Kirjaesittely: Onnellisten lasten salaisuudet

Pirjo Suhonen, Siltala, 2020.

”Tiedätkö, mikä teidän suomalaisten ongelma on?” kysyi korealainen yhteistyökumppani Pirjo Suhoselta heidän tehdessään erästä projektia yhdessä. ”Te haluatte lastenne olevan vain onnellisia, ette menestyneitä.” Pirjo Suhonen jäi sanattomaksi. Lausahdus jäi vaivaamaan häntä: ”Voiko olla niin, että lapsi ei voisi olla sekä onnellinen että menestynyt? Eikö jokaisen vanhemman ensisijainen toive kuitenkin ole, että oma lapsi on onnellinen? Vai onko? Onko lapsen menestys joillekin vanhemmille sittenkin tärkeämpää? Mitä menestys on ja miten sitä voisi mitata?”

Tänä päivänä lapsiin ja lapsiperheisiin liittyy yllättävän paljon negatiivisia mielikuvia. Syntyvyys on laskussa, ja suomalaisia nuoria ei kiinnosta perheen perustaminen. Vanhemmuus tuntuu olevan päämäärätietoista suorittamista.

Onnellisten lasten salaisuus -kirja ravistelee näitä asenteita. Pirjo Suhonen on koonnut kirjaan kahdentoista suomalaisen lasten hyvinvoinnin asiantuntijan näkemyksen siitä, mistä asioista lasten hyvinvointi ja onnellisuus voi koostua. Kirjan tavoitteena on auttaa vanhempia ja muita lapsen lähipiirissä olevia aikuisia huomaamaan arjessa ne pienet, mutta merkitykselliset asiat ja tekemiset, joiden avulla lapsen hyvinvoinnin edellytyksiä voisi parantaa. Kirjan tarkoituksena on lempeästi muistuttaa, millä arjen tekemisillä vanhemmuudessa on merkitystä lapsen hyvinvoinnille ja onnellisuudelle. Kirja kannustaa nauttimaan vanhemmuudesta, ei suorittamaan sitä.

Kirja on visuaalisesti kaunis kokonaisuus, jossa on Tuomas Peltomaan elämänmakuiset valokuvat ja Tom Backströmin näyttävä graafinen suunnittelu. Kirja on siis myös ilo silmälle. 

KODIN ILMAPIIRI

asiantuntija Kaisa Aunola

”Lapsen hyvinvoinnin kulmakivi on hänen perustarpeidensa täyttyminen.”

Tänä päivänä vanhemmuudessa on suorittamisen tuntua. Puhutaan intensiivivanhemmuudesta. Kun kaikki toiminta on tavoitteellista, saattaa niin sanottu maalaisjärki kasvatuksessa unohtua. Lapsen hyvinvoinnin kannalta tavoitteita ja yksittäisiä vippaskonsteja merkityksellisempää on kuitenkin kodin ilmapiiri. Lapsen on tärkeää saada kokea perusturvaa ja turvallisuutta elinympäristössään.  Turvallisuuskokemus on keskeinen elementti hyvinvoinnissa.

”Lapsi, joka pystyy avoimesti ilmaisemaan itseään, on vahva.”

Tärkeää on lapsen yksilöllisyyden hyväksyminen ja tämän omiin vahvuuksiin keskittyminen. Vanhemman ei tule jatkuvasti verrata lasta toisiin lapsiin. Lapsen positiiviselle kehitykselle on tärkeää, että vanhempi hyväksyy lapsen oman temperamentin ja yksilölliset vahvuudet. Tärkeää on myös, että lapsi on perheessään hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin hän on.

On tärkeää, että perhe toimii yhtenä yksikkönä. Lasta ei tule nähdä perheestä irrallisena kohteena, vaan hän on tärkeä osa perhettä. Kodin ilmapiiri ja kasvatustyyli liittyvät toisiinsa. Kun vanhempi asettuu lapsen asemaan ja tuo positiivisia tunteita esiin arjessa, kannustaa se lastakin tuomaan esiin positiivisia tunteita. Näin kotona vallitsee ilmapiiri, jossa välitetään toisista. Kotona voi myös olla pelon ilmapiiri, jossa vanhemmat sanelevat kaiken, mitä lapsen kuuluu tehdä. Lapsen tehtävä on tällöin vain totella vanhempiaan. Kodin ilmapiirille tulisi tehdä jotain, jos tuntuu, ettei arki luista ja kotona ei viihdytä. Lapsen valehtelu ja pelko ilmaista omia mielipiteitä ovat esimerkkejä siitä, että kodin ilmapiirissä on todennäköisesti jotain parannettavaa. Vanhempien kasvatustyylillä on siis selvä yhteys kodin ilmapiiriin ja lapsen hyvinvointiin. Vanhemman tulee voida myös hyvin, jotta hän kykenee tukemaan lapsen hyvinvointia. Kun vanhempi kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiinsa, hän voi löytää sieltä keinoja oman vanhemmuutensa tukemiseen.

”Turvallisessa ilmapiirissä lapsi uskaltaa näyttää negatiivisiakin tunteitaan.”

Hyvä ilmapiiri tuo kotiin turvallisuutta. Lapsen tulee voida luottaa siihen, että vaikka hänellä olisi huono päivä, vanhemmat silti rakastavat häntä. Kun perheessä on hyvä ilmapiiri, erimielisyydet pystytään puhumaan ja selvittämään, ja matkaa jatkuu yhdessä eteenpäin. Kaikilla perheenjäsenillä on luottamus siihen, että perhe kantaa.

KEHU LASTA!

asiantuntija Lotta Uusitalo

”Kaikkein tärkeintä on tuntea oma lapsensa ja antaa hänelle tilaa.”

Vanhemmuuteen kuuluu lapsen tukeminen ja positiivisen palautteen antaminen erilaisista asioista. Vanhemman on annettava aikaa lapselle. Lapselle on pystyttävä ja osattava antaa aikaa. Lapset ovat erilaisia, ja on hyväksyttävä, että lapsi syntyy sellaisena kuin syntyy. Temperamentti on asia, johon emme voi vaikuttaa. Lapsen temperamenttia tulee kunnioittaa, ja lapsi on opittava tuntemaan omana itsenään.

Jokaisen vanhemman on tärkeää antaa lapselle aikaa oppimisprosessille; jokainen lapsi oppii kyllä. Rauhoittuminen ja ajan antaminen oppimiselle on tärkeää. Vanhemman tehtävänä on ylläpitää lapsen halua harjoitella. Lapselle syntyy halu harjoitella, kun vanhempi tukee häntä ja hyväksyy hänet. Vanhemman tehtävä on muistutella lasta niistä asioista, jotka jo menevät hänellä hyvin.

Aito kehuminen ja ihastelu ovat ilmaista hyvinvointia, jota voimme jakaa ympärillemme. Kehumisen tulee olla merkityksellistä. Lapsen tunteminen on tärkeää, ja annetun positiivisen palautteen tulee kohdistua johonkin asiaan. Merkityksellinen kehuminen on kehumista konkreettisista asioista, joita lapsi on tehnyt.

Moni vanhempi saattaa kokea hermostuvansa liian usein ja antavansa arjessa lapselle korjaavaa palautetta liian paljon. Silloin vanhemman kannattaa ottaa tavaksi antaa lapselle päivän mittaan vain konkreettista, hyvää palautetta, siis kehua lasta. Tällaisen toiminnan on todettu parantavan vuorovaikutusta todella nopealla syklillä. Kehumisesta tulee pitää ääntä. Jos lasta on kehuttu, hän on voimaantunut, tyytyväinen ja kiitollinen. Silloin hänellä on energiaa lähteä muuttamaan asioita, joihin kaivataan muutosta tai jossa on jotain epäkohtia. Joskus virheellisesti oletetaan, että kehuminen johtaa tyytyväisyyteen, joka hidastaisi kehitystä, mutta mikään tutkimus ei vahvista sitä. Kasvatuksessa tulisi panostaa enemmän vahvuuksiin. Olisi tärkeää, että kaikki vahvuudet ja osaamiset tulisi lapselle sanoitetuiksi ja kaikki ihanat onnistumiset kirjatuiksi. Niillä rakennetaan lapsen itsetuntoa.

”Kehuminen on lahja, jonka annat toiselle.”

Tutkimusten mukaan kehuminen kohottaa ulkopuolisen tarkkailijankin hyvinvointia, kun hän näkee kehutilanteen. Jos itse on hyvinvoiva, on helpompi olla mukava toisille ja kehua heitä. Toiselle hyvän tekeminen nostaa omia emootioita. Vanhemman tehtävä on antaa lapselle mahdollisuus tulla kehutuksi. Vanhempi voi luoda tilanteita, joissa lapsi onnistuu. Vanhemman pitää olla herkkä, tuntea lapsensa ja tietää, mikä on sellainen lapselle sopiva vaativuus- ja vaikeustaso, jossa lapsi voi onnistua. Kehumisella voi todellakin parantaa lasten hyvinvointia ja lisätä onnellisuutta.

TUNNE LAPSI YKSILÖNÄ

asiantuntija Liisa Keltikangas-Järvinen

”Vuorovaikutus vaatii aikaa, mutta on avain lapsen ymmärtämiseen.”

Tänä päivänä vanhemmilla on paine olla vähintäänkin yhtä hyvä kuin muut, paine menestyä vanhemmuudessa. Vanhemmuudesta on tullut suorittamista. Tietyt lapsen kehityksen vaiheet sopivat huonosti nykyaikuisten maailmaan. Tällaisia ovat lapsen kehityksen hitaus ja sen voimakas riippuvuus läheisistä ihmissuhteista, ennen kaikkea suhteesta vanhempiin. Tämänhetkisessä yhteiskunnassa on vaikeaa hyväksyä sitä, että lapsen riippuvuus kiintymyssuhteeksi muodostuneesta aikuisesta kestää pitkään.

Nykyisessä elämäntyylissä pienen lapsen riippuvuuden hyväksyminen on kovin vaikeaa. Vanhemmat kyllä tiedostavat, että lapsella on tarve pysyvään hoitajaan ja tarve muodostaa varhainen kiintymyssuhde, mutta se ei vain ole mahdollista. Vanhemmat myös tiedostavat, että lapsi kaipaa pidempääkin yhdessäoloa.

Lapsen kehityksen hitaus on aikamme haaste, mutta vanhemmat eivät sen vauhtia voi määrätä. Olemme tottuneet elämän hallintaan ja siihen, että voimme päättää kaiken sekä ohjaamme ja kehitämme itseämme. Lapsen kehityksessä on paljon sellaista, mihin ei voi vaikuttaa ja mitä ei voi nopeuttaa.

”Vanhempia auttaisi temperamenttiominaisuuksien tunteminen.”

Yksi tärkeimpiä lapsen onnellisuuden lähteitä on kokemus turvassa olosta – lapsen tunne, että aikuinen pitää hänestä huolta. On tärkeää, että tuntee lapsensa. Oman lapsen tunteminen on mahdollista vain siten, että viettää tarpeeksi aikaa lapsensa kanssa. Haaste nykyvanhemmille on ajan määrä, jonka lapsen kanssa olemiseen on valmis käyttämään. Ei ole olemassa laatuaikaa, joka korvaa ajan määrän.

”Nykyaikaa leimaa odotus lapsen liian aikaisesta itsenäistymisestä.”

Vanhemmuudessa on kyse arvovalinnoista: haluaako olla lapselleen läsnä, jolloin jotain tulee jättää arjessa pois. Hiekkalaatikon reunalla istuminen voi olla tylsää, mutta se on satsaus lapsen hyvinvointiin. Jos lapsen kanssa oleminen on ainoastaan hankalaa, on vanhemman syytä katsoa peiliin. Ajoittainen väsymys on normaalia, mutta pohjimmaisena tulisi olla kokemus, että tämä on arvokasta aikaa ja tämän lapsen kanssa on kiva olla.

Vanhempien olisi tärkeää ymmärtää, että he eivät tuota lapselle onnellisuutta suurella määrällä harrastuksia tai miettimällä jatkuvasti, mitä kaikkea lapsi voisi tehdä, jotta hän kehittyisi ja menestyisi. Vanhemmilla tulee olla aikaa lapsille, sensitiivisyyttä lapsen yksilöllisyydelle sekä kyky huolehtia lapsen tarpeista.  

MUISTA LEIKKIÄ!

asiantuntija Jyrki Reunamo

”Leikki on turvallinen tapa löytää ja kokeilla uusia tapoja olla yhdessä.”

Vanhemman tulisi rakentaa yhdessä lapsen kanssa leikki niin, että lapsi itse oppisi käsittelemään omia tunteitaan. Ei voi lähteä siitä, että vanhempi tekee lapsen onnelliseksi. Onni on silloin vanhemman taskussa. Elämässä ei tulisi jahdata pelkkää onnellisuutta, vaan kaikkia tunteita tarvitaan. Hyvinvointi on yhdistelmä oppimista, liikkumista, positiivisia tunnetiloja ja tunteita johonkin kuulumisesta.  

Lapsen ja vanhemman merkityksellisen yhdessäolon rakentamisessa tärkeä työkalu on leikki. Leikin avulla vanhempi pääsee mukaan lapsen maailman rakentamiseen. Suomessa lasten onnellisuus painottuu vapaaseen leikkiin. Tämä on selvinnyt varhaiskasvatuksen havainnoista. Lapsen oppimisen kannalta on hyvä, jos leikeissä onnistutaan yhdistämään lapsen ja vanhemman mielikuvat. Kun lapsi tuo leikkiin jonkin asian, aikuinen voi täydentää sitä. Leikistä tulee yhteinen

”Leikkiminen on lapselle luontainen mekanismi.”

Tutkimusten mukaan lapsi oppii paremmin ollessaan onnellinen. Kun lasten leikkejä on tarkkailtu ja havainnoitu päiväkodeissa, oppimisen ja myönteisten tunteiden on havaittu liittyvän yhteen. Syvällinen, uutta luova oppiminen liittyy lapsen onnellisuuteen, tyytyväisyyteen, iloon, riemuun, hämmennykseen ja uteliaisuuteen.

Vanhempien olisi hyvä tunnistaa leikin eritysluonne. Leikeissä luodaan maailma, joka pysyy koossa vain leikkijöiden vahvojen, leikkiä eteenpäin vievien mielikuvien avulla. Leikeille täytyy antaa aikaa, jotta mielikuvat ehtivät rauhassa kypsyä. Leikkiin mukaan meneminen on vanhemmalle hyvä harjoitus. Vanhempi voi kysyä lapselta, mitä lapsi leikkii, mitä siinä tapahtuu ja mikä jokin asia leikissä on. Leikissä lähes kaikki on sallittua.  

”Leikki on kuin elämä, se ei ole aina hyvää ja antoisaa.”

Leikki auttaa lasta jakamaan itselleen tärkeitä asioita ja tekemään niitä yhdessä toisten kanssa. Leikeissä lapsi oppii huomaamaan, että muiden kanssa voi kehittää asioita ja luoda uutta. Leikeissä on osattava mukautua. Eniten onnellisuutta esiintyy lapsilla leikeissä silloin, kun he ovat osallistuvia. Yksi tärkeä oppi lapselle elämässä on, että hän osaisi kehittää merkityksellistä maailmaa yhdessä muiden kanssa. Leikki valmistaa lasta tähän.

Lapsen ja vanhemman yhdessä jakama todellisuuden rakentaminen on elämän perusajatus. Se on inhimillisyyden perusidea.  Leikki on alusta tällaiselle yhdessä jaetun todellisuuden tekemiselle.

ARVOKAS ARKI

asiantuntija Kaija Puura

”Lapsi kokee pienistä konkreettisista teoista, että häntä rakastetaan ja hänestä välitetään.”

Nykyvanhemmilla saattaa olla paineita tuottaa lapsilleen jatkuvasti onnellisuutta ja huippuhetkiä. Tärkeää olisi muistaa, että lapsi tarvitsee kasvaakseen ihan tavallista vuorovaikutusta vanhempiensa kanssa. Vanhempien kanssa kotona oleminen on tärkeää, ei ylenpalttinen harrastaminen, jonka sanotaan kehittävän lapsen niitä ja näitä taitoja. Olennaista olisi ajatella, mikä harrastamisessa on lapsen kannalta mukavaa ja tuottaa iloa kuin mistä lapselle on hyötyä.

