Mitä KiVa on minulle?

Kiintymysvanhemmuus koetaan eri tavoin eri perheissä. Tässä blogitekstissä yhdistyksemme aktiivi kertoo, miten hän on löytänyt KiVan pariin ja miten hän siihen liittyvät asiat kokee.

Minulla on kolme lasta, joista vanhin on pian esikoululainen ja nuorin täytti äskettäin vuoden. Olen siis kohta kuusi vuotta saanut olla äiti. Lempeä kasvatus ja lapsentahtisuus olivat pinnalla, kun esikoiseni syntyi vuonna 2014. Tutustuin silloin myös kiintymysvanhemmuuteen, joka tuntui heti luontevalta ja huomattavasti perustellummalta tavalta toimia kuin hieman vanhanaikaisiksi kokemani autoritaariset kasvatusmallit. Usein sanotaan, että esikoinen on koekappale ja vasta nuorempien lasten kanssa oikeasti tietää, miten haluaa lapsensa kasvattaa. Itse koen olevani onnekas, koska uskon löytäneeni itselleni ja perheelleni parhaat mahdolliset kasvatuskäytännöt jo esikoiseni kohdalla. Se on pitkälti kiintymysvanhemmuuden ansiota, mutta varmasti myös oman lapsuudenkotini suosima lempeä kasvatus on auttanut minua luottamaan rohkeasti omaan intuitiooni vanhemmuudesta jo tilastollisesti nuorena, 26-vuotiaana esikoisen äitinä. Lisäksi myös puolisoni on vahvasti lempeän kasvatuksen kannalla. Jos saisin palata esikoiseni vauva-aikaan, tekisin kaiken uudestaan ihan samalla tavalla. Olen myös toiminut nuorempien lasteni kanssa mahdollisimman pitkälti samoin kuin esikoisen kanssa. Kiintymysvanhemmuus onkin minulle ennen kaikkea elämäntapa ja viitekehys, joka tarjoaa luonnollisiksi ja toimiviksi kokemieni kasvatusvalintojen taustalle vahvan tutkimusnäytön.

Mitä ajattelen imetyksestä ja nukkumisesta?

Olen imettänyt kaikkia lapsiani varsin pitkään ja nukun kaikkien kolmen kanssa perhepedissä. Minusta perhepeti on maailman helpoin ja mukavin tapa nukkua. Turvallinen perhepeti on myös lapsen terveyden kannalta selvästi hyödyllinen. Se suojaa vauvaa kätkytkuolemalta ja mahdollistaa osaltaan pitkän imetyksen, joka taas tutkitusti edistää lapsen terveyttä monin tavoin läpi koko elämän. Olen myös itse hyötynyt perhepedistä, jossa olen saanut jopa vastasyntyneen kanssa nukkua aikuisen mittapuulla arvioituna kokonaisia öitä, kun normaaliin kehitykseen kuuluvat lasten yöheräilyt eivät pakota minua nousemaan sängystä. Lapseni rauhoittuvat itse jatkamaan unia, kun ovat ensin varmistaneet, että aikuinen nukkuu lähellä. Yöimetyksetkin sujuvat helposti, kun jo muutaman kuukauden iästä lähtien lapset ovat voineet minua herättämättä syödä tarjolla olevasta rinnasta.

Nykypäivän aikuislähtöisessä kulttuurissa vauvojen ja lasten unesta on tehty bisnes, jossa lapselle täysin normaalista nukkumisrytmistä on tekemällä tehty ongelma. Epärealistiset odotukset ja lapsen luontaista yöheräilyä kestämätön yhteiskuntarakenne ajavat monet perheet unikoulujen kierteeseen. Unikoulubisneksen sallimien uniassosiaatioiden (esim. tietyt rituaalin tavoin toistettavat iltarutiinit, unilelu, tietty tuutulaulu, tutti) sijasta olen itse kokenut hyväksi biologisesti normaalit uniassosiaatiot, kuten rinnalle nukahtamisen. Isompien lasteni kanssa olen jo saanut myös nähdä, kuinka nämä assosiaatiot vaihtuvat itsestään lasten kasvaessa uusiin ja yöheräily itsestään vähenee iän myötä. Myös monissa muissa asioissa uskon täysin siihen, että lapsi kyllä iän myötä oppii tarvittavat taidot, ellei häntä varta vasten estä opettelemasta. Harva tietoisesti opettaa lastaan kävelemään, mutta silti lapset sen ennemmin tai myöhemmin oppivat. Samalla tavalla lapset oppivat myös vaikkapa nukahtamaan yksin tai vieroittuvat rinnalta, kun ovat siihen valmiita. 

Miten koen lapsentahtisuuden?

Julkisuudessa on puhuttu lapsentahtisuuden kuormittavuudesta. Itse koen asian täysin päinvastoin. Lapsentahtisuus ja lapsen erilaisten kehitysvaiheiden hyväksyminen on helpottanut ja sujuvoittanut arkea  monella tavalla. Kiintymysvanhemmuudessa huomioidaan myös se, ettei tarkoitus ole pyrkiä lapsentahtisuuteen oman itsensä kustannuksella. Ajattelen, että kiintymysvanhemmuus tarjoaa turvalliset raamit lapsentahtiselle kasvatukselle, koska sen periaatteisiin kuuluu myös aikuisen omien rajojen tunnistaminen. Lapsentahtisuus ei siinä tarkoita vanhemman omien rajojen rikkomista vaan koko perheen hyvinvointia tukevan tasapainon etsimistä.

