Erityislapsen käytös – seurausta rajojen puutteesta vai huonosta vireystilasta?

Olen monesti törmännyt tilanteisiin, joissa erityislapsen käytös tulkitaan kasvatuksen rajattomuudesta johtuvaksi ja yksinkertaiseksi ratkaisuksi tarjotaan rajojen tiukentamista. Uskallan kuitenkin väittää, että suurimmassa osassa tapauksia rajattomuuden sijaan lapsen käytökseen on syynä lapsen huono vireystila.

Optimaalinen vireystila

Vireystilaa voi olla helpointa ymmärtää kuvaajan avulla. Ympäristössä, jossa on liian vähän ärsykkeitä, ihminen on alivireä. Ärsykkeiden lisääntyessä ihmisen vireystila ja toimintakyky nousee, kunnes ärsykkeitä alkaa olla liikaa ja ihminen ylivirittyy, jolloin hänen toimintakykynsä laskee. Meillä kullakin on oma optimaalisen vireystilan alueemme. Tällöin ärsykkeiden määrä on meille sopiva ja toimintakykymme on hyvä. On huomattava, että saatamme sietää eri aistien kautta tulevia ärsykkeitä eri verran. Toinen on herkempi esimerkiksi kuuloärsykkeille ja toinen tuntoaistin kautta tuleville ärsykkeille. Yhden aistin kautta tuleva ylikuormitus voi kuitenkin vaikuttaa muidenkin aistiärsykkeiden kokemiseen; esimerkiksi koko päivän hangannut paidan lappu voi laskea myös kuuloärsykkeiden sietokykyä.

Erilaisia kuvaajia toimintakyvyn ja ärsykkeiden määrän suhteesta.

Erityislapsilla on usein erilaisesta aivojen toiminnasta johtuen ongelmia vireystilan säätelyssä. Heillä voi olla hyvin kapea optimaalisen vireystilan alue tai se voi sijaita “keskiverrosta” poikkeavalla ärsykealueella. Lapsella voi olla aistiyliherkkyyksiä, joiden vuoksi hän sietää vain pienen määrän jotain ärsykettä ja ylivirittyy helposti. Aistialiherkkyyksien ja aistihakuisuuden vuoksi lapsi voi tarvita normaalia suuremman määrän jotain ärsykettä pysyäkseen toimintakykyisenä. Lisäksi erityislapsen keinot säädellä omaa vireystilaa voivat olla hyvin rajallisia esimerkiksi oppimisen, tunteiden tunnistamisen ja toiminnanohjauksen vaikeuksien tai impulsiivisuuden vuoksi.

Polyvagaalinen teoria

Ylivireystilan vaikutusten ymmärtämiseksi on hyvä tutustua Polyvagaaliseen teoriaan. Ihmisen autonominen eli tahdosta riippumaton hermosto jakautuu kolmeen haaraan. Parasympaattisen hermoston ollessa aktiivinen lapsi pystyy oppimaan, lepäämään ja olemaan yhteydessä toisiin ihmisiin. Sympaattinen hermosto aktivoituu stressitilanteessa, eli ihmisen ylivirittyessä. Se jakautuu kahteen osaan. Lapsi voi mennä taistele tai pakene -tilaan, jolloin hän voi käyttäytyä aggressiivisesti tai paeta tilannetta esimerkiksi karkaamalla tai kieltäytymällä kuuntelemasta. Jos ylivireystila on sietämätön ja lapsi kokee, että mitään ei ole enää tehtävissä, voi vireystila yhtäkkiä romahtaa ja lapsi jähmettyä (vertaa saaliseläimeen, joka teeskentelee kuollutta luovuttuaan pakenemasta).

Esimerkkejä erityislapsen vireystilasta ja stressistä

Erityislapsen sympaattinen hermosto voi aktivoitua helposti, jolloin hän voi joutua muita helpommin pois yhteyden tilasta. Vanhempien tärkeä tehtävä onkin tukea lapsen parasympaattista hermostoa ja auttaa lasta pysymään optimaalisessa vireystilassa. Erityistä arkea ymmärtämättömien silmissä tämä lapsen tukeminen saattaa kuitenkin näyttää rajattomalta kasvatukselta. Annan muutamia elävän elämän esimerkkejä.

Erityislapsi voi käyttäytyä vieraampien seurassa “kiltisti”, mutta alkaa käyttäytyä häiritsevästi heti perheenjäsenen saapuessa paikalle. Tilanne voi tulla tulkituksi niin että lapsen ja vanhemman suhteessa on ongelmia. Erityislapset voivat kuitenkin kyetä ylläpitämään toimintakykyään hetkellisesti kuormittuneinakin, esimerkiksi vieraiden seurassa. Tällainen “kompensointi” on kuitenkin lapselle todella kuormittavaa ja vanhemman saapuessa paikalle lapsi saattaa uskaltaa vihdoin purkaa tätä kuormitustaan. Joskus “kiltiltä” vaikuttava lapsi saattaa olla jopa jähmettymistilassa. Tällöin vanhemman näkeminen nostaa lapsen taistele tai pakene -tilaan; vanhemman läsnä ollessa jotain on vielä tehtävissä!