Tärkeimmät asiat, jotka lisäävät lapsen hyvinvointia, ovat sitoutuminen ja kiintymys lapseen ja näiden osoittaminen erityisesti arjessa. On hyvin tärkeää, että perusarjessa välittyy lämmin ja hyväksyvä suhtautuminen lapseen, jonka voi osoittaa lapsen tarpeista huolehtimalla ja puhuttelemalla lasta lämpimästi ja hellästi.

”Arkea pitäisi osata arvostaa ja elää. Arki on ihanaa.”

On todettu, että asia, joka erottaa onnelliset, onnea kokevat perheet sellaisista, joiden elämä on syystä tai toisesta hankalaa ja joissa lasten kanssa on pulmia, on perheiden keskinäinen, oma huumori. Arjesta löytyy paljon hauskuutta. Yhteisen huumorin viljelyllä on positiivista vaikutusta arjessa.

Nykyaikana ajatellaan, että kaiken, mitä lapsen kanssa tehdään, pitäisi parantaa hänen menestymismahdollisuuksiaan elämässä. On pelottavaa, jos koko ajan keskitytään vain siihen, miten lapsesta tulisi parempi ja parempi. Hauskuus ja luovuus eivät synny pakottamalla. Jatkuva stressi haittaa lapsen kasvua ja kehitystä. Hulluttelu ja sen seurauksena syntyvät ilon tunteet, nauraminen ja hymyileminen käynnistävät ihmisessä rentouttavia fysiologisia reaktioita.

”Kiireetön läsnäolo perhearjessa on tärkeä taito.”

Ihmissuhteissa toimii aina se, että heitä, joiden toivoo pysyvän lähellä, tulee kohdella hyvin. Kun vanhempi on rakastava, on todennäköisempää, että lapsetkin haluavat pysyä vanhemman lähellä.   Hyvä on muistaa, ettei lapsi halua olla koko aikaa vuorovaikutuksessa vanhempansa kanssa. Lapselle tulee antaa myös tila, mahdollisuus ja lupa kertoa, miltä hänestä tuntuu ja millaista arkea hän toivoo. Perheen aito yhdessä oleminen on merkityksellistä. Kun vanhemmat ja lapset ovat toimivassa vuorovaikutuksessa, he voivat jakaa turvallisesti omia ajatuksiaan ja tunteitaan keskenään. Tämä mahdollistaa yhteisen hyvänolontunteen perheessä ja sen jakamisen yhdessä perheen arjessa.

TUNNETAIDOT

asiantuntija Taina Laajasalo

”Tunnetaitoja tarvitaan, jotta lapsi voi kasvaa ihmiseksi, jolla on kyky rakastaa.”

Onnellisuus on kykyä rakastaa, tehdä töitä ja olla suhteessa toisiin ihmisiin. Kun vanhempi huolehtii toimivasta vuorovaikutussuhteesta lapsen ja vanhemman välillä, hän antaa lapselle mahdollisuuden ja kyvyn rakastaa ja olla onnellinen. Tunnetaidot ovat perusta, jolle rakennetaan perheen ja lapsen hyvinvointi. Jos aikuisella on vahvat tunnetaidot ja mentalisaatiokyky, hän pystyy ymmärtämään paremmin lapsen mieltä. Tunnetaidoilla tarkoitetaan kykyä toimia tunteiden kanssa: tunnistaa, sanoittaa, säädellä ja ilmaista tunteita tavalla, joka rakentaa omaa ja muiden hyvinvointia. Mentalisaatio on keskeinen vanhemmuuden kyky ja aivan olennainen lapsen tunnetaitojen kehittymisen kannalta.

”Vanhemmuuteen tarvitaan apua, turvaverkkoja, tukea ja perspektiiviä.”

Suomi on yksi niistä harvoista maista, joissa opetussuunnitelmassa on mukana tunnetaidot. Tunnetaitoja korostetaan jo varhaiskasvatuksessa. Monet vanhemmat ovat aika yksin, jolloin vanhemmuus on vaikeampaa. Yksikään vanhempi ei selviä yksin. Vanhempien hyvinvointiin vaikuttaa se, että heillä on tukiverkkoja. Arjen tuki on monissa tilanteissa ratkaisevaa.

Kaikki vanhemmat käyttävät joskus kasvatuskeinoja, jotka eivät toimi. Jos perheessä ajaudutaan lisääntyvään uhkailuun ja jäähykäytäntöön niin, että lapsen rankaiseminen on jatkuvasti vanhemman taholta läsnä, on siitä opittava pois. Tällaisessa tilanteessa vanhemmille voidaan opettaa tai vanhempi voi opetella positiivista vanhemmuutta ja tunnetaitoja.

Tunnetaitoja voi opettaa kaikenikäisille. Tunteiden sanoittaminen on aivan keskiössä. Lapsi tarvitsee kuuntelemista, läsnäoloa ja hetkiä, jolloin hän saa määrätä tahdin ja rytmin, kuljettaa tilannetta eteenpäin. Tunnetaitojen avulla toimiminen vaikuttaa positiivisesti myös muihin elämänalueisiin kuin vain lapsen kasvatukseen ja perhe-elämään.

”Kaikki hyötyvät tunnetaitojen tiedostamisesta, opettelusta ja sisäistämisestä.”

Riittävän hyvä vanhemmuus on tärkeää muistaa vanhemmuudessa. Vanhemmuutta ei tarvitse ylisuorittaa. Tämä olisi hyvä muistaa myös tunnetaitojen osalta. Tietty rentous ja perspektiivi omiin tekemisiin olisi hyvä säilyttää.

Tunnetaitoja tarvitaan, jotta lapsi voi kasvaa ihmiseksi, jolla on kyky rakastaa. Tunnetaidot vaikuttavat vahvasti siihen, miten lapsi on suhteessa muihin ihmisiin. Kun lapsi osaa olla suhteessa muihin, vaikuttaa se suoraan hänen onnellisuuteensa. Ilman vanhemman tunnetaitoja lapsi on elämässä kuin ilman kompassia.

KATSO LASTA, NÄE LAPSI

asiantuntija Tuula Tamminen

”Aistien kautta ihminen on yhteydessä ympäristöönsä.”

Onnellisuus on kokonaisvaltaista hyvää oloa olemassaolosta. Kaikkialla maailmassa lapsille onnen lähde on kokea olevansa vanhemmillaan tärkeä ja rakas. Lapsen on myös hyvä kokea, että hän voi tehdä vanhempansa onnellisiksi. Välittävä vanhemmuus mahdollistaa sen, että lapsi kokee olevansa rakastettu ja tärkeä.

Lapsi tarvitsee vastavuoroista katsomista, yhdessä hymyilemistä ja myös samaan suuntaan katsomista ilman, että jokin tekninen laite on lapsen ja vanhemman välissä. Pienen lapsen tulee saada katsoa aikuista ja nähdä, millä tavalla aikuinen katsoo häntä. Lapsi elää aikuisen katseesta välittyvällä rakkaudella. Vanhemman on osattava ottaa lapsen ikätaso huomioon keinoissa, joilla hän ilmaisee lapselle välittämistä.

Vanhemmuuden suorittaminen ja aikuiskeskeisyys vanhemmuudessa ovat vaarallisia. Tänä päivänä ei osata jättää tilaa lapsen hyvälle, rakastavalle toimijuudelle. Lapsi saattaa saada eniten huomiota vanhemmiltaa silloin kuin hän tekee jotain epäsopivaa, häiritsevää tai kiellettyä. Lapsi tulisi huomata toimijana myös silloin, kun hän tekee asioita oikein. Vanhempi antaa tänä päivänä positiivista palautetta vain, kun lapsi suorittaa tai oppii jotain uutta. Tällöin tuetaan siis osaamista ja suorituskeskeistä kasvua. 

”Lapsi on onnellinen, kun hän kokee saavansa suojaa.”

Vanhemman tehtävä on tarjota lapselle tunne, että hän on turvassa ja vanhempi huolehtii siitä. Tasapainoinen kiintymyssuhde mahdollistaa lapselle samanaikaisesti uteliaisuuden tunteen ja turvasataman kokemuksen. Hyvään kiintymyssuhteeseen kuuluu hoivaa, iloa, lämpöä ja positiivisia tunteita. Nämä antavat lapselle varmuuden siitä, että hän on turvassa ja voi kokeilla uusia ja jopa jännittäviä asioita.

Tutkimuksissa on todettu, että lapsi katsoo kiintymyssuhteensa kohdetta silmiin ohjausta ja tukea hakien. Aikuinen viestittää pelkällä katseellaan lapselle tilanteen turvallisuuden. Kiintymyssuhteen ollessa turvallinen lapsi toimii kuten aikuinen on hänelle katseellaan viestittänyt.

”Aikuinen viestittää pelkällä katseellaan lapselle turvallisuutta.”

Kasvava ongelma nykyään on, että jokainen katsoo arkitilanteissa omia kohteitaan, lapset tavaroitaan ja vanhemmat läppäriä tai puhelinta. Jokainen keskittyy omiin tavaroihinsa ja tekemisiinsä, kun kaikki menee hyvin. Huomio siirtyy toisiin vasta, kun joku tekee jotain sellaista, mitä ei saa tehdä. Tällöin tulee enemmän negatiivisia kuin positiivisia katseenvaihtoja perheenjäsenten kesken.

Nykyään olisi tärkeää puhua siitä, kuinka ihania asioita vanhemmuus tuo tullessaan sen sijaan, että korostetaan negatiivista ajattelumallia, jonka mukaan vanhempana joutuu luopumaan jostakin. Lapsi pystyy antamaan vanhemmilleen suurta onnen ja hyvinvoinnin tunnetta, kunhan vanhempi vain itse osaa katsoa lasta silmiin ja kykenee näkemään lapsen. Vanhemmuudesta on nykyaikana kadonnut lapsen tuoma ilo, tyytyväisyys ja onnellisuus.

Katso lasta. Rakasta ja turvaa lasta katseella.

rutiinit

asiantuntija Mirjam Kalland

”Rutiinit vapauttavat myös vanhemmille käyttöön aikaa ja energiaa.”

Lapsen hyvinvointia pohjustavat arjen rutiinit. Kun lapsella on selvä päivärytmi, vapautuu lapselle energiaa tutkia ympäristöään ja ihmetellä asioita. Jos rutiinit ovat hyvin epäselviä ja arki ei ole tasaista, joutuu lapsi olemaan varuillaan ja käyttämään energiansa siihen, mitä tapahtuu juuri nyt. Rutiinit helpottavat sekä lapsen että aikuisen elämää. Kun rutiineista joskus poiketaan, syntyy siitä yllätyksellisyyttä ja iloa lapsen elämään.

”Rutiinien puute on lapsen kehityksellinen riskitekijä.”

Jos lapsen elämää määrittää kaaos, hänen voimavaransa menevät pitkälti siihen, että hän yrittää ymmärtää, milloin ja mitä ympärillä tapahtuu. Tällainen tilanne aiheuttaa lapselle rauhattomuutta ja mahdollisesti stressiä. Lapsen arkea ei saa täyttää liiaksi. Päivissä tulisi olla myös väljyyttä, jolloin voidaan vapaasti tehdä muuta kuin rutiiniasioita.

Rutiinit vapauttavat vanhemmille käyttöön aikaa ja energiaa. Vanhempien tietäessä, mitkä ovat lapsen nukkumaanmenoajat ja milloin he heräävät, pystyvät he paremmin suunnittelemaan perhearkea. Perheen rutiinit tulisi nähdä positiivisina asioina. Jokaisen perheen on luotava omat rutiininsa itse. Rutiinien tarkoitus on toimia perhe-elämän turvana ja perheen tukena.

Arkensa rutiineihin tukevalla vanhemmalla on resursseja kiinnostua siitä, mitä lapsi ajattelee, mitä lapsi pohtii, millainen on lapsen sisäinen maailma. Jos vanhempi on jatkuvasti kovin stressaantunut, stressi sammuttaa mahdollisuuden mentalisaatioon.

”Elämässä tarvitaan väljyyttä, voimavarojen ylijäämää.”

Tänä päivänä rutiineja monesti säikähdetään, koska vanhemmat saattavat ihannoida seikkailuja ja vapautta. Tällöin helposti unohtuu se, että vapaus syntyy siitä, että perhe-elämässä on niitä vakiintuneita raameja, joista voi sitten vapauttaa itse itsensä. Elämysten hakeminen on tässä ajassa tyypillistä. Ensin on opittava nauttimaan rutiineista, jotka tuovat arkeen järjestelmällisyyttä ja väljyyttä, jotka puolestaan mahdollistavat luovan ajattelun.

Unelmointi on tärkeää kaikille. Unelmien tarkoitus on luoda vastapainoa jokapäiväiselle rutiinien täyttämälle arjelle. Surullista on, jos ihmisellä ei ole unelmia. Lapsesta tulee helposti tyytymätön, jos hän jatkuvasti kokee saavansa kaiken heti ja pystyvänsä toteuttamaan kaiken haluamansa välittömästi. Asia, jonka eteen lapsi on itse ponnistellut ja tsempannut ja jota on jaksanut odottaa, tuntuu arvokkaammalta kuin heti saatu. Lapsi arvostaa enemmän asiaa, jonka saavuttamiseen hän on itse osallistunut.

Lapsen hyvinvointiin vaikuttaa myös vanhemman hyvinvointi. Rutiinit luovat turvaa ja turvaavat vanhemman hyvinvointia, joka taas puolestaan heijastuu lapsen hyvinvointiin. Rauhallinen, rutiineilla rytmitetty arki mahdollistaa hyviä ihmissuhteita perheessä ja rakkautta lasta kohtaan.

Rutiinit pitävät perheen kiinni arjessa ja elämässä. Elämän arkisuus, jossa rutiineilla on tärkeä rooli, nousee poikkeustilanteissa näkyväksi. Elämän arkisuudella rutiineineen huomataan olevan merkitystä koko perheen hyvinvoinnille ja jaksamiselle.

KESKUSTELE JA KUUNTELE

asiantuntija Julia Korkman

”Jokaisella lapsella tulee olla joku aikuinen, joka huomaa hänet.”

Lasten hyvinvointia lisää läheisten kanssa oleminen ja se, että perheessä on aikaa olla yhdessä. Tämä pätee kaikkien lasten kohdalla, jos kaikki on hyvin (mm. ei väkivaltaa tai päihdekäyttöä). Lasta, jonka kotona on vaikeuksia, voi yhdenkin kuuntelevan, läsnäolevan, lasta arvostavan ja hänestä pitävän aikuisen kohtaaminen kantaa pitkään ja pitkälle elämässä. Jokaisella lapsella tulisi olla ainakin yksi pysyvä henkilö elämässään. Pysyvä aikuinen tuo lapselle perusonnea ja -turvaa. Se antaa lapselle mahdollisuuden tulla hyvällä tavalla nähdyksi.

Yksi merkittävä lapsen hyvinvointia edistävä asia on se, että perhe syö yhdessä. Yhdessäolon kokemus voi suojata lasta huonoilta asioilta, ja lapset, joiden perheessä on malli yhdessäolosta ja asioiden tekemisestä yhdessä, välttävät ongelmia muita paremmin. Perheen yhteinen aika on merkityksellistä.

Oli lapsi minkä kokoinen tahansa, vanhemman pitäisi pystyä kuuntelemaan, kun lapsi kertoo hänelle itselleen tärkeistä asioita, huolista, murheista tai ongelmista. Parhaiten keskusteluyhteys saadaan usein silloin, kun ollaan yhdessä tekemässä aivan arkisia asioita. Parasta on, kun on aikaa tehdä yhdessä ja mahdollisuus jutella niitä näitä. On tärkeää kysyä ja kuulostella, mitä lapselle kuuluu. Kun lapsen kanssa tehdään asioita perheessä yhdessä ja ollaan lähellä, viestii se lapselle, että hänen kanssaan on hyvä olla. Nykyvanhemmat satsaavat paljon lapsiinsa, ja suurin osa ymmärtää oman merkityksensä lapsen elämässä ja kehityksessä. Joskus liiallinen tieto vanhemmuudesta ja lapsen kehitysvaiheista voi aiheuttaa vanhemmille stressiä, eikä se helpota lapsen tilannetta. On hyvä, että lapsi on tärkeä ja vanhempi on kiinnostunut lapsen asioista, mutta normaaleihin asioihin ei pidä ylireagoida.

