Rakkauden ja pelon rajat

Usein kuulee sanottavan, että rajat ovat rakkautta, mutta harvoin erittelyä siitä, mitä tämä toteamus pitää sisällään. Rajoja on monenlaisia. Niin emotionaalisia kuin toiminnallisia, konkreettisia kuin abstrakteja. Lausahduksella voi olla yhtä monta tulkintatapaa kuin tulkitsijaa, joten haluan tässä blogissa uppoutua omaan käsitykseeni siitä, mitä rajat minulle tarkoittavat ja miten ne liittyvät rakkauteen ja pelkoon, taikka lapsen ja itseni kohtaamiseen.

KiVa kannustaa tarkastelemaan ja ilmaisemaan rajoja minä-muodossa. Tarkoitus on piirtää rajoja itsensä ympärille sen sijaan että loisi niitä lapsen ympärille. Kun aikuinen ilmaisee omia rajojaan, hän myös mallintaa tätä taitoa lapselleen. Tekemisemme vaikuttavat muihin, ja kun aikuinen ilmaisee lapsen tekojen seurauksia lempeästi ja itsestään kertoen, ajattelen rajojen ilmentyvän ja saavan muodon niiden todellisessa ympäristössä; vuorovaikutuksessa ja suhteessa toistemme kanssa. Pidän tästä tavasta tarkastella asiaa ja olen saanut ajatuksesta syväluotaavaa oppia muihinkin ihmissuhteisiin.

Omien rajojen ilmaiseminen minä-muodossa tuo väistämättä itsensä äärelle, sillä ennen kuin rajoja voidaan ilmaista tai pyrkiä ylläpitämään, on ne tunnettava. Ajattelen rajat myös elävinä ja alati muuttuvina. Sellaista tilaa, jossa olen eritellyt ja muotoillut pysyvät, kestävät ja muuttumattomat rajat itselleni, ei varmaankaan koskaan tule. Eikä onneksi tarvitsekaan. Mitä minun on kuitenkin hyvä tarkastella, on se, miksi haluan rajoja itselleni asettaa, miten sen teen ja mikä vaikutus tällä on elämään ja ihmissuhteisiin.

On olemassa selkeitä ja kaikille tarpeellisia rajoja, jotka liittyvät esimerkiksi turvallisuuteen. Lisäksi on lukemattomia muita rajoja, joiden tärkeyttä ja tarpeellisuutta lienee hyvä tarkastella tietoisesti omassa elämässään. Huolimatta siitä, mitä nämä rajat ovat, tärkeämmäksi ajattelen tavan, jolla niitä asetetaan. Sävy, tapa ja tunnelma ovat aikuisen vastuulla tilanteissa aina, eikä rajojen asettamisella voida mielestäni oikeuttaa haitallista vallankäyttöä, itsemääräämisoikeuden tahallista rikkomista tai negatiivista sävyä ulosannissa ja toimissa. Avaan tätä ajatusta hieman.

Hampaidenpesun voidaan esimerkiksi ajatella olevan terveysasia, ja näin ollen tarpeellinen rajojen asettamisen kohde. Kuitenkin on suuresti väliä sillä, miten tämä toimi toteutetaan, ja mikä lapsen kokemus siitä on. Onko hedelmällistä painostaa tai peräti pakottaa lapsi tähän toimeen, terveyden nimissä, ja rikkoa samalla hänen itsemääräämisen tarvettaan? Vai keksiikö vanhempi keinon, jolla tämä tuiki tärkeä toimi saadaan maaliin ilman taklausta. Taitava ja luova pelaaja löytää keinot, osaa höllätä, ottaa aikalisää ja säädellä omia pelitaktiikoitaan, jotta hyvä tunnelma säilyy ja peli on kaikille osapuolille reilua. Vanhempi on sekä pelikumppani että tuomari. Haastava yhdistelmä, mutta mahdollinen.

Olen luonut itselleni mantran ”aina on olemassa lempeä tie”, ja tämä on näyttäytynyt arjessa todeksi uudelleen ja uudelleen. Selkärangasta meinaa toisinaan kavuta ylös malli, menneen kaiku, joko omasta lapsuudesta tai yleisestä mallista, joka ohjaa toiseen suuntaan. Se saattaa sanoa vaikkapa, että ”tämä on nyt saatava tehdyksi” tai ”ei lapsi voi tätä päättää”. Lisäksi mukaan pelikentälle tulee tunne, joka koettaa saada minut mukaansa. Tunne on kuristava ja kutistava, sekä todentuntuinen. Nimeän tämän tunteen tässä kohtaa yleisesti peloksi.

Pelko on se vastapeluri, joka pelaa kanssani kentällä. Matkan varrella olen löytänyt keinoja pelitapahtumien ymmärtämiseen, kohtaamiseen ja ratkaisemiseen. Ratkaisu tuntuu olevan paradoksaalisesti ratkaisemattomuudessa, joka voi pitää sisällään itseni tietoista tarkastelua, itsemyötätuntoa ja kasvavaa itseymmärrystä. Pysyäkseni pelikentällä ja pelikunnossa, olen tarvinnut myös kannustavia ja tukevia ihmisiä niin kentän laidalle kuin samaan joukkueeseen, ja toki ihmisiä,  jotka haastavat ja peilaavat omia vahvuuksiani ja heikkouksiani.