Erityislapsen vanhemmat joutuvat usein ennakoimaan ja auttamaan lastaan enemmän ja kauemmin kuin neurotyypillisten lasten vanhemmat. Tämä voi ulkopuolisin silmin näyttää siltä kuin vanhemmat ylisuojelisivat lasta ja estäisivät tätä itsenäistymästä tai kehittämästä omaa tahdonvoimaa. Esimerkiksi vanhempi saattaa pukea vielä 10-vuotiaalle aistiyliherkälle lapselle kengät. Vanhempi saattaa toimia niin, koska huomaa lapsen vireystilan ja toimintakyvyn olevan sellainen, ettei lapsi nyt pysty kenkien itsenäiseen laittoon, vaikka tämä muulloin osaisikin. Tai ehkä lapsen vireystila on hyvä, mutta kenkien tuntu on lapselle niin ylivirittävä ärsyke, että niiden laittaminen itse romahduttaisi lapsen toimintakyvyn.

Tilanteet, joissa erityislapsi on ajautunut taistele tai pakene -tilaan, voivat näyttää siltä, että vanhempi sietää liikaa. Rauhallisen suhtautumisen tarkoitus on kuitenkin palauttaa lapsi yhteyden tilaan. Omalle lapselleni on hieno saavutus, jos hän pystyy huutamaan minulle vihaisesti “ruokaa!”. Tällöin hän tunnistaa tarpeensa ja vielä ilmaisee sen, mikä ei ole aina helppo homma ylikuormittuneelle erityislapselle. Tällöin autan lasta, enkä nalkuta äänensävystä tai sanamuodosta. Opetan lapselle käytöstapoja sitten kun hän on yhteyden tilassa.

Voiko erityislapsi oppia “rajattomaksi”?

Tähän tekstiin minua innoitti kuulemani päivittely äidistä, joka laittoi kiukuttelevalle lapselleen videon päälle, ja “lapsi sai huutamalla tahtonsa läpi”. Entä jos kyseessä olikin erityislapsi, ja videon päälle laittaminen olikin vanhemmalta tietoinen teko? Joskus erityislapsen taistele tai pakene -tila syvenee meltdowniksi, jolloin lapsi on aivan tavoittamattomissa. Tällöin yhteyden tilan palauttaminen voi vaatia paljon muutakin kuin vanhemman rauhallisuutta, esimerkiksi joidenkin ärsykkeiden vähentämistä (esimerkiksi aistimukset, joille lapsi on yliherkkä) ja joidenkin lisäämistä (aistimukset, joita kohtaan lapsi on aistihakuinen). Esimerkiksi aistihakuisen aspergerlapsen meltdowneissa tuttu ja värikäs video voi tarjota juuri sitä, mitä lapsi sillä hetkellä tarvitsee! Videon tuttuus ja ennakoitavuus voivat rauhoittaa lapsen hermostoa ja videon värikkyys voi tarjota lapselle tämän tarvitsemaa ärsykettä ja samalla heikentää ympäristön ärsykkeiden vaikutusta lapseen. Tilanne voi toki näyttää siltä, että vanhempi pelkää lapsensa voimakkaita tunteita, jolloin lapsi saa huutamalla tahtonsa läpi ja videon päälle. Varsinkin, jos lapsi hymyilee raivotessaan. On hyvä muistaa, että ihmisillä on monesti tapana hymyillä ollessaan hämmentyneitä.

En toki kiellä, etteivätkö erityislapsetkin voisi oppia saamaan aggressiolla haluamiaan asioita. Kokemukseni mukaan erityislapset voivat olla hyvinkin alttiita oppimaan tiedostamattoman ehdollistumisen kautta ja yleistämään näitä ehdollistumiaan.  Meillä esimerkiksi oli yhdessä vaiheessa kiirettä; aina kun tulin kotiin, mies lähti heti omiin töihinsä, vaikka leikit lasten kanssa olisivat olleet kesken. Tällainen nopea siirtymä ilman ennakointia on kelle tahansa raskas, saati sitten erityislapselle. Erityislapsen mielessä yhdistyivät asiat “äiti tulee kotiin” ja “isä lähtee pois, hauskuus loppuu”. Tällöin jo pelkkä äidin paikalle tuleminen alkoi saada aikaan hankalan olon. Hankala olo johti välillä impulsiiviseen aggressioon, jolloin isä jäikin vähän pidemmäksi aikaa kotiin. Lapsen mielessä yhdistyivät aggressio ja isän paikalle jääminen.