”Lapsen kanssa tulisi jakaa perheen elämän hetkiä ja arkea.”

Lasten ruutuajan lisäksi huomiota tulisi kiinnittää myös vanhempien ruutuaikaan. Tulisi hyväksyä ja ymmärtää, että perheen arki on arkea.  Arjessa tulisi aina olla sellaisia hetkiä, jolloin tehdään jotain yhdessä, perheenä. Lukemisen merkitystä ei koskaan korosteta turhaan. Yhteinen lukuhetki jokaisessa perheessä olisi hieno tapa. Yhdessä lukiessa ollaan yleensä luontevasti lähekkäin. Lapsen kasvaessa täytyy miettiä, mitkä ovat ne uudet muodot fyysiselle läheisyydelle, jos teini-ikäinen ei halua enää välttämättä tulla silitetyksi tai halatuksi, mutta saattaa silti kaivata läheisyyttä.

Lapsella on oikeus tulla kuulluksi. Yksi hyvä tapa on esittää mahdollisimman kuuntelevia ja avoimia kysymyksiä, jotka eivät liiaksi ohjaa lasta kertomaan jotakin tiettyä. Kun kiinnittää tähän huomioita, havaitsee, miten iso osa aikuisten lapsille esittämistä kysymyksistä on kyllä- tai ei-vastauksia tuottavia kysymyksiä. Kun vanhempi osaa ja jaksaa kysyä avoimesti, saa lapselta yllättävää tietoa paljon enemmän. Vanhempien tulisi avoimesti kuunnella lasta. Arkinenkin jutustelu on tärkeää ja on aivan hyväksyttävää, ettei aina keskustelu ole niin suurta ja ihmeellistä.

Vanhempaan sattuu, jos hänen lapsellaan ei ole kaikki hyvin. Vanhemman tulee jaksaa ja osata ottaa vastaan myös lapsen kokemat ikävät asiat. Kun vanhempi kuuntelee lasta ja antaa hänelle mahdollisuuden tulla aidosti kuulluksi, kuulee vanhempi ikäviäkin asioita. Lapselle tulee kertoa ja näyttää, että kaikki tunteet ovat sallittuja, myös ikävät. Lapsen on voitava luottaa, että vanhempi kestää kaiken, mitä lapsi hänelle kertoo. Vanhemman pitäisi pystyä pysymään rauhallisena ja hänen pitäisi pystyä hillitsemään oma tunnekuohunsa. Elämään kuuluu surua ja pettymyksiä, ja vanhemman olisikin hyvä opettaa, että niistä pääsee eteenpäin. Saa surra, itkeä ja olla vihainen, mutta asioista ei pidä vaieta tai liioitella niitä.

Nykyään monellakin tapaa haastava yhtälö on vanhemmuus ja sosiaalinen media. Lapset tekevät paljon asioita sosiaalisen median ympäristössä. Suurin osa niistä on lasta kehittäviä ja hyviä. Sosiaalisella medialla on myös kuitenkin varjopuolensa. Myös vanhempien on hyvä miettiä, mitä kaikkea lapsestaan somessa jakaa ja miksi, koska somessa kaikki on ikuista.

”Jaetut yhteiset kokemukset lujittavat yhteenkuuluvuutta ja jäävät lapselle tärkeiksi muistoiksi”

Yhdessä syöminen, lukeminen ja ylipäätään kaikki tilaisuudet yhdessäoloon ja jutteluun pohjustavat perheessä keskusteluyhteyttä. Arjessa monella on kiire, aika on kortilla perheessä kuin perheessä. Yhteiset hetket lujittavat yhteenkuuluvuutta ja ovat lapselle tärkeitä muistoja. Tärkeintä on keskustella arkisesti ja jutella myös niitä näitä. Vanhemmat voisivat tehdä myös joskus jotain yhdessä lapsen ja lapsen kavereiden kanssa. Näin vanhempi saisi näkemystä siihen, mitä lapset tekevät yhdessä, mistä he puhuvat ja mistä ovat kiinnostuneita. Tärkeää on, että vanhempi tietää, missä ja kenen kanssa lapsi tai nuori viettää aikaansa.

Lapsen kanssa keskusteleminen, lapsen kuunteleminen, huomaaminen ja läsnä oleminen vaikuttavat merkittävästi lapsen hyvinvointiin. Kuuntele lasta, juttele lapsen kanssa ja kävele lapsen vieressä, hänen rinnallaan.

VASTUUN KANTAMINEN

asiantuntija Jani Erola

”Vanhemmuudessa tärkeää on näyttää lapselle vastuun kantamisen mallia.”

Onnellisuuden vastakohtia ovat huolestuneisuus ja epäonnisuus. Hyvinvointia parantavat tekijät, jotka vähentävät epävarmuutta, suojaavat huonoilta asioilta ja estävät ikävien asioiden tapahtumista. Kaiken kaikkiaan ihmisen hyvinvointia parantavat tekijät lisäävät myös hänen onnellisuuttaan.

Lähes kaikissa yhteiskunnissa tavoitellaan mahdollisuuksien tasa-arvoa. Mahdollisuuksien tasa-arvo tarkoittaa sitä, että huolimatta siitä, millaiseen perheeseen lapsi syntyy, hänellä on tasa-arvoiset mahdollisuudet hyvinvointiin ja sitä kautta onnellisuuteen. Vanhemmuudessa tärkeää on näyttää lapselle vastuun kantamisen mallia. Jokainen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, mutta samalla myös jokainen on osallinen toisten hyvinvointiin.

Lapsen hyvinvoinnin kannalta tärkeää ovat rutiinit ja niiden avulla epävarmuuden poistaminen. Lapsen perusturvallisuutta lisää se, että hän tietää ja osaa ennakoida, mitä tapahtuu. Helikopterivanhemmuudella vanhemmat ostavat itselleen hyvää mieltä ja mielenrauhaa. Ylenpalttinen, intensiivinen treenaaminen ja keskittyminen, liittyy se sitten lapsen urheilu- tai taideharrastuksiin tai koulunkäyntiin, ei tuo lapselle lisää hyvinvointia ja onnellisuutta.

Monesti vanhempien lapsesta huolehtiminen menee yli. Usein lapsesta huolehtiminen on jopa liiallista, ja silloin vanhempi höösää omia tarpeita tyydyttääkseen. Jos perustarpeet ja perustaso on saavutettu, voi lapselta kysyä suoraan, mitä hän itse haluaa tehdä, mistä hän nauttii ja mitä hän haluaa harrastaa. Tämä olisi lapsen kannalta moraalisestikin oikein. Lapsuus ei ole projekti, eikä lapsen tarvitse ”viettää” lapsuuttaan tai suorittaa sitä päästäkseen johonkin asemaan. Lapsuuden ei pitäisi olla täynnä vain hyötysuorittamista, vaan vanhempien kannattaisi ottaa rennommin ja nauttia lapsen kanssa ainutlaatuisesta lapsuusajasta.  

”Vastuun kantamisella rakennamme ja ylläpidämme hyvinvoivaa yhteiskuntaa.”

Vastuun kantaminen on keskeinen taito. Lapsi tulee opettaa vastuunkantajaksi. Joskus vanhemmat ajattelevat, että vastuun kantaminen tulee vain lapsen päähän jostain. Se ajatellaan annettuna, hyvinvointivaltion itsestään tuottamana osaamisena. Tämä mielikuva on valheellinen. Vastuun kantamista tulee opettaa lapsille jo aivan pienestä pitäen.

Lapsuudessa ja nuoruudessa lapselle tapahtuu paljonkin asioita, joihin vanhemmat eivät voi vaikuttaa ja joihin heillä ei ole kontrollia. Vanhempien tulee hyväksyä tämä. Lapselle tapahtuu elinkaaren aikana kaikenlaisia asioita. Silloin vanhemmat toivovat, että lapsen elämässä on olemassa muitakin ihmisiä kuin omat läheiset, jotka eivät ehkä pysty sillä hetkellä lasta auttamaan.

Vanhemmuudessa tärkeää on lapsen kannustaminen ja sen kertominen, että asiat tulevat menemään hyvin, kun hän tekee sen, minkä pystyy ja mistä nauttii. Vanhemman olisi niin oman kuin lapsenkin  hyvinvoinnin kannalta tärkeää oppia muistamaan tämä. Vanhemmalla on vastuu olla kypsä vanhempi ja kyetä antamaan lapselle toivoa, että hän selviytyy ja pärjää elämässä.

”Vastuun kantamista ei pidä suorittaa.”

Lapselle on helppo opettaa vastuunkantoa. Vastuunkannon opettaminen ei vaadi arjessa erillistä aikataulua, suorittamista tai vaivannäköä. Se on vanhemmalle paljon pienitöisempää, ja sen hyödyt ovat paljon suurempia kuin monet paljon työläämmät asiat, joita vanhempana voit tehdä.

Vanhemmat voivat vastuuttaa lapsia myös liikaa. Vastuun kantamista ei myöskään pidä suorittaa. Vanhemman on osattava olla aikuinen ja miettiä, millaisissa asioissa perheessä ja yhteiskunnassa lapsella voi ja pitää olla vastuunkantajan rooli. Vanhempi on viimekädessä vastuussa lapsen hyvinvoinnista.

Vastuunkannon opettaminen ja sen huomaaminen, että lapsi itse osaa kantaa vastuuta, tuo vanhemmuuteen iloa ja onnistumisen tunnetta paljon enemmän kuin moni muu asia vanhemmuudessa. Loppujen lopuksi lapsen hyvinvointiin vaaditaan pieniä, yksinkertaisia juttuja.

KOSKETA

asiantuntija Jukka Mäkelä

”Lapsi tarvitsee aidon, läsnäolevan, kunnioittavan, kuuntelevan vanhemman.”

Lapsen kannalta tärkeintä on kokea olevansa tervetullut perheeseen. Lapsesta tuntuu hyvälle, kun hänet otetaan vastaan perheessä hyväksyen. Lapsi saa jokaisesta vanhemman hyväksyvästä katseesta, hymystä ja äänensävystä hyvänolontunteen. Lapselle elinehto on, että hänestä pidetään huolta, hänelle annetaan turvaa ja häntä suojellaan. Lapselle erityisen arvokasta on, että hän huomaa ja saa kokea, että hänestä on iloa lähi-ihmisilleen.

”Kosketusaisti on vastasyntyneellä ensimmäisenä käytössä oleva aisti.”

Aivotutkimuksen mukaan jo vauvat reagoivat siihen, että heidät huomataan. Lapsilla on siis kyky jo varhaisessa vaiheessa erottaa eloton elollisesta. Lapselle on tärkeää saada kokea elollisen olennon reagointia omiin tekemisiinsä. Elottoman läheisyys ei ole lapselle uhka. Elollisen läheisyys ja kosketusetäisyydellä oleminen sen sijaan voi tuntua lapsesta uhkaavalta, koska toista elollista ei voi koskaan hallita. Kosketuksissa oleminen edellyttää siis luottamusta. Hyvä koskettaminen rakentaa luottamusta lapsen ja häntä hyvällä tavalla koskevan aikuisen välille.

Kosketus on jo kohdussa olevalle vauvalle hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Vauvalle on tärkeää saada elämänsä alussa kokonaisvaltaista, ennustettavaa ja kannattelevaa kosketusta. Kosketuksella on aina merkitys elämässä. Vanhemmalle on tärkeää opettaa oikeanlaista kosketusta, joka on hänen lapselleen sopivaa. Tavoitteena on, että lapsi voi rentoutua syliin ja ottaa kosketusta vastaan.

”Kosketuksen tarkoituksena on kannatella lasta tavalla, joka tuntuu hänestä hyvälle.”

Myös jutteleminen ja puhe ovat eräänlainen lapsen koskettamisen muoto. Haasteena lapsen koskettamisessa voi olla se, että vanhempaa itseään ei ole paljon pidetty sylissä, silitetty tai muulla tavalla kosketettu arjessa niin, että se oli tuntunut hänestä hyvältä. Vanhempaa itseään on voitu satuttaa koskettamalla. Lapsi tarvitsee kosketusta kehittyäkseen, ja onneksi koskettamista voi harjoitella. Koskettaminen ei ole merkityksellistä ja lapselle aitoa, jos vanhempi ei kuuntele lasta siinä, millaista kosketusta lapsi haluaa ja mikä tuntuu hänestä hyvältä. Tutkimusten mukaan lapsen koskettaminen hyvällä tavalla voi edesauttaa lasta olemaan sosiaalisesti hyväntahtoinen muita kohtaan.

Lapselle on tärkeää saada kasvaa ympäristössä, jossa häntä on kuultu ja hänet on otettu tosissaan, eli hänen kanssaan on iloittu hänestä hyvälle tuntuvista asioista ja lohdutettu häntä hänestä pahalta tuntuvissa tilanteissa. Kosketuksella on suuri merkitys tällaisessa myötäelämisessä. Tänä päivänä älylaitteet vievät vanhempien huomiota. Vaikka lapsi ja vanhempi ovat vierekkäin, ei vanhempi aina huomaa lapsen kosketusta tai hänen läsnäoloaan. Lapsi tarvitsee aidon, läsnäolevan, kunnioittavan, kuuntelevan vanhemman. Läsnäolevaa vanhemmuutta ja älylaitteilla samanaikaista toimimista ei voi yhdistää. Kunnioittava kohtaaminen on lapselle tärkeää.

Vanhemman on hyvä tiedostaa, kuinka suuri merkitys kosketuksella on lapselle.  Lapsi oppii hyvästä ja hyvällä tavalla koetusta kosketuksesta, että hän on arvokas omana itsenään. Kosketus parantaa lapsen suhdetta vanhempaansa, joka koskettaa häntä hyväksyttävästi, kohtelee hyvin ja kuuntelee kunnioittavasti. Lapsena saatu hyväksyvä kosketus mahdollistaa turvallisten ihmissuhteiden rakentumisen läpi koko elämän.

KASVATA LAPSELLE JUURET, ANNA SIIVET

asiantuntija Pirkko Lahti

”Riittää, että on kyllin hyvä vanhempi.”

Länsimaisessa lastenkasvatuksessa on ollut vallalla yksilökeskeinen ajattelu. Nykyajan lapsista tehdään helposti tuotteita. Lapsista haetaan jokin ominaisuus ja sitä lähdetään jalostamaan.

Päiväkodista alkaen vanhempien kanssa käydään kasvatus- ja kehityskeskusteluja. Koulumaailmassa lapsen tuotteistusajatus näkyy siten, että vanhempien tulisi osata ennustaa varhain, mitä aineita lapsen tulisi valita, jotta hänestä tulisi tulevaisuudessa menestyjä.

Hyvä vanhemmuus on sitä, että lapselle annetaan vapaus näyttää, mikä häntä kiinnostaa ja missä hän on hyvä. Vanhempien ei pitäisi tätä päättää. Hyvä vanhemmuus takaa lapselle mahdollisuuksia tutustua henkiseen, kognitiiviseen ja myös liikunnalliseen maailmaan.

”Perhe tarvitsee perheenjäsentensä lisäksi ympärilleen muitakin ihmisiä.”

Onnellisen lapsuuden tärkeänä pohjana ovat turvalliset elinolosuhteet. Tähän kuuluvat mm. riittävä taloudellinen turvallisuus ja sosiaalinen turvallisuus. Sosiaalinen turvallisuus tarkoittaa, että lapsella on ainakin yksi pysyvä ihmissuhde. Tällöin lapsi kehittyy onnelliseksi ja terveen itsetunnon omaavaksi. Yhteisöllisyydellä on merkitystä. Turvallisessa ympäristössä on monia välittäviä aikuisia, jotka puuttuvat mahdollisiin epäkohtiin sekä luovat ja tuovat lapselle turvallisuutta.  

