentio. Rauhallisena voidaan keskustella ja selvitellä asioita. Lapsen kuunteleminen on äärimmäisen tärkeää. Jos on pakko toimia, täytyy toimia ja jättää loputon selittely. Ja jos ei ole pakko, niin sitten voi joustaa. Molemmissa tapauksissa asian voi purkaa myöhemmin. On myös tärkeä antaa lapselle aikaa kasvaa. Ihan heti ei tarvitse osata kaikkea.

Vimeisenä ja tärkeimpänä muistutetaan, että aikuisen on tärkeä joustaa itsensä kanssa ja hyväksyä, ettei aina onnistu. Tärkeintä on oikea suunta ja halu ymmärtää sekä itseä, että lasta.  Aikuinen voi kasvaa lapsen rinnalla.

Petra Masko –

Takasin kirjaesittelyihin

Kirjaesittely: Huomaa hetki perheessä

Elina Kauppila on kirjoittanut kirjan, joka on tämänhetkiseen kasvatuskeskusteluun tilattu. Rakentava ja lempeä vuorovaikutus kuuluu yhä useamman vanhemman tavoitteisiin, mutta suomalaisia oppaita siihen ei ole oikein ollut. Huomaa hetki perheessä on erityisen tärkeä teos useammasta syystä. Se selittää, miksi aikuisen tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat erittäin merkittäviä lapsen kehityksen kannalta. Lisäksi se antaa konkreettisia ja ymmärrettäviä neuvoja taitojen kehittämiseen.

Jatka lukemista “Kirjaesittely: Huomaa hetki perheessä”

Kirjaesittely: Oma rakas supernapa

Teksti ja kuvitus: Ninka Reittu
Kustannus: Otava 2018

Kirjan päähenkilöinä ovat supersankarit, Iso ja minä-kertoja jonka tulkitsen Ison lapseksi. He ovat lähdössä rannalle ja lapsi kehuu Ison ihanaa mahaa ja toivoo itselleen samanlaista. Iso on epävarma onko maha kuitenkin liian iso mutta minä-kertojan mukaan maha on juuri sopiva. “Ison sylissä oli aina ihanan pehmeää ja lämmintä.” Kun luin tätä lapsille, niin tämä kohta sai heidät kommentoimaan hyväksyvästi kuinka ihana pehmeä ja lämmin syli onkaan. Mikä valloittava ajatus: kirjan aloitusaukeamalle kätketty kehotus halauksiin! Samalla alku tuo vanhemmalle mahdollisuuden olla haavoittuvainen ja kertoa olevansa myös epävarma välillä. Lopussa Iso ja minä ovat yhtä mieltä Ison mahan ihanuudesta ja halittavuudesta, mikä antaa vanhemmalle mahdollisuuden kehua itseään,  niinkuin Isokin kehuu pehmeää ja lämmintä, halittavaa mahaansa.
Jatka lukemista “Kirjaesittely: Oma rakas supernapa”

Kirjaesittely: Simppeliä sormiruokailua

Pääsin tutustumaan Marjut Ollilan kirjoittamaan sormiruokailukirjaan “Simppeliä sormiruokailua”. Kirja on visuaalisesti miellyttävä, helppolukuinen ja loogisesti etenevä. Tähän on myös helppo palata ja etsiä haluamaansa tietoa myöhemmin. Ollila kirjoittaa lempeästi ja kannustavasti, välillä kieli poskella. Kirja on hyvin helposti lähestyttävä, ilman minkäänlaista vastakkainasettelua tai arvostelua. Todellinen hyvänmielen opus.
Jatka lukemista “Kirjaesittely: Simppeliä sormiruokailua”

Esittely: Jukka Hukka -tunnekortit

Testaajat 4 eri sisaruskatrasta 2,5v, 3v, 2×3,5v, 2x5v ja 6v.

Jukka Hukka tunnekortit ovat osa PS-kustannuksen julkaisemaa Avril McDonaldin luomaa Jukka Hukka -sarjaa, johon kuuluu korttien lisäksi viisi tunteita käsittelevää kirjaa.

Korteissa on 12 tunnetta: ilo,rakkaus, suru, viha, hämmästys, pelko, ulkopuolisuus, epäreiluus, reiluus, huolestuneisuus, yksinäisyys ja ylpeys sekä ohjeet korttien käyttöön.
Jatka lukemista “Esittely: Jukka Hukka -tunnekortit”

Kirjaesittely: Tunteiden kirjasto

Kirjaesittely ja lukukokemus kolme(ja puoli)vuotiaan kanssa

Tunteiden kirjasto alkoi viime vuoden lopulla pompahtelemaan sosiaalisessa mediassa uutisvirtaani ja kiinnitin huomiota kirjan kauniiseen ulkoasuun. En ollut kääntänyt kirjasta vielä ensimmäistäkään sivua, saati pidellyt sitä käsissäni aiemmin, kun olin jo useammalle tutulleni hehkuttanut kirjan markkinoille tuloa. Tiesin kirjan sisältävän kauniita eläinkuvia ja käsittelevän tunteita, mutta sen enempää en ollut vielä teokseen perehtynyt.

Jatka lukemista “Kirjaesittely: Tunteiden kirjasto”

Kirjaesittely: Stressin säätely – Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin

Kirjan kirjoittajat: Nina Sajaniemi – neuropsykologian erikoispsykologi ja kehitysneuropsykologian dosentti
Eira Suhonen – filosofian tohtori ja erityisopettaja
Mari Nislin – kasvatustieteen maisteri ja erityisopettaja
Jukka E.Mäkelä – lääketieteen lisensiaatti

Stressin säätely – Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin on suomalaisten tutkijoiden kirjoittama poikkitieteellinen oppikirja stressinsäätelystä. Kirjan 213 sivua sisältää paljon tietoa  stressijärjestelmästämme, stressin säätelyn merkityksestä ja -mekanismeista. Aiheet on selitetty monipuolisesti ja perusteellisesti.

Jatka lukemista “Kirjaesittely: Stressin säätely – Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin”

Page 1 of 4
1 2 3 4