Haluan korostaa, että edellä mainitun kaltainen ehdollistuminen on tiedostamatonta oppimista, ei lapsen tietoinen päätös manipuloida vanhempiaan. Lapsella vain ei ole muita keinoja ilmaista halujaan, tarpeitaan ja tunteitaan, tai hänen hermostonsa tila on sellainen, ettei hän kykene jo olemassa olevia keinoja käyttämään. Aikuisen vastuulle jää pohtia, mitä lapsi hakee aggressiollaan ja miksi, sekä millä muilla keinoilla lapsi voisi saada viestinsä perille. Tarvitseeko lapsi esimerkiksi tukea itsensä ilmaisuun? Onko aikuisen vuorovaikutuksessa jotain, mitä lapsi ei ymmärrä? Tarvitseeko lapsi enemmän ennakointia? Miten lapsen optimaalista vireystilaa voisi tukea? Esimerkkitapauksessa lapsen ehdollistuma saatiin katkaistua ennakoimalla leikin loppumista, jatkamalla leikkiaikaa vielä hetken äidin kotiin tulon jälkeen ja ohjaamalla lasta sitten uuteen tekemiseen. Huomattavaa on, että tällainen ehdollistumien katkaisu vaatii lukuisia toistoja eikä tapahdu hetkessä.

Tiukemmat vai harkitummat rajat?

Usein erityislapsen käytöksen ongelmiin tarjotaan yksinkertaiseksi ratkaisuksi rajojen tiukentamista. Taustalla saattaa olla ajatus, että lapsilla on sisäsyntyinen tarve “hölmöillä”, jolloin tiukkojen rajojen tarkoitus on tukahduttaa tämä hölmöily. Oikeasti lapsella on sisäsyntyinen pyrkimys yhteyteen, ja hän toimii “hyvin”, jos vain siihen kykenee. (Tätä kykyä voivat syödä esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani seikat: lapsen käytössä olevien keinojen vähyys, hänen ehdollistumisensa ja hermoston tilansa.) On huomattava, että rajojen tiukentaminen ei auta käytökseen, joka on seurausta tahdosta riippumattoman hermoston tilasta. Eihän masentunut aikuinenkaan lopeta murehtimista sillä, että häntä käsketään niin tehdä. Vanhemman tiukempi ote saattaa itse asiassa vain lisätä lapsen ongelmia sympaattisen hermoston aktivaation lisääntyessä. Rajojen tiukentamisen sijaan olisi pyrittävä auttamaan lasta hermoston rauhoittamisessa.

Monesti jää myös epäselväksi, mitä “tiukemmilla rajoilla” tarkoitetaan. Pitäisikö erityislasta vain käskeä tiukemmin: “Nyt vaan laitat ne kengät itse jalkaan!” tai “Pyydä nätimmin ennen kuin saat ruokaa!”? Mitäs sitten, jos lapsi ei kykene näitä rajoja noudattamaan? Itse olen huomannut toimivaksi “harkitummat rajat”. Joka kerta kun aikuinen aikoo käskeä tai kieltää lasta, hän pohtii ensin, miksi kyseessä oleva asia on aikuiselle niin tärkeä. Aikuinen voi myös pohtia, mikä tarve lapsella on täyttymättä tai mihin lapsi on ehdollistunut. Turhat käskyt ja kiellot karsitaan pois ja lasta pyydetään (konkreettisesti ja positiiviseen sävyyn) tekemään asioita, jotka ovat todella tärkeitä. Pyynnöt ovat sellaisia, joita lapsi pystyy siinä hetkessä ja hermoston tilassa toteuttamaan, ja tarvittaessa pyyntöjen toteutukseen tarjotaan lapsen tarvitsema tuki. Tärkeää on ymmärtää, että aikuinen ja lapsi ovat samalla puolella. Vaikka vanhempi “voittaisi”, lapsen ei tarvitse “hävitä”, ja päinvastoin. Hedelmällisempää ja yhteyden tilaa tukevampaa on etsiä ratkaisuja, joissa molemmat voittavat.

Sonja Häkkinen

Lisätietoja muun muassa täältä:

Erityisvanhemmuudesta:
Arkea herkästi aistivan lapsen kanssa
Erityisvoimia

Aistien toiminnasta:
– Szegda, D. &  Hokkanen, E. Apua arkeen ja aistihäiriöihin. Ohjeita ja kokemuksia erityistä tukea tarvitsevan lapsen kasvattamisesta.

Polyvagaalisesta teoriasta:
Tunnetaitoja vahvistetaan korjaavien vuorovaikutuskokemusten kautta

Molemmat voittavat -menetelmästä:
Kirjaesittely: Tulistuva lapsi

Share Button