”Vanhempien tehtävänä on pystyä löytämään lapselle erilaisia mahdollisuuksia.”

Yhteisöllisyys tukiverkkona voi auttaa vanhempia näkemään lapsen vahvuuksia ja osaamista, joka voisi muuten jäädä huomaamatta. Ryhmäharrastukset ovat mainioita. Ryhmässä toimiminen vahvistaa lapsen sosiaalisia taitoja.

Lapsi oppii kodin normit ja arvot mallioppimisen kautta. Leikki kertoo paljon. Se, mitä lapsi on mallioppinut vanhemmiltaan, näkyy selvästi hänen leikeissään. Yksi suurimmista asioista, joita vanhemmat voivat opettaa mallioppimisen kautta, on vastoinkäymisistä ja kriiseistä selviytymisen taito. On tärkeää opettaa lapsi istumaan alas, selvittämään tilanne ja jatkamaan sitten eteenpäin. Kotona opetetaan keinot ja sellainen asenne, että elämä kantaa ja jatkuu kriiseistä huolimatta.

Lapset eivät toivo vanhemmiltaan mitään sirkushuveja vaan ihan tavallisia asioita kuten yhdessä olemista kotona, yhdessä tekemistä ja perheenä olemista. Tämänhetkinen yhteiskunta ei juurikaan arvosta arkea. Turvallisuus on lapselle kuitenkin sitä, että perheessä toistuvat päivästä toiseen samat asia. Lapset tarvitsevat aikatauluja, rajoja ja tavallista arkea. Vanhemmat ovat usein stressaantuneita ja kiireisiä, eikä heillä ole aikaa pysähtyä ja nauttia arjen hauskuudesta yhdessä lapsen kanssa. Arjessa on paljon hauskaa, ja vanhempien olisi tärkeää huomata arjen ilo.  

Se riittää, että on kyllin hyvä vanhempi. Huippuvanhemmuutta ei tarvitse tavoitella. Vanhemmilla on oikeus epäonnistua ja yrittää uudestaan, samoin lapsilla. Vanhempana täytyy olla aito. Tärkeää on, että kehuminen, tunteiden osoittaminen ja kiittäminen ovat totuudellisia. Lapselle tulisi tarjota sekä juuret että siivet. Juurruttamiseen liittyy perusturvallisuuden tunne: tänne sinä kuulut, tässä on aikuisia, jotka näkevät ja kuulevat sinut. Sitten annetaan mahdollisuuksia: siivet, joilla lapsi voi lähteä lentoon. On hyvä muistaa, että jos lapsella ei ole juuria, eivät hänen siipensäkään kanna.

– Taru-Tuulia Marsalo, KiVa ry:n hallituslainen

Kirjaesittely: Minä tunnen tunteeni — Työkirja lapsille

Elina Kauppila, Viisas Elämä, 2020

”Harjoittelemalla läsnäoloa ja erilaisten tunteiden ja kokemusten tunnistamista saamme lisää elämäniloa ja voimme keskittyä kuhunkin hetkeen. Nykyhetki onkin ainoa hetki, jota koskaan voimme elää, ja siksi on tärkeää kehittää taitoa pysähtyä siihen.”

Tämä työkirja sisältää piirrettäviä, kirjoitettavia, mielensisäisiä ja yhdessä tehtäviä harjoituksia, jotka on kehitetty yhdessä lasten kanssa. 

Kirja jakaantuu teemoittain kehoon, tunteisiin ja tarpeisiin, ystävällisyyteen ja myötätuntoon ja luontoon. Harjoitukset perustuvat mindfulnessiin, psykofyysisen hengitysterapian harjoituksiin ja väkivallattoman vuorovaikutuksen metodiin. 

Tutustuin kirjaan yhdessä 5- ja 4- vuotiaiden lasteni kanssa. Viisivuotias lukutaitoinen selaili kirjaa useana päivänä omatoimisestikin mielenkiinnolla ja ohjasi pikkusisarukselleen hengitysharjoituksia. Lisäksi teimme yhdessä harjoituksia jokaisesta teemasta. Aikuisena valitsin pienille lapsille sopivimmat harjoitukset. Jotkut harjoituksista olivat minulle tuttuja tai tutun kuuloisia Elina Kauppilan pinnanvenytyskurssilta. Työkirjaa läpi lukiessani tein yksinkin lukuisia harjoituksia ja löysin niistä itseäni voimakkaasti puhuttelevia, selvästi palaamista kaipaavia tehtäviä. 

Lasteni suosikkeja olivat luontoteemaiset harjoitukset, koska luonto on muutenkin meille lähellä sydäntä ja siellä liikkuminen tärkeä osa arkea ja rauhoittumista hälinästä muutenkin. Toinen suosikki ylitse muiden etenkin viisivuotiaalle oli harjoitukset, joissa sai itse värittää. 

Harjoitusten teon lisäksi kirja täytti toiveeni konkreettisesta tunne- ja tarvesanalistasta. Otin niistä kopiot kotimme seinälle ilahduttamaan ja hyödyttämään koko perhettämme. Lasten kanssa tulee arjessa puhuttua aktiivisesti tunteista, mutta usein olen huomannut omankin tunnesanalistani olevan vielä täydentämistä vailla. Saati tarvesanalistani! Konkreettinen lista seinällä siis tosiaan tukee paitsi lasten, myös meidän perheen aikuisten omaa kasvumatkaa tunnetaitojen saralla. 

Lotta Parkkonen, KiVa ry:n hallituslainen

Kirjaesittely: Positiivinen kasvatus

Tiia Trogen, PS-kustannus, 2020.

Positiivinen kasvatus pohjautuu positiiviseen psykologiaan, positiiviseen pedagogiikkaan ja positive-menetelmiin. Viimein on saatu kotimainen, kattava ja tutkittuun tietoon perustuva teos, johon on helppo paneutua paitsi vanhempana, myös esimerkiksi opettajana ja varhaiskasvattajana. Kirja sisältää runsaasti konkretiaa, ja sen kieli on helppolukuista ja selkeää.

Ylipäätään kasvatuksen tarkoitus on tukea lapsen kasvua niin, että lapsi oppii aikuiselta elämään tarvittavat taidot. Tämä tarkoittaa läsnäoloa, keskustelua, kuuntelua, ymmärtämistä ja empatiaa. 

Lasten kasvatuksessa tulee ottaa huomioon muuttunut yhteiskunta: sen mahdollisuudet ja haasteet. Nyky-yhteiskunnassa tarvitaan myös uusia hyvinvointiamme tukevia taitoja sekä itsesäätelyä. Kehon hyvinvoinnin rinnalle on viimein noussut myös mielen hyvinvointi. Jotta voimme opettaa näitä taitoja lapsille, tarvitsemme niitä myös itse. ”Meidän ei tarvitse olla täydellisiä. Se ei ole meidän etumme, eikä se ole lapsen etu. Meidän tulee näyttää myös inhimillinen puoli elämästä ja ihmisistä, koska siinä on myös monia etuja.”

Mistä kasvatus koostuu? Esimerkiksi rakkaudesta ja empatiasta, hoivasta ja turvallisuudesta. Lisäksi tarvitaan ajattelutaitoja, tunnetaitoja, itsesäätelyä, vuorovaikutustaitoja ja sosiaalisia taitoja. Käskemällä lapsi ei opi näistä mitään. Kasvatuksessa on tärkeä katsoa eteenpäin ja ajatella asioita tulevaisuuden kannalta. 

Pelkokasvatus toimii, koska lapsella on biologinen tarve olla yhteydessä vanhempiinsa ja muihin aikuisiin. Pelko yhteyden katkeamisesta saa heidät toimimaan. Jokainen saa varmasti lapsen toimimaan pelottelemalla, väkivallalla, uhkailemalla tai nolaamalla, mutta sen jättämät jäljet näkyvät lapsessa pitkälle aikuisuuteen. 

Pelkokasvatuksen lisäksi häpeäkasvatus on valitettavan yleistä. Se on kuitenkin petollinen tie eikä johda toivottuihin tuloksiin. Häpäisy ja nolaaminen alentavat lapsen itsetuntoa. 

Kasvatuksessa kaiken keskiössä on lapsen oppiminen, ja pelon vallassa lapsen on mahdotonta oppia mitään. Meidän ei ole tarkoitus olla ylempiarvoisia ja dominoivia hahmoja, vaan opettavia ja ohjaavia esimerkkejä. Lämmön ja rakkauden osoittaminen lapselle lisää lapsen itsekunnioitusta, ystävällisyyttä, sosiaalisuutta, tunteiden säätelyä ja toisten huomioon ottamista. Rakkaudella ja kunnioituksella kasvatettu lapsi oppii rakastamaan ja kunnioittamaan toisia ihmisiä. Rakkaus ei kuitenkaan tarkoita rajattomuutta, eikä positiivinen kasvatus ole salliva kasvatustyyli. Hyvät rajat luovat lapselle turvan ja välittämisen tunteen. Kaikki kasvattajat tekevät myös virheitä, ja ne hyväksyessään ja tunnustaessaan kasvattaja antaa tilaa myös lapsen epätäydellisyydelle. 

”Älä opeta lasta tottelemaan vaan opeta lasta ajattelemaan.” Totteleminen tarkoittaa, että toimii niin kuin joku muu käskee. Ajatteleminen puolestaan herättää sisäisen motivaation. 

Valtataisteluja lapsen kanssa ei tule, kun tarkoitus ei ole voittaa vaan tehdä yhteistyötä. Empaattinen johtajuus ohjaa etsimään ratkaisuja, ei lisäämään rangaistuksia. 

Positiivisen kasvatuksen tavoitteena on saada kasvattaja ja lapsi kukoistamaan. Kukoistus koostuu kolmesta osasta, joita ovat emotionaalinen hyvinvointi, sosiaalinen hyvinvointi ja psykologinen hyvinvointi. Emotionaalisella hyvinvoinnilla tarkoitetaan, että tunteet ovat elämässä tasapainossa. Ihminen on tyytyväinen elämäänsä monella osa-alueella, ja hänellä on kyky selvitä elämän vastoinkäymisistä. Sosiaalisesti hyvinvoivalla ihmisellä on kokemus arvostuksesta ja ryhmään kuulumisesta. Hän hyväksyy erilaisia ihmisiä ja kokee, että hänen elämässään on myönteisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita. Psykologisesti hyvinvoiva ihminen hyväksyy itsensä ja tuntee omat vahvuutensa. Hän uskaltaa mennä kohti haasteita ja toteuttaa omaa potentiaaliaan. Ihminen tuntee, että hänen elämällään on merkitystä. 

Aivojen toiminnan sekä kasvun ja kehityksen ymmärtäminen auttaa meitä luomaan yhteyden lapseen, ymmärtämään lasta paremmin ja toimimaan yhteistyössä lapsen kanssa. Mitä enemmän lukee ja ymmärtää lapsen aivojen kehityksestä, sitä paremmin pystyy vastaamaan lapsen tarpeisiin. Tällöin on mahdollista ymmärtää ulkoisen käyttäytymisen sisäisiä syitä  kuten tunnereaktioita ja aivojen kehitysvaiheita. 

Lapsen syntyessä aivot ovat keskeneräiset, varsinkin etuotsalohko, jossa sijaitsevat muun muassa itsesäätely ja harkintakyky. Etuotsalohkojen toiminnallinen kypsyminen alkaa kahden vuoden iässä. 

Positiivinen kasvattaja rakentaa kasvatuksen viiden pilarin varaan, joita ovat yhteys, kunnioitus, ennakointi, empaattinen johtajuus ja positiiviset rajat. Näiden päälle on hyvä rakentaa kaikki muut elämäntaidot (esim. hyvinvointi-, tunne- ja vuorovaikutustaidot, yhteiskunnan sääntöjen tunteminen, sosiaaliset taidot, minäpystyvyys ja itsetunnon rakentuminen). 

Yhteys

Suurin pilari on yhteys. Ilman yhteyttä ei voi opettaa mitään, koska ilman yhteyttä aivot eivät ole vastaanottavaiset eikä lapsi ole halukas oppimaan mitään. Useimmat konfliktitilanteet johtuvat yhteyden katkeamisesta, johon ratkaisu on yksinkertainen: yhteyden palauttaminen. Yhteyden luominen on jokaisen ihmissuhteen päätavoite. 

Turvallisessa kiintymyssuhteessa on valtavasti etuja lapsen hyvinvoinnille, kuten lapsen parempi itsetunto, parempi tunteiden säätely, parempi koulumenestys, parempi stressinsietokyky, parempilaatuiset ihmissuhteet, vahvemmat johtajuustaidot, empatiakyky, paremmat sosiaaliset taidot ja suurempi luottamus elämään. Positiivinen kasvatus ohjaa luomaan lapseen turvallisen kiintymyssuhteen. 

”Psykologi Lawrence J. Cohen on sitä mieltä, että melkein kaikki lapsen ei-toivottu käyttäytyminen liittyy yhteydettömyyteen, ja siksi vastaus on aina yhteyden palauttaminen leikin tai leikillisyyden kautta.”

Lapsi ei ole huomionhakuinen, hän on yhteydenhaluinen. Hyvä yhteys sisältää kuuntelemista, empatiaa, luottamusta ja ymmärrystä, toisen tarpeiden huomioon ottamista sekä yhteydessä olemista. Se on nähdyksi tulemista, hoivan ja lohdutuksen saamista.

Miksi hyvä yhteys on tärkeää:

  • voimme paremmin kun olemme yhteydessä toisiin ihmisiin 
  • vuorovaikutus toimii 
  • vähemmän ongelmia 
  • enemmän mahdollisuuksia ongelmatilanteiden ratkaisemiseen 
  • voit opettaa asioita 
  • paremmat tulevaisuuden näkymät 

Yhteyden ylläpitäminen koetaan usein helpoksi vauva- ja taaperoikäisen kanssa. Se tulee haastavammaksi, kun lapsi kasvaa ja alkaa osoittaa omaa tahtoaan. Kun lapsi kasvaa, kasvaa usein myös fyysinen etäisyys. Se ei kuitenkaan tarkoita, että yhteyden tarvitsisi katkeilla tai olla huono. 

Kunnioitus

Lasta kunnioittavat aikuiset tukevat lapsen hyvinvointia. Kunnioitus on kolmikantaista, ja siihen kuuluu lapsen fyysinen kunnioitus, lapsen henkinen kunnioitus ja lapsen kasvun kunnioitus. 

Fyysinen kunnioitus tarkoittaa, ettemme kosketa lasta väkivalloin tai muuten ikävällä tavalla. Emme lyö, riuhdo, vedä hiuksista tai raahaa kädestä. Kunnioitus koskee myös positiivista kosketusta, esim. halaamista. Hyväkin kosketus voi pakotettuna ahdistaa. Lapsen kehon kunnioitus opettaa hänelle mm. oman kehon rajoja, oman kehon kunnioitusta, itsemääräämisoikeutta sekä rajoista kiinni pitämistä. 

Jos lapsi rikkoo toisen ihmisen fyysistä koskemattomuutta esim. puremalla tai lyömällä, on omista rajoista tärkeää pitää kiinni ja ohjata lasta toivottuun toimintaan. Pientä lasta voi kädestä pitäen ohjata esim. silittämään ja samalla vahvistaa toimintaa sanomalla ”hellästi”. Näin lapselle annetaan toimintaohje miten toimia, emmekä vain kerro mitä ei saa tehdä. Lapsen käyttäytymiseen on myös aina joku syy.

