Erityislasta ei ole lempeydellä* pilattu

Olen usein törmännyt ajatukseen, että nykylasten (aikuisia) häiritsevä käytös ja erityislasten määrän lisääntyminen johtuisi lempeämmästä kasvatuskulttuurista, kun lapsia ei enää entiseen tapaan “laiteta kuriin”. Erityislapsiaan lempeästi kasvattavat vanhemmat saattavatkin saada ympäristöstään usein viestiä: “teet jotain väärin”. Milloin muiden mielestä lapselle on annettu liikaa periksi, milloin on asetettu liian tiukat rajat ja jopa vanhempien rakkauden riittävyyttä saatetaan epäillä. Näille vanhemmille haluaisin kertoa, että erityislapsi voi oireilla, vaikka ne kuuluisat rajat ja rakkaus olisivatkin kunnossa.

Joskus lasten erityisyyteen tai lempeään kasvatukseen perehtymättömien syyttävä sormi saattaa osoittaa myös lapsia, ikään kuin lapset toimisivat häiritsevästi tahallaan. Nykytietämyksen mukaan lapset kuitenkin toimivat niin hyvin kuin sillä hetkellä kykenevät. Häiritsevän käytöksen taustalla voi olla täyttämättömiä tarpeita ja/tai taitopuutteita, joita taitavinkaan kasvattaja ei kykene hetkessä paikkailemaan, mutta joiden kanssa aikuinen voi lasta vähitellen auttaa.

Erityislapsen kanssa toimiminen vaatiikin aikuiselta kykyä sietää epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteita. Kun itselleen myöntää rehellisesti, ettei pysty toimimaan lapsen kanssa täydellisesti, ei tarvitse kokea jatkuvasti syyllisyyttä – tai siirtää sitä itsen ulkopuolelle, lapseen tai hänen kanssaan toimiviin muihin aikuisiin. Syyllisten etsimiseltä vapautuvan energian voi keskittää uuden opetteluun ja lapsen tukemiseen tai ihan vain omaan latautumiseen.

Erityislapsen ongelmallisen käytöksen taustalta voi löytyä yhtä jos toista, esimerkiksi mielen teorian puutteet, toiminnanohjauksen ongelmat, kommunikaatiokeinojen puute, vireystilan säätelyn vaikeudet, poikkeava aistien toiminta ja pelkotilat, muutamia luetellakseni. Oma lapseni auttoi minulta kerran roskaa pois silmästä murjomalla nyrkillä silmääni. Silloin tajusin hänellä olevan taitopuutteita myös voimansäätelyssä ja tätä harjoitetaan nyt toimintaterapiassa. Joku muu olisi voinut tulkita tilanteen tahalliseksi.

Lapseni satuttaa muita myös muista syistä kuin voimansäätelystä johtuen. Näiden syiden etsiminen on melkoista salapoliisityötä. Välillä lapseni hakee syvätuntoaistimuksia itselleen; siskoa muksauttamalla saa siskon muksauttamaan takaisin. Tällöin tehtäväni on ohjata lasta johonkin sallittuun toimintaan, joka tuottaa syvätuntoaistimuksia. Koska lapseni on vaikea ymmärtää, että toisia sattuu kosketus, jota hän itse ei aistisäätelyn häiriöiden vuoksi tunne, opetan lapselleni tapoja selvittää toisten mieltymyksiä. Silloinkin, kun lapseni satuttaa toisia hakeakseen huomiotani, käytös ei ole tahallista. Hän tarvitsee lähes koko ajan aikuista paikkaamaan puutteellista toiminnanohjaustaan, eikä hänellä vielä ole parempia keinoja pyytää apuani. Ennakoin tilanteita ja pyrin vähitellen ohjaamaan lasta omatoimisuuteen kuvallisin ohjein.

Tapani toimia voi näyttää lapsen häiritsevän käytöksen liialta sallimiselta ja lapsen passivoinnilta, mutta tavoite on päinvastainen: lapsen omatoimisuuden lisääminen ja toivotun käytösmallin opettaminen. Pelkkä “ei saa satuttaa” -paasaus ja keinotekoiset rangaistukset eivät auta. Päinvastoin, jatkuvasti kielletty lapsi voi oppia saavansa yhteyden aikuiseen helpoiten negatiivisen kautta. On tehokkaampaa käyttää aika lapsen positiiviseen vahvistamiseen.

Uusia asioita opeteltaessa kiinnitän lähes kaiken huomioni opeteltavaan asiaan. Tällöin saatan katsoa vähemmän häiritsevää käytöstä läpi sormien. Tilanteet, joissa lapsi ei riko mitään tai satuta toisia, voidaan jättää huomiotta, silloin kun huomiotta jättäminen ei saa aikaan arkea pahasti haittaavia ajatusjumeja. Tärkeimmät asiat opetellaan ensin ja hienosäätö jätetään myöhemmäksi. Välillä saan kuumottavia katseita osakseni, mutta niistä oppii olemaan välittämättä, kun varmistuu omista toimintatavoistaan ja niiden taustalla vaikuttavista arvoista.

Huippuhetkeni kasvattajana oli, kun 5-vuotias lapseni sai hepulin mäenlaskutapahtumassa. ”HOUSUUUUUT!!” hän raivosi minulle niin että koko mäki raikui. Olin niin innoissani, että unohdin ensimmäistä kertaa katseet niskassani. Lapseni hillitsi itsensä, sillä hän ei repinyt housujaan pois keskellä pakkastalvea tai alkanut hakata ketään. Hän nimesi ongelmansa: housut olivat huonosti. Hän siis kykeni tunnistamaan ongelmansa, vaikka lapsia vilisevä ja oman vuoron odottamista vaativa tapahtuma varmasti rasitti häntä.  Lisäksi hän osasi päätellä, että minä voisin auttaa, eikä hän olettanut, että minä tietäisin ongelmasta kertomattakin. ”Kiitos, kun kerroit”, kehuin lastani ja autoin housut hyvin. Sen sijaan, että olisin alkanut opettaa, kuinka äidille kuuluisi puhua. Tämän voi tehdä vasta pahimman tunnemyrskyn mentyä ohi. Myöhemmin opeteltavaksi jäi myös se, kuinka housuongelman voi hoitaa itsekin, ilman apuani.

Kaikkien haasteiden keskellä uskon, että lapseni vielä oppii elämässä tarvitsemansa taidot. Kunhan hän saa tehdä sen omaan tahtiinsa ja kannustavassa ilmapiirissä, lempeiden ja ymmärtävien aikuisten tukemana.

Oli diagnooseja tai ei, meillä kaikilla on omat erityisyyteemme. Lempeä kasvatus* tunnustaa jokaisen yksilön ihmisarvon ja auttaa kohtaamaan ihmiset yksilöllisesti ja kunkin erityispiirteitä kunnioittaen.

*Lempeydellä viittaan tässä Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n lanseeraamaan Lempeään kasvatukseen, jossa aikuinen hyväksyy lapsen tunteet huolehtien samalla myös omista rajoistaan (vertaa curling-vanhemmuuteen, jossa aikuinen antaa lapsen rikkoa rajojaan, koska pelkää lapsen hankalia tunteita).

Kirjoittaja:
Sonja Häkkinen

Share Button