Ja sitten takaisin rajoihin. Ne rajat, joita tässä pelissä tarvitsen, ovat syntyneet siitä, että olen oppinut kuulemaan  paremmin itseäni: omaa mukavuutta ja epämukavuutta sekä vaistoa pelin edetessä. Tarvitaan myös hereillä olemista tässä hetkessä, jotta voin käyttää lähes maagista pelisilmää edukseni. Olen huomannut, että rajat ovatkin toisinaan luonnostaan ympärilläni, osaan niitä ilmaista ja todentaa, ja toisinaan ne ovat hauraat ja häilyvät ja koetan ne toisiltakin piilottaa. Mikä sitten tekee tämän eron? Olen jakanut rajat karkeasti kahteen ryhmään; rakkauden ja pelon rajoihin. Kun olen peloissani, saatan koettaa luoda rajoja tehottomasti toisten ympärille, tai ilmaisen omia rajojani turhan karkeasti. Rakkauden tilasta käsin ilmaisen rajoja luontevammin ja lempeämmin, vaikka tuntemus rajoistani olisikin luja.

Rajojen luonne määräytyy siis siitä tilasta missä ne syntyvät ja missä niitä asetetaan. Pelon ja pienuudentunteen kautta tarvitsen lisää voimaa ja saan sitä näennäisesti liian kovista, äkkipikaisista itseäni ja toista hiertävistä rajoista. Rakkauden tilassa rajat ovat sen sijaan lempeitä linjoja omien tarpeideni tukemiseksi. Kuinka voisin sitten ylläpitää tätä rakkauden tilaa? Pelikentällä kun kuitenkin palloaan potkii myös pelko, joka toistuvasti muistuttaa olemassaolostaan ja verryttelee jäseniään. Ennen olen ajatellut, että tämä peli olisi jollain lailla voitettava. Mutta kuka oikeastaan pelaa pelkoa vastaan? Ei rakkaus ainakaan, sillä en koe puhdasta rakkautta voitontahtoisena. Mikä peliä sitten pitää yllä? Ymmärtämättömyys?

Lapsen tunteiden kanssa KiVa suosii myötätuntoista suhtautumista. Tilan pitämistä, kannattelua, sanoittamista ja turvan luomista. Lapsen yksin jättämistä ei suositella vaikeiden tunnetilojen aikana, mutta kuitenkin sisäinen mallini on ohjannut minut jättämään toisinaan oman pelkoni yksin, ehkäpä useinkin. Miksen toisi näitä oppeja siis myös tälle pelikentälle, oman pelkoni luokse. Jos menisin nyt sen luo ja kohtaisin sen rakkaudella, kuinka se suhtautuisi? Olisiko se välttelevä, kauhistunut taikka ihmeissään? Ehkäpä kaikkea näistä. Mitä jos sallisinkin sen olemassaolon ja kuuntelisin sitä? Pelko kertoo omaa tarinaansa, ja yllätyksekseni samaa tarinaa, kuin ajattelin rakkauden rajojen kertovan. Pelko suojelee minua ja tarpeitani. Se käpertyy niiden ympärille ja pitää tiukasti otteessaan, puolustautuu tarvittaessa ja käyttää siihen sitä voimaa, mitä sillä on käytettävissään. Se voi näyttäytyä vihaisena, agressiivisena, holtittomana ja kontrolloimattomana, mutta se käyttää niitä keinoja, joita sillä on. Kuten lapsi vaikeiden tunteiden vietävänä.

Jos pelko siis ei olekaan minua vastaan, miksi minäkään olisin sitä? Miksi pyrkisin pysyttelemään rakkauden tilassa, vain rakkauden rajoja luoden, kun voin mieluummin tarkastella kokonaisuutta sallien. Pelon rajat suojaavat osia, tarpeita ja kohtia, jotka eivät vielä ole tunnettuja, minulle selvillä ja näin ollen rakkauden vaikutuspiirissä. On sanomattakin selvää, että kun voin kohdata oman pelkoni ymmärtävästi, on se helpompaa myös lapsen kohdalla. Miksi en aloittaisi siis itsestäni?

Rajakäsitteen tarkastelu siis tuo minut konkretian tasolta syvemmälle kohtaan, jossa kyse onkin pohjimmiltaan omista sisäisistä malleistani. Aiempi kyseenalaistettu toteamus, “rajat ovat rakkautta” tuleekin nyt näkyville eri kontekstissa. Eräällä lailla rajat siis voivatkin olla rakkautta. Ne voivat olla rakkautta niitä minuuden osia kohtaan, joita ne pelolla tai rakkaudella suojaavat. Sen sijaan rajat, joita esimerkiksi lapsen ympärille pyrimme pystyttämään pelon kautta, kertovat enemmän meistä itsestämme ja siitä missä kohdin meidän on syytä kohdata omaa pelkoamme.

Voimmeko sitten rakkauden tilassa asettaa rajoja myös toisen ympärille? Ajattelen, että jos toisen rajojen määrittelyyn on tarvetta, eikä minä-viesti omasta rajauksesta tai tarpeesta riitä, on se hyvä tehdä nimenomaan rakkauden ja yhteyden tilassa. Käytännön tasolla tämä voisi olla vaikkapa lempeää ohjausta turvallisista tavoista, toisen kunnioituksesta ja hyvinvoinnin ylläpitämisestä. Turvaa luovat, rakkautta ylläpitävät rajat, eivät kuitenkaan tarvitse toimiakseen tiukkuutta, komentamista, kiristelyä, uhkailua, taikka muuta kovistelua, -suhteessa lapseen tai itseeni. On siis todella, ehkäpä sittenkin, vaikka sisäinen malli välillä muuta väittääkin, aina hyvä vaihtoehto valita lempeä tie. Aina on olemassa lempeä tie. Tällä siis pyrin kulkemaan vastedeskin.

Kiitos KiVa, kiitos rakkaus, kiitos pelko ja kaikki pelikaverit. Parhautta on saada oivaltaa teidän kanssa ja myötävaikutuksessa.

– Jenna Metsäketo

Share Button