Henkinen kunnioitus tarkoittaa, ettemme käytä henkistä väkivaltaa eli esim. vähättelyä, mitätöintiä, haukkumista, uhkaamista tai eristämistä. Kuuntelemme lapsen toiveita, ajatuksia ja mielipiteitä. Opetamme tunne- ja vuorovaikutustaitoja sekä muita elämäntaitoja. Emme vähättele lapsen vaikeita tunteita, vaan autamme häntä selviämään ja toipumaan niistä. Kunnioitamme lapsen kasvua. Autamme lasta löytämään omat elämänarvonsa. Lapsella on oikeus olla sitä mitä hän on. Kunnioitukseen kuuluu myös aikuisen anteeksipyyntö lapselta silloin, kun itse on toiminut huonolla tai ikävällä tavalla. Sillä annetaan hyvää mallia anteeksipyynnöstä ja inhimillisyydestä. 

Lapsen kunnioitusta vahvistetaan olemalla itse hyvä malli, kuuntelemalla, antamalla lapsen tehdä valintoja sekä olemalla rehellinen. 

Ennakointi 

Ennakoiva kasvattaja käyttää aikaa hyvän vuorovaikutussuhteen rakentamiseen ja ennalta opettamiseen, jotta vältettäisiin ongelmat, jotka aiheutuvat kontaktin tai tiedon puuttumisesta. Lisäksi kaikkiin ongelmiin puututaan ajoissa, jotta ne eivät pääse kasvamaan isoiksi. Ennakoiva kasvatus on ennaltaehkäisevää ja lyhentää konfliktitilanteiden kestoa. Ennakoiminen on työtä, joka palkitsee. 

Empaattinen johtajuus

Positiivinen kasvatus on lapsilähtöinen mutta ei lapsijohtoinen kasvatusmenetelmä. Aikuisjohtoisuus tuo lapselle turvaa. Liiallinen ja liian runsas vastuu lapsella liian aikaisin aiheuttaa stressiä ja pelkoa. Jos aikuinen ei aseta tarvittavia rajoja, voi lapsi saattaa itsensä henkiseen tai fyysiseen vaaraan. 

Empaattinen johtaja ohjaa empatialla ja rakkaudella. Empaattinen johtaja kasvattaa pitkänäköisesti, ei pikaratkaisujen avulla. Hänen tärkein ominaisuutensa on olla empaattinen, ja hän luottaa vaikutusvaltaan. Myös lasta kannattaa opettaa olemaan empaattinen johtaja antamalla mallia. 

Positiiviset rajat

Positiiviseen kasvatukseen kuuluvat rakkauden lisäksi rajat. Siihen ei kuulu rangaistuksia, vaan lasta ohjataan rakkaudella. Häntä opetetaan säätelemään omia impulssejaan ja käyttäytymistään, kuten toisen lapsen lyömistä, hänelle opetetaan uusia taitoja sekä autetaan korjaamaan virheitä ja etsimään ratkaisuja. Lapsi ei siis toimi rangaistuksen pelosta tai palkkion toivossa. Tärkeintä on sisäinen motivaatio.

Lapsi tarvitsee rajoja, jotka suojaavat hänen fyysistä kehitystään. Tällaisia rajoja ovat esimerkiksi:

  • turvallinen kasvuympäristö
  • rajat, jotka suojaavat lapsen henkistä kehitystä
  • rajat, jotka opettavat lapselle sosiaalisia rajoja ja taitoja, esimerkiksi puhumisen ja kuuntelemisen taidot, fyysisen koskemattomuuden rajat ja sopivan kielenkäytön rajat
  • yhteiskunnan rajat, kuten liikennesäännöt ja toisen omaisuuden kunnioittaminen. 

Lapsi saattaa vastustaa rajoja siksi, että hänen mielestään joku raja on epäreilu. Rajoja onkin siis hyvä tarkastella uudestaan aika ajoin. Rajojen tulee olla perusteltuja. Jos huomaat, ettet oikein osaa vastata, miksi jokin asettamasi raja on olemassa, on hyvä pysähtyä pohtimaan rajan tarpeellisuutta. Joskus vanhentuneesta tai turhasta rajasta voi olla aika luopua. 

Jos lasta rangaistaan rajojen rikkomisesta, se aiheuttaa vastarintaa ja etääntymistä aikuisesta. Tällä tavoin lapsi ei myöskään opi uusia taitoja. Pahimmillaan lapsi saattaa alkaa valehtelemaan rangaistuksen pelossa. 

Hyvinvointitaidot ovat osa positiivista kasvatusta

Lapsille on tärkeää opettaa, miten pidetään huolta mielenterveydestä. Jokaisella lasten kanssa vuorovaikutuksessa olevalla on vastuu lapsen henkisestä repusta. 

Myönteiset tunteet

Ei ole olemassakaan huonoja, negatiivisia tai kielteisiä tunteita, joita pitäisi välttää, varoa tai piilottaa. Myönteisiä tunteita ovat esimerkiksi ilo, mielenkiinto, tyyneys, toivo, kiitollisuus, ystävällisyys, miellyttävä yllätys, hyväntuulisuus, varmuus, ihailu, innokkuus, euforia, tyytyväisyys, ylpeys, rauha, inspiroituminen, nautinnollisuus, huvittuneisuus, haltioituminen ja rakkaus. 

Aivomme ja mielemme tarttuvat helpommin negatiivisiin kuin positiivisiin asioihin. Se on osa biologiaamme. 

Myönteisten tunteiden hyödyt 

Myönteiset tunteet kasvattavat sisäistä motivaatioita, ja ajatukselliset kyvyt kasvavat. Ne lisäävät mielen joustavuutta ja kehittävät erilaisia ajattelutapoja. Lisäksi ongelmanratkaisukyky ja toipumiskyky paranee. 

Myönteiset tunteet lisäävät yhteyden tunnetta ihmisten välillä, ja vievät minä-ajattelusta me-ajatteluun. Myönteisessä tunteissa saa ja kannattaa velloa. 

Myönteisten tunteiden vahvistaminen

Huolista on hyvä kertoa ystävälle, mutta jos on vain joku pienikin hyvä tai myönteinen kokemus, sekin kannattaa ehdottomasti jakaa. Myönteiset tunteet ovat myös itsesäätelyn apu.

Optimismi 

Jos lapsuudessa sisäistää optimistisen ajattelumallin, se toimii masennukselta suojaavana tekijänä myöhemmin. Optimistit ovat myös terveempiä ja elävät pidempään. He kokevat vähemmän stressiä, ovat keskimäärin onnellisempia ja menestyvät työelämässä sekä parisuhteessa. 

Optimismi ei ole synnynnäinen ajattelumalli vaan on taito, jota voi opetella. Optimistin ja pessimistin erottaa toisistaan vastoinkäymisiin ja onnistumisiin suhtautuminen. 

Optimismi on myös toipumiskyvyn moottori. Optimismia opettamalla vahvistamme samalla lapsen toipumiskykyä. Optimisti näkee, että vastoinkäymiset ovat väliaikaisia, ja että ne voi aina korjata ja sovitella. 

“Kun itse sanoitat elämän onnistumisia ja epäonnistumisia optimistisen mallin avulla, samanlainen ajattelu siirtyy myös lapselle.” 

Luonteenvahvuudet

Jokaisella ihmisellä on noin 3-7 ydinvahvuutta. Parhaimmillaan tunnemme ne ja saamme käyttää niitä päivittäin. VIA-luokittelun mukaan on olemassa 24 luonteenvahvuutta. Ne on jaoteltu kuuteen hyveiden ryhmään. Omien luonteenvahvuuksien tunnistaminen ja niille rakentaminen antavat väylän saada itseluottamusta ja onnistumisen kokemuksia. 

Vahvuuksilla on optimaalinen toiminta-alue, ja meidän tehtävämme on löytää se. 

Tietoisuustaidot

Tietoisuustaitojen eli mindfulnessin ajatus on taito siitä, miten maallista elämää eletään rauhassa tasapainossa itsensä ja ympäristön kanssa. Se on kykyä elää hetkessä ja tasapainossa itsensä kanssa. Sen tarkoituksena on saada yhteys kehoon ja tulla tietoiseksi oman mielen toimintatavoista. 

Tietoisuustaidoilla on tutkitusti monia psykologisia hyötyjä, jotka tukevat hyvinvointia. Lapsilla ne parantavat muun muassa unta, muistia, keskittymiskykyä, oppimista, itsetuntoa, stressinhallintaa ja jaksamista. Niiden on myös todettu vähentävän stressiä, masennusta, ahdistusta, vihaa ja riippuvuuksia. Ne tuovat elämään lisää myönteisiä tunteita, itsemyötätuntoa, merkityksellisyyttä, luottamusta, itsehyväksyntää, empatiaa ja huumoria. 

Tietoisuustaitojen yksi tärkeä viesti on: eletään tässä hetkessä. 

Ajattelutaidot

Kasvatuksessa toivomme, että lapsi oppii vähitellen ajattelemaan itse ja tutkimaan ympäristöään. Lapsen ajattelutaitoja voi kehittää kuuden näkökulman avulla:

  1. muista tärkeät pysähtymis- ja tunnetaidot
  2. näytä ajattelun mallia 
  3. ole ajattelun apupyörät, älä ohjaustanko
  4. pysähdy ihmettelemään ja muista leikkiä
  5. ohjaa kohti omaa oivallusta 
  6. vahvista kunnioitusta ja kuuntelua

Kasvun asenne

Kun lapsella on kasvun asenne, kasvaminen perustuu oppimiseen ja itseluottamukseen. Lapsi ajattelee, että harjoittelun ja omien ponnisteluiden ansiosta hän voi kehittyä, ja että menestystä kertyy koko ajan. Kasvun asenteen omaava lapsi ei pelkää epäonnistumista ja ottaa mielellään vastaan palautetta. Kun vastaan tulee haasteita, ne ovat lapselle oppimiskokemuksia. Hän ei ajattele, ettei osaa tai ole lahjakas. 

Kasvun ajattelu on yhteydessä sinnikkyyteen, parempaan koulumotivaatioon, vastoinkäymisistä selviämiseen ja itsetuntoon. 

Kasvun asennetta kasvattaa, kun kehumme lapsen yritystä, strategiaa, etenemistä tai harjoittelua ja käytämme enemmän toimintakehua kuin persoonakehua. Erään tutkimuksen mukaan lapset, joita oli kehuttu työskentelystä tehtävien parissa, ottivat todennäköisemmin vastaan uusia ja haastavampia tehtäviä. 

Ihmissuhteet

Hyvistä ihmissuhteista on paljon hyötyjä. Niiden avulla eletään pidempään, stressitasot on matalammat ja kokonaisvaltainen hyvinvointi on parempaa. Lapset, joilla on hyvät sosiaaliset taidot ovat hyviä ratkaisemaan ongelmia ja konflikteja ja ilmaisevat toiveensa vakuuttavasti ja selvästi. He pyytävät anteeksi, kun ovat väärässä, mutta pysyvät kannassaan, kun ovat oikeassa. 

Lapsuuden turvalliset aikuissuhteet ovat muiden ihmissuhteiden pohja. Turvallinen kiintymyssuhde auttaa lasta onnistumaan myös muissa ihmissuhteissa. 

Myötätunto on ihmissuhteiden ytimessä, ja ystävällisyys on luontainen taipumuksemme. Olemme vauvasta saakka ystävällisiä ja myötätuntoisia, ellei ympäristö saa meitä ajattelemaan tai toimimaan toisin. Tarkoitus on vaalia ja ylläpitää ystävällisyyttä, ei korjata tai opettaa. 

Merkityksellisyys

Merkityksellisen elämän sivutuotteena tulee onnellisuus. 

Meillä on tarve tulla ystäviemme, perheemme ja kumppanimme ymmärtämäksi, arvostamaksi ja hyväksymäksi. Meillä kaikilla on tarve antaa ja ottaa vastaan rakkautta. Meillä kaikilla on tarve löytää heimomme. Toisin sanoen meillä on tarve tuntea yhteenkuuluvuutta.

Emily Esfahani Smith 

Tarkoituksen tunne saa ihmiset kokemaan elämänsä merkityksellisempänä tai tyydyttävämpänä. He ovat sinnikkäämpiä ja motivoituneempia sekä resilienttejä eli toipumiskykyisiä. 

Itsensä tunteminen on tärkeä osa merkityksellisyyden kokemusta. Kun tunnet oman arvosi ja vahvuutesi, voit löytää niiden avulla tarkoituksesi. Merkityksellisen elämän viettäminen yhdistyy antajana olemiseen, jolloin ihmiset keskittyvät tekemään itsestään hyödyllisiä muille. He miettivät, kuinka voisivat auttaa muita tulemaan onnellisemmiksi ja kokonaisemmiksi. 

Merkityksellisyydelle voidaan määritellä neljä peruspilaria: 

  • yhteenkuuluvuus
  • tarkoitus
  • tarinat
  • transsendenssi. 

Näitä kannattaa harjoituttaa lasten kanssa jo pienestä pitäen. 

Toipumiskyky eli resilienssi

Vaikeilla tunteilla on tärkeä rooli elämässä, ja vastoinkäymiset opettavat ja kasvattavat. Kaikilla tunteilla on paikka elämässämme, ja vaikeiden tunteiden tunnistaminen, hyväksyminen, säätely, ilmaiseminen ja käsittely ovat erittäin tärkeä osa tunnetaitoja. Vaikeista tunteista selvitään toipumiskyvyn eli resilienssin avulla. Se on kykyä ponnahtaa takaisin vastoinkäymisistä ja kykyä kasvaa vaikeuksista. 

Resilienssi kehittyy vähitellen, ja sen harjoittelu on hyvä aloittaa jo lapsuudessa. Myönteisten tunteiden tiedostaminen ja vahvistaminen auttaa meitä pääsemään nopeammin vaikeista tunteista normaalitilaan. 

Kun lapsi oppii hyväksymään ja säätelemään omia vaikeita tunteitaan, kasvaa myös resilienssi. Lapsen tunnetaidot ja itsesäätely vahvistuvat yhdessä aikuisen kanssa, kun aikuinen toimii lapsen kanssasäätelijänä. 

Tunteet eivät mene pois käsittelemättä. Tunne on aito ja otettava sellaisena kuin se on, mutta sen ilmaisua voi säädellä. Tämän takia jäähy kasvatusmenetelmänä on jätetty historiaan. Ainoa asia jonka lapsi oppii jäähyllä on yritys tukahduttaa tunteet. 

Tunnekasvatukseen on tärkeää aina liittää myös kehollinen puoli, sillä tunne on aina kehollinen reaktio. Missä ja millä tavalla tunne tuntuu kehossani? Mitä silloin tapahtuu? Nouseeko syke vai laskeeko se? Jännittyvätkö lihakset vai tuntuuko tilanne lamaannuttavalta? Joskus tunne voi tuntua myös esimerkiksi mahakipuna, eikä tällöin ole kyse sairaudesta vaan tunteesta. Myös aistivälineitä voi käyttää tunteiden säätelyyn. Tällaisia ovat esimerkiksi höyhenet, tuoksukynttilät, hilepurkit ja hengittely. Lasta ei kuitenkaan saa jättää vain välineiden varaan. Sellainen väline ei myöskään ole hyvä, joka vie pois kehon tuntemuksista.

Lasta ei tulisi jättää tunteiden vallassa yksin eikä työntää pois, mutta entä jos lapsi itse haluaa poistua? Jos lapsi haluaa itse pois tilanteesta hetkeksi, se tulisi sallia, kunhan kyse ei ole siitä, että lapsi ei uskalla ilmaista tai kertoa tunteistaan tai pakenee, koska häpeää tunteitaan. 

Ei-toivottuun käyttäytymiseen puuttuminen

On todella tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin pidämme rajoista kiinni ja puutumme lapsen ei-toivottuun käyttäytymiseen. Voimme tehdä todella hyvää työtä muodostaaksemme hyvän yhteyden lapseen ja opettaaksemme hyvinvointitaitoja, mutta jos ratkaisemme konfliktitilanteita pelon, häpeän tai pelkkien ulkoisten motivaattoreiden avulla, menetämme hyödyn. 

Ulkoisesta ohjauksesta sisäiseen oivalluksen 

Moni saattaa ajatella, että ratkaisuna hankalaan tilanteeseen ovat seuraamukset. Seuraamukset oikealla tavalla käytettynä vievät tilannetta eteenpäin, mutta harmittavan usein seuraamukset ovat vain naamioituja rangaistuksia tai lievempiä rangaistuksia. Ainoastaan luonnolliset seuraamukset, kun niistä puhutaan oikein, ovat toimivia ratkaisuja. 

