Pakko ja itsemääräämisoikeus

Itsemääräämisoikeutta pidetään tärkeänä arvona Kiintymysvanhemmuusperheet ry:ssä ja sen lanseeramassa Lempeässä kasvatuksessa, jolla tarkoitetaan rakentavaa, kunnioittavaa ja yksilöllistä kohtaamista vauvaa isompien lasten kasvatuksessa. Itsemääräämisoikeus tarkoittaa, ettei lasta pakoteta, uhata tai kiristetä tekemään asioita vasten tahtoaan. Perusajatus on, että kunnioittamalla, kuuntelemalla ja huomioimalla lasta, hän vastavuoroisesti haluaa kunnioittaa, kuunnella ja huomioida aikuista. Lapsi haluaa luonnostaan seurata aikuista ja mallintaa tältä tapoja toimia maailmassa.

Pakkoa ja lasten vapautta päättää itseään koskevista asioista voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Jos ajatellaan lapsen näkökulmaa, on tärkeä ymmärtää meillä kaikilla olevan sisäsyntyinen tarve päättää meihin liittyvistä asioista; haluamme vaikuttaa omiin asioihimme. Vastuu itsestään, omista tunteistaan, reaktioistaan ja teoistaan kehittyy kasvaessa meille kaikille luonnollisesti. Vastuunotto on pohjana lapsen itsenäisyydelle, mutta myös terveelle itsetunnolle, oman puolen pitämiselle ja jämäkkyydelle. Lapsen kontrollointi, pakottaminen ja uhkailu eivät tee lapsista vastuullista. Sitä vastoin se sisältää piiloviestin, että aikuinen ei luota heihin ja heidän kykyihinsä.

Perustarpeiksi kutsutaan tässä kehoomme liittyviä, fysiologisia tarpeita, kuten nälkä, jano, uni, vessatarpeet, kosketus, läheisyys, etäisyys jne. Näistä meistä jokainen erityisesti haluaa päättää itse. Parhaimmillaan lapsen elämässä muut ihmiset (aikuiset) luovat puitteet näiden tarpeiden täyttymiseksi. Perheessä aikuinen siis tarjoilee säännöllisesti laadukasta ruokaa, luo hyvät puitteet nukkumiselle, antaa lapselle riittävän määrän läheisyyttä sekä kunnioittaa hänen henkilökohtaisia rajojaan. Aikuinen antaa kuitenkin vastuuta lapselle itselleen, eikä pakota lasta toimimaan oman tahtonsa ja tarpeensa mukaan, kuten lapsikaan ei päätä aikuisen asioista. On huomattava, että tässä kirjoituksessa ei kiistetä aikuisen vastuuta, vaan herätellään pohtimaan, miten sitä pitäisi käsitellä ja käyttää. Millaiset ovat kasvun ja kehityksen, sekä koko perheen hyvinvoinnin kannalta sopivia ja hyviä menetelmiä lapsen parhaan kasvun tukemiseen?

Tarvetta omiin asioihin liittyvään päätöksentekoon voi pohdiskella henkilökohtaisesta vastuusta käsin. (vrt. Juul)  Henkilökohtainen vastuu koskee aivan syntymästä saakka esimerkiksi aisteja, tunteita ja perustarpeita, sekä myöhemmin lapsen kasvaessa vapaa-ajan viettoa, harrastuksia, kaverisuhteita, koulutusta, pukeutumista ja ulkonäköä, arvoja ja näihin rinnastettavia asioita. Se tarkoittaa, että muut ihmiset eivät voi tai saa päättää, miten kukakin saa tuntea, miten kukin aistii asioita tai vaikkapa minkä ammatin yksilö valitsee. Toisaalta se myös tarkoittaa, että ihminen kantaa vastuun omista asioistaan itse.

On tilanteita, joissa henkilökohtaista vastuuta ja itsemääräämisen tarvetta on välttämätön estää toteutumasta. Nämä tilanteet tulisi harkita huolella ja niiden suhteen tulee tehdä tietoisesti päätöksiä. On tärkeä pohtia, löytyykö muita vaihtoehtoja kuin (negatiivinen) vallankäyttö ja pakottaminen. Kasvattajat perustelevat usein vallankäyttöään vastuulla ja on totta, että vanhempien vastuu on suuri, eikä lasten turvallisuudesta, terveydestä ja hyvistä kasvun edellytyksistä saa tinkiä. Lasta on ohjattava fyysisesti, mikäli hän meinaa juosta auton alle. Lasta on estettävä, mikäli hän tuhlaa holtittomasti rahojaan tai pelaa vaikkapa videopelejä niin, että koulunkäynti kärsii. On kuitenkin tärkeä huomata, milloin mennään lapsen henkilökohtaisen vastuun alueelle ja pyrittävä jättämään tarpeeton pakottaminen ja vallankäyttö pois. Lapsen tunteiden ja tarpeiden yli käveleminen ja hänen puolestaan paremmin tietäminen on myös yksi Gordonin mainitsemista vuorovaikutuksen kompastuskivistä, jotka vaikuttavat lapseen negatiivisesti.