Mitä mieltä olen rajoista?

Minusta on melko absurdia, että vanhemman tulisi ensin tiukasti rajoittaa lasta, mutta aikuisena saman lapsen tulisi maagisesti oppia määrittelemään omat rajansa. Minusta on huomattavasti järkevämpää pyrkiä tunnistamaan ja määrittelemään omat rajani, jotka osaltaan ovat vaikuttaneet meidän perheemme sääntöihin. Kiintymysvanhemmuus tarkoittaa minulle perinteisestä ”rajat on rakkautta” -ajattelumallista perustellulla tavalla poikkeavaa käytäntöä, jossa jokainen perheessä pyrkii tunnistamaan omat tarpeensa ja omat rajansa. Kun omat rajat on määritelty, on helpompaa luoda yhteiset säännöt, joiden turvin kenenkään ei tarvitse sietää rajojensa rikkomista ja arki sujuu. Tältä pohjalta kasvatettujen lasten on myös aikuisina helpompaa pitää puolensa esimerkiksi työelämässä tai parisuhteissa.

Mitä rakentava vuorovaikutus merkitsee minulle?

Ajoittain arjen kiire ja väsymys kuormittavat niin paljon, ettei rakentavaan vuorovaikutukseen tunnu riittävän voimavaroja. Tällaisina kausina huomaan heti, miten yhteyden heikkeneminen ja aikuisen antama malli vaikuttavat lasten käytökseen. Vaikka väsyneenä lapsen tunnetilan empaattinen vastaanottaminen voi tuntua ylivoimaiselta, on se kuitenkin lopulta helpoin ja toimivin tapa rauhoittaa tilanne. Kiintymysvanhemmuus on tarjonnut minulle konkreettisia työkaluja ja keinoja näiden arkisten vuorovaikutushaasteiden voittamiseen. Itse koen saaneeni hyviä vinkkejä esimerkiksi Thomas Gordonin kirjasta Toimiva perhe. En ole koskaan joutunut tappelemaan uhmakohtauksen saaneen lapsen kanssa, koska valtataistelun sijaan olen kohdannut tahtoikäisen tunteet aktiivisen kuuntelun avulla. Ja kun vauvasta asti ristiriitojen ratkaisuun on käytetty kaikki voittavat -periaatetta, ei turhaa valtataistelua lasten ja aikuisten välille synny. Kun menetelmä on kaikille tuttu, niin parhaimmillaan 3- ja 5-vuotiaat lapset osaavat kahdestaankin etsiä molemmille sopivia ratkaisuja leikeissään, jolloin yhteentörmäyksiä tulee vähemmän ja tuntikausien sujuvat yhteisleikit taas muuttuvat osaksi normaalia arkea.

Mitä muuta KiVa on minulle?

Vaikka monet kiintymysvanhemmuuteen liittyvät toimintatavat ovat minulle tärkeitä, en kuitenkaan noudata jatkuvasti ja ehdoitta niitä kaikkia. En ole itse esimerkiksi koskaan kokenut vessahätäviestintää omakseni. Lempeys ja joustavuus ovat kiintymysvanhemmuuden etuja. Voin valita juuri ne toimintatavat, jotka sopivat meidän perheellemme.

Vuosien aikana osa aiemmista kasvatusperiaatteistani on muuttunut. En kuitenkaan ajattele, että se olisi ”riman laskemista”. Kokemus vanhemmuudesta ja omassa perheessä toimivista kasvatustavoista mahdollistaa kehityksen myös tässä asiassa. Vaikka jokin tietty toimintamalli olisi yleisellä tasolla ensisijaisesti suositeltava, voi se jossain kontekstissa osoittautua toimimattomaksi. Silloin luopuminen aiemmista periaatteista on hyvää vanhemmuutta ja tarpeellista sopeutumista tilanteeseen. Periaatteellinen omien mielipiteidensä takana seisominen ei muutenkaan ole minusta osoitus älykkyydestä. Sen sijaan todellista viisautta on kyky sopeuttaa omaa toimintaansa ja kyky muuttaa perustellusti mieltään alati lisääntyvän tiedon ja kokemuksen myötä.

Yksi kiintymysvanhemmuuden keskeisistä ajatuksista on lempeys. Lasten lisäksi kiintymysvanhemmuus merkitsee minulle myös lempeyttä omaa itseäni ja vanhemmuuttani kohtaan. Koen, että vanhemmuus on jatkuvasti muuttuva ja kehittyvä prosessi ja nämä ensimmäiset kuusi vuotta vasta pieni pintaraapaisu. Muutoksen keskellä haluan, että kiintymysvanhemmuus, lempeä kasvatus ja lasta arvostava vuorovaikutus ovat pysyvä osa meidän perheemme arkea.

– kirjoittaja on KiVa ry:n toimihenkilö

Share Button