Seuraamuksia käytetään usein väärin. Kasvattajan on tarkoitus olla opettaja ja ohjaaja, jolla on vaikutusvaltaa mutta ei pakkovaltaa. 

Vaikka aikuiset eivät asettaisi seuraamuksia, luonnollisia seuraamuksia tulee vastaan elämässä koko ajan automaattisesti. 

Lapsen kasvattaminen on opettamista ja hyvään käytökseen ohjaamista. Kyse ei ole ulkoisen käyttäytymisen muokkaamisesta rangaistuksin tai palkkioin vaan sisäisen motivaation ja halun sytyttämisestä. Tähän ei rangaistuksen avulla päästä. Rankaisu heikentää lapsen ja aikuisen vuorovaikutus- sekä luottamussuhdetta. Se myös lisää ei-toivottua käyttäytymistä. 

Palkkiot ovat samalla tapaa ulkoisia motivaattoreita kuin rangaistukset. Niillä on tarkoitus saada lapsi käyttäytymään sillä tavalla kuin haluamme, usein herättämättä kuitenkaan lapsen omaa sisäistä motivaatiota tai ajattelua. 

Laaja-alaista, johdonmukaista ja pysyvää toimintaa

Kirjassa on esitelty kuusiaskelinen malli lapsen ei-toivottuun käytökseen puuttumiseen:

  • 0. askel = puuttuminen. Ennen kuin puutut, pysähdy miettimään, onko tämä oikeasti lapsen osalta ei-toivottua käyttäytymistä vai onko kyse jostain muusta. Pysähdy pohtimaan, onko kyse ylipäätään lapsesi vai sinun käyttäytymisestä. 
  • 1. askel = itsesäätely. Kasvattajan oma tunteiden ja käyttäytymisen säätely vaikuttaa paljon siihen, miten tilanne etenee ja millainen jälki kohtaamisesta jää kummallekin osapuolelle. On turha odottaa lapselta hyvää käytöstä, jos emme itse käyttäydy hyvin. Aikuisella on paljon paremmat mahdollisuudet itsesäätelyyn täysin kehittyneiden aivojen ansiosta. Lapsi vasta opettelee tunteidensa tunnistamista ja itsesäätelyä. 
  • 2. askel = empatia
  • 3. askel = miettiminen. On tärkeää erotella lapsen käyttäytymisessä kaksi tasoa: en pysty ja en halua. 
  • 4.askel = kuunteleminen
  • 5. askel = ratkaiseminen 

Ratkaisujen työkalupakki

Kirjan lopussa esitellään joitakin ratkaisutapoja kasvatustilanteisiin:

  • hyvään tarttuminen
  • toiminnan uudelleenohjaus
  • huumori ja leikillisyys
  • voiman palautus
  • stop ja uudestaan
  • ehdollinen kyllä
  • luonteenvahvuudet
  • myönteiset tunteet
  • ajattelun pysäkki
  • toimintatavoite

Lopuksi: positiivinen kasvatus käytäntöön 

Lapset tarvitsevat aikuista oppiakseen asioita. Omaa positiiviseen kasvatusmenetelmään suuntautumista varten kannattaa tehdä konkreettinen suunnitelma. Suunnitelma sisältää myös esimerkiksi ohjeet omia esteitä, esimerkiksi väsymystä tai motivaation puutetta varten. 

Vastaus parempaan tulevaisuuteen on rakkaus ja ystävällisyys. 

Esittelyn laati KiVa ry:n hallituslainen Lotta Parkkonen

Kirjaesittely: Monen sortin perheet

Felicity Brooks, Lasten keskus, 2020.

Felicity Brooksin kirjoittama ja Mar Ferreron värikkäästi kuvittama lastenkirja Monen sortin perheet juhlistaa perheiden – erityisesti erilaisten ja monimuotoisten perheiden – ilosanomaa. 

Monen sortin perheet -teoksessa esitellään ja selitetään perheeseen, sukulaisiin ja eri kulttuureihin liittyviä käsitteitä. Lukija pääsee tutustumaan eri näköisiin ja kokoisiin perheisiin niin  ydinperheestä yhden aikuisen perheeseen kuin sijaisperheestä syntymäperheeseen. 

Kirja johdattaa lukijan tutustumaan monenlaisten perheiden ja kulttuurien elämän erilaisiin puoliin kunkin perheen omien ruokien, juhlien ja asumusten kautta. Kirjassa päästään myös kurkkaamaan eri kielisiin sanoihin ja arvuuttelemaan omaa kielipäätä. Monen sortin perheet haluaa ilmaista lukijalleen, että perheitä on eri kokoisia ja näköisiä ja kaikilla on omat tapansa. Tästä huolimatta jokainen perhe on yhtä ainutlaatuinen ja tärkeä, eikä yksikään perhe ole toista parempi. Sanasto tulee tutuksi runsaiden kuvitusten kera ja kirjassa avatut käsitteet löytyvät myös viimeisen aukeaman sanastosta, josta lukijoille aukeaa varmasti oikeat termit perhe-sanojen käyttöön. 

Monen sortin perheet on oiva kirja 3-vuotiaasta ylöspäin ja saattaakin haastaa lukijoita pohtimaan kirjan käsitteitä myös seksuaalikasvatuksen näkökulmasta. Kirja toimii loistavana avauksena muun muassa lisääntymiskysymysten käsittelyyn sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuuteen. Perhe-sanaston avulla lukijat pääsevät pohtimaan omaa perhettään ja sukupuuta, sekä miettimään millaisia perheitä ja tapoja omasta lähipiiristä löytyy. 

Lasten Keskuksen kustantama Monen sortin perheet on loistava kuvakirja avaamaan perheiden monimuotoisuutta ja erilaisia tapoja, sekä laajentamaan niin aikuisen kuin lapsenkin ymmärrystä ja tasa-arvoista ajattelua perhe-elämän ainutlaatuisuudesta.  

Kirjaesittely: MIELEN HOIVA. MYÖTÄTUNTO JA LOHDUTUS VOIMAVAROIKSI

Mirja Sinkkonen, Kirjapaja, 2016.

Mielen hoiva on psykologi, psykoterapeutti ja psykoterapeuttikouluttaja Mirja Sinkkosen kirjoittama kirja myötätunnosta ja lohdutuksesta voimavarana – etenkin myötätunnosta ja ymmärryksestä itseä  kohtaan. Kirja on kirjoitettu lempeällä otteella ja se on helppo- ja nopealukuinen. Kappaleet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Voisi sanoa, että vaikka kirjassa käsitellään vaikeitakin aiheita, se on silti hyvän mielen kirja.  

Sanotaan, että onnellisuus tuottaa onnellisuutta ja välittäminen välittämistä. Toisten huomioiminen on tärkeää, mutta on muistettava myös oma itsensä: helli ja hoivaa, puhu kauniisti ja kohtele itseäsi hyvin. Oman mielen hoivaaminen on yhtä tärkeää kuin kehonkin hoiva. Armollisuuden löytäminen itseään kohtaan on tärkeää. Armollisuus, oman keskeneräisyyden hyväksyminen ja kyky antaa itselleen anteeksi vahvistavat itsetuntoa. Myötätunnon vastaanottaminen ja osoittaminen ovat ihmisyyden keskeisimpiä asioita.

Särkynyt sydän ja syli

Jokainen meistä tarvitsee joskus lohdutusta. Vauva ilmaisee hätänsä ja tarpeensa itkulla, ja jos apua ei tule, voimistuu vauvan ääni ja liikkeet muuttuvat. Fyysisen hoivan toistuvuus välittyy lapselle pikkuhiljaa psyykkiseksi tiedoksi siitä, että hän on turvassa. Eroon joutuminen aikuisesta on lapselle keskeisin hätä. Liian pitkä ero hoivaajasta aiheuttaa lapselle hätätilan, jossa lapsi on keinoton auttamaan itseään. Vauvalla on kyky valpastua ja stressaantua, mutta ei vielä kykyä rauhoittaa itseään. Jo se, että vauva kuulee hoivaajansa lähestyvät askeleet tai äänen laukaisee vauvassa mielihyväsävytteisen aineenvaihdunnan ja toiveikkuuden.

Syliä pidetään lohdutuksen paikkana. Se lohduttaa ja antaa turvaa. Sylissä vauvan mieli tyyntyy ja rauhoittuu. Lohdutuksen tarve ei lopu lapsuuteen vaan jatkuu koko elämän, myös sellaisilla, joiden mielen sisäiset rakenteet ovat vahvoja varhaisten hoivan, hellyyden ja rakastetuksi tulemisen kokemusten seurauksena. Toistuva torjutuksi tuleminen saa ihmisen vetäytymään, ja hänen luottamuksensa muita ihmisiä kohtaan horjuu.

Vaikka lohdutetuksi tuleminen on mielenterveytemme kannalta todella tärkeää, saattaa sen vastaanottaminen olla vaikeaa. Lohdutuksen tarve säilyy meissä läpi koko elämän. Aikuisella se on monesti verhoutunut monimutkaisiksi mielen prosesseiksi. Yksin selviäminen ja itsenäinen suorittaminen ovat tämän päivän aikuisuutta. Näitä kohti pyrimme jo oikeastaan lapsesta saakka. Emme kuitenkaan selviä elämästä ja sen vaatimuksista yksin. Muiden tarjoaman tuen vastaanottaminen voi tuntua nöyryyttävältä, kun muiden menetys aiheuttaa kateutta ja omat vaikeudet häpeää ja syyllisyyttä. Epävarmuus ja kuormitus kätketään selviytyjän roolin alle. Seurauksena voi olla lamaannuttava uupumus.

Myötätunnon kokeminen ja sen osoittaminen on monikerroksinen ja -muotoinen mielen tapahtuma. Kokemisen ytimessä on toinen kokemus – rakastetuksi ja hoivatuksi tulemisen kokemus. Kun ihminen kokee ja tietää olleensa rakastettu ja hoivattu, hän ymmärtää olevansa rakastamisen arvoinen. Silloin hän ymmärtää, että kaikki ovat rakastamisen arvoisia ja tarvitessaan apua oikeutettuja siihen.  Kun ihminen kokee itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi, luo se tervettä itsearvostusta ja auttaa samalla osoittamaan myötätuntoa myös itselleen. Välittäminen on pieniä tekoja, joita jokainen voi tehdä – välittävä katse, rohkaiseva hymy, tervehdys, lämmin kosketus.

Jotta jaksaa antaa toisille, on muistettava pitää itsestään huolta. Jos antaja toistuvasti unohtaa itsensä ja omat tarpeensa, keskittyen venymään paljon yli omien voimavarojensa, saattaa hän uupua. Myötätunto itseään kohtaan auttaa antajaakin: kukaan ei voi antaa enempää kuin sen, minkä sydämestään antaa.

Mikä meitä lohduttaa

Winnicottin ajatukset ovat perustavanlaatuisia. Hänen mukaansa äidin hoivaamiskyvyllä on tärkeä merkitys vauvan psyykkisen olemassaolon ja kehityksen kannalta. Winnicottin keskeinen käsite holding tarkoittaa lapsen fyysistä ja psyykkistä kannattelemista.  Hyvä fyysinen kannattelu suojaa lasta vaaroilta sekä vahingoittumiselta. Psyykkinen kannattelu puolestaan tarkoittaa, että lapsi on hoivaavan aikuisen mielessä kaikkine tarpeineen. Se on lapsen psyykkisen kehityksen elinehto ja siksi tarvitsee enemmän tilaa vanhemman mielessä. Kyllin hyvä vanhemmuus ja kannattelu pitävät sisällään sekä hoivattavan mielessä pitämisen, hänen tarpeistaan huolehtimisen että lapsen rinnalla olemisen liian vaikeissa ja vaarallisissa tilanteissa. Aikuisen säädellessä, kannatellessa ja sanoittaessa lapsen kokemia tunteita, lapsi saa pikkuhiljaa välineitä käsitellä omia tunnetilojaan. Näin hänelle rakentuu toimintatapoja hankalista tilanteista selviämiseen. Riittävän hyvän vanhemmuuden kannattelemalla ihmisellä on aikuisena työkalupakki, toimintatapojen kokoelma, josta hän valitsee jokaiseen tilanteeseen mielenterveytensä kannalta sopivan selviytymiskeinon. Tähän työkalupakkiin kuuluu kyky kokea myötätuntoa ja kyky lohduttaa itseä sekä muita. Näiden perusta on siis luotu jo varhaisessa vuorovaikutuksessa, ja ne muotoutuvat myöhemmin itselle sopivaksi toiminnaksi erilaisten elämänkokemusten myötä.

Liike on lääkettä mielensäpahoittajalle. Joku kokee lenkille lähdön itselleen parhaimpana keinona tunteidensa hallintaan, mutta joku taas ei. Joillekin luonnossa liikkuminen tuo mielihyvää, toiselle hyvä ruoka, kolmas paikkaa mielipahaa tekemällä ostoksia ja toisia taas lohduttavat lemmikkieläimet. Joku kokee, että harrastukset auttavat ajattelemaan muita asioita, jollekin työ on terapiaa. Ystäviä pidetään myös tärkeinä tukijoina, toiset purkavat mieltään eri kulttuurimuodoilla, ja jollekin puhuminen ja kirjoittaminen auttavat pääsemään ahdistuksesta eroon.

Murhe ja melankolia

Suru ja masennus ovat osa ihmisen elämää. Sekä murhe että melankolia ovat kaksi keskeistä syytä lohdutuksen tarpeeseemme. Jokainen sureva ja masentunut tarvitsee rinnalleen lohduttajia ja välittäviä ihmisiä. Murhe on sanana hyvin mahtipontinen ja iso: olla murheellinen tuntuu paljon suuremmalta asialta kuin olla surullinen. Kun joku on murheen murtama, tiedämme, että hänelle on tapahtunut jotain vakavaa. Murhe on tavallisesti reaktiota itselle rakkaan ihmisen tai jonkin abstraktion menetykseen. Murheessa ovat läsnä samanlaiset piirteet kuin melankoliassa: tuskainen mielentila, kiinnostuksen menettäminen ulkomaailmaan ja toiminnan tason lasku.

Menetykset, pettymykset ja luopuminen laukaisevat masennusta, mutta ne eivät välttämättä ole masennuksen ainoita syytekijöitä. Yhtenä keskeisenä syytekijänä masennukselle pidetään jo lapsuudessa tapahtuneita traumaattisia erokokemuksia ja niistä johtuvaa ns. separaatioahdistusta. Varhaisten erokokemuksien jälkeen on voinut tapahtua monia muita eroja ja luopumisia, mutta lopulta jokin arkipäiväinen menetys kuten muutto voi laukaista masennuksen. Erokokemukset ovat siis sekä masennuksen syytekijöitä että masennusta laukaisevia tekijöitä.

Arvottomaksi itsensä kokeva ihminen toimii ikään kuin kerjäisi muilta itselleen tuomiota. Hän kokee, ettei hänestä ole mihinkään. Arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteet voivat lopulta johtaa uupumukseen. Arvottomaksi itsensä kokevan on ansaittava arvonsa joka päivä pääsemällä aina vain parempiin suorituksiin.

Eroon tai sivuun joutuminen koettelee itsearvostusta. Hylätty, ohitettu tai jätetty tuntee itsensä aina arvottomaksi. Lapselle näin käy, kun perheeseen syntyy uusi vauva. Vanhempien mielen täyttää uusi vauva ja isompi lapsi saa odottaa vuoroaan. Lapsen pettymys on lohdutonta. Ei siis mikään yllätys, että lapsuudenaikaiset menetykset ovat myös juurina aikuisiän masennuksessa. Arvottomuus on kypsynyt mielessä lapsuudesta saakka ja tulee aikuisiässä monen muun vastaavanlaisen kokemuksen vauhdittamana esiin. Onneksi meille kertyy elämän aikana myös korjaavia kokemuksia, jotka tasoittavat arvottomuuden kokemuksia.