Vanhempien vastuulliseen rooliin liittyy toisinaan tarve hallita ja pitää kaikkia lankoja käsissään. Vastuu ja vanhemmuuden haasteet saavat aikaan sen, että koetaan otteen heikkenevän, jos ei kontrolloida kaikkea perheessä. Tämä johtaa siihen, että vanhempi alkaa kuvittelemaan lapsen syömisen tai vessassa käyntien kuuluvan luonnollisesti aikuisen kontrollin, eikä lapsen itsemääräämisen piiriin. Vanhempi saattaa kokea, että jos ote ja kontrolli lipsuu, koko pakka hajoaa. Näin ei tosiasiassa ole, vaan yleensä, kun turhasta kontrollista luopuu, tulee elämästä lempeämpää ja paineet hallita kaikkea ympäröivää vähenee. Opituista ja totutuista tavoista ei kuitenkaan aina ole helppo luopua.

Pakottaminen on ongelmallista osin sen vuoksi, että  se saattaa olla vanhemmalta tiedostamaton valinta. Me aikuiset pakotamme lasta, koska olemme itse tulleet pakotetuiksi ja tottuneet siihen. Kasvatuksessa tehdään toimenpiteitä, jotka eivät ole lapsen tasapainoisen kasvun kannalta lainkaan välttämättömiä, tai jotka pahimmassa tapauksessa ovat jopa haitallisia lapselle. Viimeisestä esimerkkinä on syömään pakottaminen, josta nykyisin onneksi jo asiantuntijatkin varottavat, mutta jonka moni meistä nykypäivän vanhemmista on lapsena joutunut kokemaan. Vanhemmat on ikään kuin ohjattu uskomaan, että lapsia pitää pakottaa, koska he eivät tajua tai osaa toimia itse. On ajateltu, että hyvä vanhempi ja kasvattaja on vahva auktoriteetti, joka saa lapset uskomaan kertasanomisella, eikä turhia perusteluja tarvita.  

Kun puhumme vallankäytöstä ja pakottamisesta, on huomattava, mihin sellainen kasvatus voi johtaa. Haluammeko lapsen kasvavan niin, että hänelle kehittyy vahva sisäinen oikeamielisyys ja taito tehdä hyviä päätöksiä, vai haluammeko ohjata heitä laittamaan luottamuksensa ja vastuun valinnoistaan ulkopuolelta tulevien auktoriteettien varaan? Nykypäivänä kyky tarkastella tarjottua tietoa on äärimmäisen tärkeää, koska tietotulva on niin valtava. Tähän pääsee vain sillä, että jokainen saa jo lapsena harjoitella näitä taitoja. Vaikka lapsen tarve tehdä päätöksiä saattaa aiheuttaa vanhemmille hämmennystä, voi silti pohtia, voisiko vallasta vähän luopua ja sen sijaan luottaa mallin ja rakentavan vuorovaikutuksen voimaan. Jos lapsen kuuntelemisen sijaan käskytämme ja määräämme lasta, lapsi löytää viesteistä piilomerkityksiä. Hän saattaa kokea, ettei aikuinen hyväksy hänen tunteitaan, ja ettei aikuinen luota hänen kykyihinsä, vaan kokee lapsen tekevän kaikki asiat väärin. Lapsi voi olettaa, että hän kelpaa vain, jos täyttää aikuisen toiveet. Tämä on myös itsetunnon ja -tuntemuksen kehityksen kannalta merkittävää, sillä jokaisen meistä olisi tärkeää saada kokea ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää.

Pakottaminen ja itsemääräämisen rikkominen on selkeästi perusteltu ei-rakentavaksi kasvatusmenetelmäksi. Niiden tilalle kannattaa valita Lempeä kasvatus ja rakentavan vuorovaikutuksen menetelmät.  Sivuiltamme kiintymysvanhemmuus.fi voi löytää monia vaihtoehtoja uhkailun ja pakottamisen tilalle, esim. Juulin, Rosenbergin ja Gordonin kirjaesittelyistä, UKK-osiosta ja blogiteksteistä.

Lue lisää lempeämmistä menetelmistä:

Lähteet:

Esimerkkitapauksessa pissalla käynnistä tuli valtataistelu, koska pakottajat pelkäsivät menettävänsä kontrollin. ”Mitä, jos sille tulee pissahätä kesken matkan- siitähän menee pilalle koko reissu” tai ”Miksi se ei tottele, pitäishän sen käsittää että minä tiedän, mikä sille on parhaaksi” tai ”Miksi se inttää vastaan aina, eikä kuuntele mitään”. 
Vallankäyttö tilanteessa oli turhaa, ja henkilökohtaisia rajoja rikkovaa. Mallin ja rakentavan vuorovaikutuksen, sekä luottamuksen voimin tilanne olisi ratkennut kaikkia osapuolia kunnioittavalla tavalla. 
Share Button