Lapsi elää hetkessä, ja unohtaa nopeasti pahan mielensä syyn, kun suuntaa uusiin seikkailuihin. Kiintymyskäyttäytymistä tutkinut Peter Fonagy toteaa, että lapsen voidessa hyvin hän suuntautuu ikätovereihinsa, ja kun hän hätääntyy, hän hakeutuu itselleen tärkeän ihmisen luo lohdutettavaksi.  Jo yksivuotias osaa loukkaantua kääntämällä päänsä ja katseensa pois loukkaajasta. Tavallisin syy pienen ihmisen mielipahaan on eroon joutuminen. Lapsen hyvän olon tila keskeytetään, ja vanhemman elämässä jokin muu on tärkeämpää. Aikuinen joutuu lähtemään ja lapsi joutuu jäämään.

Lapsen elämässä suurin vaara on eroon joutuminen. Se tarkoittaa konkreettisesti eroon joutumista, mutta myös psyykkistä tilaa, jossa lapsi on ”pudonnut” vanhemman mielestä pois. Vastaavasti lapsen turvatila on hoivaajan läheisyys. Toistuva hoito muuttuu lapselle tutuksi ja turvalliseksi kokemukseksi. Säännöllisen ja ennakoitavan hoivan merkitys on lapselle keskeistä. Mentalisaatiokyky varhaisessa vanhemmuudessa, jo odotusajasta lähtien, tarkoittaa vanhemman kykyä pohtia lapsensa kokemusta ja tunnetta erilaisissa arkipäiväisissä tilanteissa. Mentalisaatiokyvyllä tarkoitetaan ihmisen kykyä havaita, kuvata ja tulkita omaa tai toisen mielen tilaa ja toimintaa. Se sisältää ajatuksen, että ihmiselle on tyypillistä pitää oma mieli mielessä ja ymmärtää, että toisen mieli on erillinen ja toisen kokemus erilainen kuin omani. Kaikilla on syntymästä lähtien valmius kehittää mentalisaatiokykyään, mutta varhainen hoivaympäristö ja vuorovaikutussuhteet määrittävät sen, miten lapsen mentalisaatiokyky voi kehittyä. Se voi kehittyä vain, jos vanhemman mentalisaatiokyky on riittävän toimivaa. Kun lasta pidetään mielessä omana erillisenä tuntevana ja tahtovana persoonana ja hänen kokemuksilleen annetaan arvoa, lapsi itsekin voi antaa arvoa omille kokemuksilleen ja pyrkimyksilleen.      

Herkästi haavoittuva mieli

Jokainen, jonka sydän on särkynyt tai joka on jätetty joukon ulkopuolelle, tietää miten hylkääminen sattuu. Tunne ei ole pelkästään mielipahaa, vaan se on todellinen kipu. Sosiaalinen kipu säilyy muistissa ja pyrkii varoittamaan uusista vaaroista. Sosiaalisen kivun muistaminen palauttaa elävästi mieleen kivuliaan kokemuksen yksityiskohdat. Sosiaalinen kipu on verrattavissa traumamuistoon. Traumamuisto on erilainen muisto kuin muut muistot, se on kivettynyt. Se muistetaan joka kerta samanlaisena ja yhtä piinaavana. Sosiaalisen kivun merkitystä on koetettu selittää evoluution näkökulmasta. Sosiaalinen kipu viestittää, että kokija on joutumassa ryhmän ulkopuolelle. Kyseessä on yhdenlainen vaaran merkki, sillä hengissä säilyminen on aiemmin liittynyt nimenomaan ryhmään kuulumiseen ja ryhmän tarjoamaan turvaan. Jo päiväkoti-ikäiset lapset tietävät, miltä tuntuu joutua pois toisten leikeistä. Alakouluikäiset ovat tässä jo mestareita. Ryhmän ulkopuolelle sulkeminen toimii hyvin vallankäytön ja kiusaamisen välineenä. Koulukiusaaminen on vakavaa henkistä ja joskus fyysistäkin väkivaltaa. Koulukiusaamisen seurauksena herkimmille lapsille voi kehittyä aivan erilainen persoonallisuus kuin millaiseksi se ilman traumaattisia kokemuksia olisi luonnostaan rakentunut.

Jätetyksi, hylätyksi tai petetyksi tuleminen tuntuu eniten rinnassa. Hylätyksi tulleen tai ryhmän ulkopuolelle jätetyn sosiaalisen kivun aiheuttama rintakipu ja sydämen oireet liittyvät vagushermon toimintaan. Vagus- eli kiertäjähermo on yksi pisimmistä ja tärkeimmistä aivohermoista, ja sen tiedetään kommunikoivan aivojen tunne-elämän kannalta keskeisten alueiden kanssa. Kun itselle tärkeä ihminen on jättämässä sinut, aivojesi emotionaalinen alue reagoi tähän tietoon voimakkaasti. Tieto siirtyy vagushermoon, joka aktivoituu. Seuraukset tuntuvat joka puolella kehossasi, voimakkaimmin rintakehän alueella: rintaa puristaa ja voi tuntua kuvotuksen tunnetta.

Joskus paljon pettymyksiä, menetyksiä ja luopumisia kokeneen ihmisen ajattelu toimii vastakkaisella tavalla kuin vapaasti assosioidessa. Toisinaan koetut asiat saattavat olla niin suuria, että voidaan vertauskuvallisesti sanoa ihmisen olevan kauttaaltaan haavoilla tai vereslihalla. Vaikeita asioita mielessään kantava ihminen toimii kuin jalkansa loukannut koira. Hän suuttuu tai loukkaantuu herkästi, kun hänelle arka asia otetaan puheeksi.

Lohdutus ja kannustuskin voivat satuttaa. Miten voi lohduttaa sellaista ihmistä, jolla kaikki näyttäisi olevan ulkoisesti hyvin, mutta jolta kuitenkin puuttuu jotain tärkeää? Masennus ei aina näy päällepäin. Se kuitenkin voi näkyä toimintakyvyn laskuna ja tulla esiin vaikkapa painon nousuna.

Sosiaalinen media on helpottanut toisten elämän arviointia ja kommentointia. Nykyään kommentoidaan toisten ulkonäköä, elämää ja käyttäytymistä aivan erilailla kuin ennen. Kommentointi on mahdollista myös nimettömänä. Koululaiset lähettelevät toisilleen kommentteja luokkakavereistaan tai kertovat perättömiä juttuja. Myös aikuisten välinen juoruilu, panettelu, riitely ja selän takana puhuminen ovat siirtyneet nettiin.

Missä on hyvyys ja myötätunto? Nimettömässä nettikirjoittelussa tehdään sananvapauden nimissä hurjasti vahinkoa toisille, mutta se kai lienee panettelun tarkoituskin. Ilkeät ja mitättömät sanat tekevät tuhoa, vaikka ne olisikin vain kahden kesken sanottuja eikä niitä kukaan muu saisi koskaan tietää. Sanan valta on mahtava. Sanottu sana voi hiertää ja tehdä vuosikymmeniä tuhoa toisen mielessä. Mitä enemmän sanojalla on auktoriteettia tai merkitystä, sitä isompaa jälkeä hän saa toisen henkilön mielessä aikaan.

Itsetunto voi kohentua kohtaamisissa

Käsitteillä minä, minuus tai itse tarkoitetaan sitä, mitä ajattelemme itsestämme. Itselleni olen minä, toisille ihmisille hän, persoona tai persoonallisuus. Itsensä kohtaaminen vaihtelee tilanteesta toiseen. Joudumme tämän takia kysymään useaan kertaan itseltämme: kuka minä oikeastaan olen? Jokaisella on jonkinlainen käsitys itsestään eri elämäntilanteissa ja vaiheissa. Tätä kutsutaan minätunteen jatkuvuudeksi eli tunnistamme itsemme ”minuksi”, vaikka elämäntilanteet muuttuvat.

Minäkäsityksen tarkistus on aika ajoin paikallaan etenkin suurten muutosten tai traumaattisten kokemuksien yhteydessä. Silloin määritämme itsemme uudelleen kysymällä: Kuka minä nyt olen? Ihmissuhteet vaikuttavat myös kokemukseen itsestämme. Käsitys itsestä, itsetunto, voi särkyä ihmissuhteissa, mutta se voi myös rakentua niissä. Ne arvet, jotka ovat syntyneet ihmissuhteissa, korjaantuvat yleensä parhaiten toisen kanssa keskustellen. Kukaan ei voi rakentaa luottamusta toisiin ihmisiin ja vahvistaa itsetuntoaan yksin ja ajattelemalla. Luottamus rakennetaan ja itsetuntoa vahvistetaan olemalla konkreettisesti suhteessa toisiin ihmisiin.

Minää ja minuutta kuvaava käsitteistö on aika kirjava. Minäkäsityksen rinnalla puhutaan usein minäkuvasta. Minäkäsitykseen oikeastaan liittyy monia minäkuvia, kuten suorituksiin liittyvä minäkuva, sosiaalisuuteen liittyvä minäkuva ja ulkomuotoon liittyvä fyysinen minäkuva.

Minäkuva on kuva tai kuvaus, mutta se ei kerro henkilön itsearvostuksesta tai itsetunnosta. Se on lähes sama kuin minäkäsitys, mutta siinä korostuu ihmisen henkilökohtainen arvio omista kyvyistä, lahjoista, onnistumisista ja omasta arvosta. Jos minäkuva on kuvana kaksiulotteinen, niin itsearvostus tai itsetunto on kolmiulotteinen, koska se sisältää arvion minäkuvaan liittyvistä havainnoista. Itsetuntoa hahmotetaan kysymällä: Mikä on minun arvoni? Mikä on minun merkitykseni? Myös identiteetin käsite kuvaa minää. Identiteetin määrittelyssä korostuvat paitsi yksilölliset ominaisuudet myös yhteenkuuluvuus johonkin yhteisöön kuten mm. perheeseen tai kansalaisuuteen. Identiteettiä pohtiessamme kysymme: Kuka minä olen juuriltani tai mihin minä kuulun?

Ihminen on tietoinen itsestään: minä olen. Hän on myös havaintojensa kautta tietoinen toiminnastaan: minä kirjoitan, minä luen. Hän kykenee tekemään havaintoja myös omasta sisäisestä maailmastaan: minä olen nälkäinen, minä olen väsynyt. Lisäksi hän kykenee arvioimaan omaa toimintaansa, kokemustaan tai jopa arvioimaan omaa arvioimistaan. Ihmisellä on siis taito tehdä havaintoja omasta olemisestaan tai omasta toiminnastaan. Tällaisen havainnoimisen ansiosta voimme siis luoda itsestämme kokonaisnäkemyksen eli minäkäsityksen.

Itsetunnon perusta luodaan jo varhaislapsuudessa lapsen ja vanhempien välisen vuorovaikutuksen kautta. Kun lapsi kokee tulleensa itselleen tärkeiden aikuisten kautta hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään, edellytykset hyvän itsetunnon perustaksi on luotu. Lapsi oppii itsestään lisää eri elämänvaiheiden kautta. Kehityksen ansiosta suoritukset ja taidot muuttuvat itsetuntoa tukeviksi asioiksi. Lauseet “minä osaan” ja “minä ymmärrän” ovat tärkeitä oivalluksia lapsen itsetunnolle. Myöhemmin minäkäsitys vahvistuu ennen kaikkea vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Oikein ajoitettu ja rehellinen palaute ja kannustus rakentavat oppijan itsetuntoa. Myönteiset kokemukset itsestä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa ja vaikeissa tilanteissa selviäminen luovat edellytyksiä myönteiselle minäkäsitykselle ja terveen itsetunnon muodostumiselle.

Itsetunnon vaurioista ja häiriöistä puhutaan narsistisina häiriöinä. Niiden taustalla nähdään nimenomaan olevan häiriöt varhaisessa vuorovaikutuksessa. Vakavat varhaiset ero- tai hylkäämiskokemukset tai kaltoinkohtelu vaurioittavat myös lapsen herkkää itsetuntoa.

Monesti ajatellaan, että menestyvillä ihmisillä on hyvä itsetunto, mutta asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen. Monesti juuri niillä, jotka ovat suoriutuneet elämästä toisten mielestä parhaiten, on saattanut olla tai on pysyvästi vaikeuksia itsetunnon kanssa. Heikon itsetunnon peitoksi rakennettu itsevarmuuden julkisivu on hataralla pohjalla ja herkkä vaurioitumaan. Narsistinen ihminen on herkkä haavoittumaan ja loukkaantumaan, eikä hän kestä minkäänlaista itseensä kohdistuvaa arvostelua. Hänen on myös vaikeaa myöntää olevansa väärässä tai pyytää erehdystään anteeksi. Häpeä ja riittämättömyys kuvastavat itsetunnon vaikeuksia. Häpeä ei ole näissä tilanteissa ainoastaan sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä tunne vaan niin sanottu minätunne.

Koulumenestystä pidetään itsetunnon ja menestyksen mittarina, ja se ennustaakin tulevaa menestystä jossain määrin. Persoonan kehitys riippuu kuitenkin aina lukuisista samanaikaisista tekijöistä. Itsetuntoa syö myös hoivapuutteiden ja vaille jäämisen lisäksi kaikki se, mitä kullekin on tehty, mm. lapsen yrityksille on naurettu tai häntä ei ole huomioitu toistuvista pyynnöistä huolimatta. Vanhemmilla ei ole silloin ollut voimia tai taitoa riittävän hyvään vanhemmuuteen. Kaikki lapset tarvitsevat peilausta omalle kehitykselleen ja oppimiskokemuksilleen sekä asianmukaista kannustusta. Sen lisäksi jokainen tarvitsee lapsena ja aikuisena hyväksytyksi tulemista myös virheitä tehtyään, väsyneenä tai vihaisena. Jokaisella pitäisi aina olla myös uudelleen aloittamisen mahdollisuus.

Rakkaus on kaikista tärkein itsetunnon rakentaja. Yksinkertaisesti kaikenlainen rakkaus, mutta erityisesti sellainen, jota saadaan itselleen tärkeiltä ihmisiltä. Itsetunto kasvaa myös siitä, että arvostaa itseä ja antaa itselleen kaikilla elämänalueilla mahdollisuuden yrittää uudestaan niin monta kertaa kuin on tarpeen.

Sopivan kokoiset, säännölliset haasteet vievät eteenpäin. Pienetkin onnistumiset pitävät motivaatiota yllä ja vahvistavat itsetuntoa. Onnistumisen kokemuksia jakamalla myös itsekunnioitus ja terve rakkaus itseä kohtaan kasvavat. Vaikka kukaan ei olisi koskaan osoittanut rakkautta sinua kohtaan, sinä voit olla se joka rakastaa itseäsi ja muita. Jos et arvosta itseäsi, eivät muutakaan sitä tee.

Turvaton ja kauhuissaan

Tieto auttaa ymmärtämään poikkeavaa käyttäytymistä. Auttaminen vaatii aina tietoa ja ymmärrystä. Tunteita ja kehoa on vaikea erottaa toisistaan. Monet tunteet tuntuvat kehossa kokonaisvaltaisina tiloina. Tavallisimmin ihmisillä on aikuiseksi tultaessa jo kokemuksia erilaisista kehollisista tunnetiloista, joten he ovat oppineet ne myös nimeämään ne: minua jännittää, olen nyt kauhuissani. Aikuisilla on myös kokemuksia siitä, että kehollinen tila menee melko nopeasti ohi. Joillakin ihmisillä mielen ja kehon suhde on rakentunut toisin. Heillä suurin osa informaatiosta, jonka kuuluisi kulkeutua mielen alueelle, jää vain kehollisiksi kokemuksiksi ilman tunteelle kuuluvaa nimeä.   

Lähellä oleva toinen henkilö voi toisinaan onnistua rauhoittamaan ahdistuneen pelkällä rauhoittavalla puheellaan tai läsnäolollaan, halauksella tai silittelyllä.

Paniikki tuntuu samanaikaisesti mielessä ja kehossa, koska ahdistuksen tunne varmistaa kehon selviämistä vaarallisessa tilanteessa. Hengitys on pinnallista ja nopeaa, jotta veressä olisi riittävästi happea. Jaak Panksepp (tutkinut eläinten käyttäytymistä) liittää paniikkitunteen kaikilla nisäkkäillä, myös ihmisillä, eroon joutumisen kauhuun. Tunne laukeaa poikasen joutuessa eroon emostaan.

Lapsi tarvitsee paljon aikuisen apua oman sisäisen tilansa säätelyyn. Erityisesti hän tarvitsee sitä silloin, kun hänen oma kykynsä vuorovaikutukseen on vaikeutunut. Aikuinen voi auttaa lapsen mieltä jäsentymään, kun hän kykenee vuorovaikutukseen ja sosiaaliseen liittymiseen.  Traumaattisia asioita kokenut aikuinenkin tarvitsee toista aikuista oman sisäisen tilansa säätelyyn ja sosiaaliseen liittymiseen.

Pyrkimys mielenrauhaan

Kaikilla on toiveita ja unelmia. Toiveisiin ja ihmisiin pettyminen kulkevat käsi kädessä, kohoavien tunteiden ja odotuksen jälkeen seuraa pettymys ja tyhjyys. Pettymyksensä ja vihaisuutensa kätkevä ihminen käpertyy ja kuihtuu jonnekin mielensä nurkkaan. Ulkoinen elämä jatkuu näennäisesti normaalina ja suorituskeskeisenä. Joskus suojaus kuitenkin pettää, ja masennus voi peittää mielen kivun.

Riittämättömyyden ja mitättömyyden kokemusten syyt voidaan löytää jo lapsuudesta: siellä ei ole ollut tarpeeksi turvaa ja hellyyttä. Perusasiat, kuten ruoka ja koti olivat, mutta rakkaudellinen kohtelu puuttui. Kuinka silloin voi rakentaa itsekunnioituksensa ja omanavontunteensa?

Joku voi olla myös pettynyt itseensä aivan konkreettisesta syystä. On toiminut väärin tai epäviisaasti. Syyllisyys kalvaa sitä enemmän, mitä enemmän on tullut tehtyä väärin. Miten voisi oppia antamaan itselleen anteeksi ja olemaan itselleen armollinen? Kun itsesyytökset piinaavat, voit yhä uudestaan päättää antaa itsellesi anteeksi, jopa lukuisia kertoja samasta aiheesta. Annat niin monta kertaa anteeksi kuin asia nousee mieleesi. Lopulta huomaat, että syytökset ovat jättäneet sinut rauhaan.

Pyrkiessään kohta rauhan tilaa voisi pohtia, olenko saanut elämän, josta unelmoin. Tavallisin vastaus on, että en ole saanut. Eräs asiaa pohtinut sanoi, että hän ei ole saanut elämää, josta unelmoi, vaan sai elämän, jonka tarvitsi. Tarvitsemme vaikeuksia toipuaksemme kuka mistäkin. Luullaan, että onnellinen elämä on onnellista. Joskus näin onkin, mutta tosi onnekas elämä on kuitenkin vaikeuksien täyteistä elämää, haasteista selviämisen elämää. Silloin turhat ylpeyden ja isottelun särmät hioutuvat ja meistä kasvaa siedettävämpiä ihmisiä. Tarvitsemme vaikeuksia toipuaksemme ydintraumasta, johon tavallisesti liittyy erilaisia hylkäämisen ja eroon joutumisen kokemuksia. Jokainen selvittelykierros vahvistaa ja lisää yksilön vapautta tai autonomiaa.

Myötätunto itseä kohtaan

Maailmaan synnytään avuttomina. Vauva ottaa luonnostaan vastaan huolenpitoa ja hellyyttä. Kehitys vie lasta itsenäisempään suuntaan, ja kasvatuskin tukee meitä omatoimisiksi ja itsenäisiksi ihmisiksi. Tarvitsemme läpi elämän monissa tilanteissa todellisten tunnetilojen suojaksi erilaisia ajattelu- ja käyttäytymismalleja.

Owe Wikström, Uppsalan yliopiston uskontopsykologian professori, ihmettelee, minne lempeys, lähimmäisyys ja uhrautuminen ovat kadonneet nyky-yhteiskunnasta. Myötätuntoinen eläytyminen toisen ihmisen osaan tai vastuu heikommasta jätetään huoletta epämääräisen yhteiskunnan tai vapaaehtoisjärjestöjen vastuulle. Samalla on vahvistunut vain omaa menestystä korostava ihanne.

Ihmisen elämään kuuluu elämänvoiman lisäksi myös kipu, sairaus, kärsimys, ahdistus ja kuolema. Ne ovat jokaisen ihmisen osana, vaikka pyrimme torjumaan sellaiset asiat mielestämme. Muutakin elämään kuuluvaa luopumista tapahtuu koko ajan: terveys pettää, jalka katkeaa, keho vanhenee, rakkaus sammuu. Mielenterveyteen kuuluu myös oman rajallisuuden hyväksyminen. Se tarkoittaa kypsymistä ja kehitystä poispäin kaikkivoipaisuudesta oman rajallisuuden hahmottamiseen.

Elämän rajallisuutta pohdittaessa ajatukset muuttuvat väistämättä filosofisiksi kysymyksiksi oman elämän tarkoituksesta. On mielenkiintoista, että erityisesti masentuneet ihmiset pohtivat elämän tarkoitusta. Masentunut kyselee elämänsä mielekkyyttä, työnsä merkitystä, omaa arvoaan ja suhdettaan aiemmin tärkeinä pitämiinsä asioihin. Masentuneelle elämä tuntuu merkityksettömältä, oma itse arvottomalta ja tulevaisuus on vailla näköaloja.

Kaikkien vaikeiden aiheiden puheeksi ottaminen puhdistaa mieltä ja tekee tässä hetkessä elämisen seesteisemmäksi ja antaa tilaa eletyn elämän läpikäymiseen. Elämä ei yleensä mene niin kuin olisimme sen halunnut menevän. Moniin muistoihin liittyy surua, ehkä katkeruuttakin. Joitain asioita ei millään haluaisi eikä jaksaisi antaa anteeksi. Anteeksiantamattomuus kuormittaa enemmän kokijaa itseään kuin sen kohdetta. Myös itselleen pitää antaa anteeksi. Joskus on hyvä oikein ääneen sanoa, että nyt minä annan itselleni sen ja sen anteeksi, olen itseäni kohtaan armollinen. Anteeksiantaminen kaikissa muodoissaan tarkoittaa vaikean asian unohtamista ja toimii kuin suursiivous – se puhdistaa ja raikastaa.

Ihminen voi olla itselleen armoton ja vaativa, mutta samaan aikaan osoittaa muille myötätuntoa ja hyvyyttä. Myötätunnon kokeminen toista kohtaan voi olla joko opittua tai aitoa, mutta itselle sitä ei välttämättä riitä hippuakaan. On ymmärrettävää, että liian vaativissa olosuhteissa kasvanut lapsi tai nuori asettaa itselleen kohtuuttomia vaatimuksia. Hänelle kehittyy ankaran yliminän rakenne, josta on hidasta kasvaa itseä kohtaan armollisempaan suuntaan. Yllättävää kyllä, liian vapaamielisessä tai välinpitämättömässä kasvatusilmapiirissä voi käydä samoin vaikkakin eri syystä: silloin lapsi tai nuori joutuu itse asettamaan itselleen tavoitteet. Aikuisen peilausta ja tukea vaille jäänyt lapsi asettaa tavoitteet valitettavasti liian korkealle.

Meillä on koko elämä aikaa kasvaa omankokoiseksi. Avuttomuuden ja epäonnistumisen kokemukset muokkaavat meitä parhaassa tapauksessa suotuisampaan suuntaan eli armollisiksi myös itseä kohtaan. Anteeksi antaminen toiselle on vaikeaa, mutta anteeksi antaminen itselleen on vieläkin vaikeampaa. Myötätuntoa ja armollisuutta itseä kohtaan voi oppia toteamalla ensin tilanteen hankaluus, keskustelemalla siitä toisen kanssa ja pyrkimällä vähä vähältä muuttamaan asennettaan itseä kohtaan myönteisemmäksi. Jokainen voi peilata omaa sisäistä puhettaan kuuntelemalla, miten puhuu itselleen hankalassa tilanteessa, miten sättii itseään. Monesti nuo puheet eivät kestä päivänvaloa, eikä sellaisia koskaan puhuttaisi toiselle. Mitä jos opettelisit osoittamaan rakkautta ja arvostusta itsellesi samalla tavalla kuin osoitat niitä toisille?

Katseen merkitys

Sanoilla on kommunikaatiossamme keskeinen merkitys. Suurin osa viesteistämme kulkee kuitenkin kehon kautta. Sanat ovat toki kommunikoinnissa tärkeitä, mutta kuulijan vastuulle jää päätellä, mistä kulloisessakin tilanteessa oikeastaan puhut, ja ymmärtää, mitä sanomisellasi todella tarkoitat. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän viestin ymmärtämiseen vaikuttaa kokonaiskommunikaatio ja varsinkin puhujan kasvot. Sellainen lapsi, joka näkee äitinsä kasvoista onnea ja oivaltaa, että hän itse on tuon onnellisuuden aiheuttaja, on todella onnekas. Lapsi onkin tavallisesti vanhempiensa mielestä kaunis, ihana, ainutlaatuinen ja arvokas ja juuri siksi häntä katsotaan lempeästi. Jos vanhempi on toistuvasti liian väsynyt, vihainen, avuton tai masentunut, hänen ”samea” katseensa välittyy lapselle ja aiheuttaa turvattomuutta.

Lapselle ei riitä, että häntä katsotaan usein silmiin. Oleellista on, miten häntä katsotaan. Jokainen kaipaa läpi elämän myös katseen luomaa yhteyttä toiseen, vaikka saatammekin sanoa, että puhu minulle. Toisen toivotaan katsovan lämpimästi kohti, koskettavan, hänen toivotaan kohtelevan hellästi. Lapsi toivoo hellää ja armahtavaista katsetta erityisesti silloin, kun hän on pulassa. Vanhassa viisaassa sanonnassa sanotaan, että lasta ei saa syyttää siitä, että hän on lapsi.

Myös aikuiset toivovat samaa: lempeää ja ymmärtäväistä suhtautumista erityisesti silloin, kun on tullut tehtyä virheitä ja tyhmyyksiä. Juuri silloin toisen lempeä katse jää mieleen.

Kaikki tarvitsevat lohdutusta ja hoivaa. Lohdutus merkitsee lapselle aikuisen rakastavaa katsetta, läsnäoloa ja syliä silloinkin, kun hän on ollut tottelematon ja siksi häpeissään tai peloissaan. Lapselle omien tunteiden kannattelu on mahdotonta. Hän tarvitsee tunteidensa kanssa aina aikuisen tukea ja apua. Tällainen kannatteleva hoiva on yhtä tärkeää ja hetkittäin jopa tärkeämpää kuin puhtaat vaatteet, ruoka tai riittävä toiminta. Märän vaipan kanssa voi sinnitellä, mutta hoivan puute johtaa emotionaaliseen yksinäisyyteen ja emotionaalisesti eroon joutumisen vaaraan. Sellainen jättää pysyvät jäljet lapsen mieleen. Lämpöä ja hoivaa kokenut lapsi kasvaa turvallisissa olosuhteissa ja on aikanaan valmis itse osoittamaan myötätuntoa toisille sitä tarvitseville.

Jokainen tarvitsee anteeksiantavaa ja lohduttavaa katsetta erityisesti silloin, kun on sotkenut elämänsä ja kolhinut muidenkin elämää. Myötätuntoinen katse rohkaisee aloittamaan alusta, armahtamaan itseään ja haastaa pyrkimään kohti onnistuneempia ratkaisuja.

Taru-Tuulia

Kirjaesittely: Itsemyötätunto

Ronnie Grandell, Tammi, 2015.

Ronnie Grandellin teos ”Itsemyötätunto” on julkaistu vuonna 2015. Teoksessa kuvataan kattavasti itsemyötätunnon tarkoitusta sekä annetaan ohjeita lukuisiin helposti ymmärrettäviin harjoitteisiin. Kuten Grandell siteeraa omaa esikuvaansa Chris Germeriä: ”yksi itsemyötätuntoinen hetki voi muuttaa päiväsi, säännölliset hetket voivat muuttaa elämäsi”. Seuraavaksi pääset lukemaan tiivistelmän kirjasta. Syvällisempää tietoa sekä lukuisat eri harjoitukset löydät lukemalla itse teoksen.

Itsemyötätuntoa elämän virrassa

Itsemyötätunnolla tarkoitetaan yhtä ymmärtäväistä ja lämminhenkistä suhtautumista itseä kohtaan kuin ystäviään kohtaan. Itsemyötätunto voi olla avuksi monenlaisissa tilanteissa ja se voi vaikuttaa koko päivän tai pidemmän päälle koko elämän kulkuun. Taitona itsemyötätunto on harjaannutettava.

Itsemyötätunto koostuu kahdesta askeleesta: 1) kyvystä huomata kärsimys eli asia tai tunne, jota pyrkii välttelemään sekä 2) halusta ja kyvystä lievittää tätä kärsimystä eri keinoin. 

Mielen suojavalmius – ymmärrä epämiellyttäviä tuntemuksiasi & Myötätuntovalmius – mielesi vastapaino suojavalmiudelle

Ihmisellä on kaksi keskeistä valmiutta, myötätuntovalmius ja suojavalmius. Suojavalmiuden tarkoituksena on nimensä mukaisesti huolehtia suojaamisestasi. Sen tunteita ovat ahdistus, pelko, viha, suru, syyllisyys ja häpeä. Kyseiset tunteet koetaan usein epämiellyttävinä, vihollisina ja negatiivisina. Ne kuitenkin yrittävät auttaa ja ovat hyödyksi, vaikka voivat olla epämiellyttäviä kokea. Suojavalmiuden tunteet ovat tarpeellisia hengissä säilymisen kannalta. Suojavalmiuden poistaminen tarkoittaisi myös hengissäsäilymisvaiston poistamista. Sitä, kuinka voimakkaasti suojavalmius aktivoituu, ei voi valita. Suojavalmiuden luonteen ymmärtäminen auttaa myötätuntoisen suhtautumisen kanssa. 

Myötätuntovalmiuden tunteita ovat muun muassa myötätunto, turvallisuus, tyyneys ja tyytyväisyys. Sen tarkoituksena on sallia ihmisen pysähtyä, rauhoittua, kokea turvaa ja huomata asioiden olevan kunnossa tässä ja nyt. Valmius aktivoituu kahdenlaisissa tilanteissa: 1) voimistuu hetkessä, jolloin koet olevasi turvassa eikä ole asioita, joita pitäisi juuri nyt tehdä. Silloin voit rentoutua ja rauhoittua. 2) huomatessasi ympärilläsi ystävällisyyttä, lämpöä, välittämistä tai myötätuntoa, esimerkiksi ystävien tai rakkaiden ihmisten seurassa tai jos huomaat suhtautuvasi samalla tavalla itseesi. 

Myötätunnon neljä perusominaisuutta ovat viisaus, inhimillistäminen, lämpö, varmuus ja vastuunottaminen. 

On tutkittu, että itsemyötätunto muuttaa aivoja. Tutkimustulosten mukaan itsemyötätuntoiset ihmiset asettavat itselleen yhtä vaativat tavoitteet ja ihanteet kuin vähemmän myötätuntoiset. Erona kuitenkin on, että itsemyötätuntoinen ihminen ei järkyty epäonnistumisestaan samalla tavalla kuin ei-itsemyötätuntoinen. 

Itsemyötätunto antaa enemmän voimavaroja muiden huomioimiseen ja tukemiseen. Mitä enemmän ihminen on kiinni suojavalmiudessa ja omissa ongelmissaan, sitä enemmän hän keskittyy itseensä ja omiin ongelmiinsa. Näin henkisiä resursseja ei riitä muille. Mitä paremmaksi kyky auttaa itseämme kärsimyksen keskellä kehittyy, sen paremmin pystymme olemaan läsnä muillekin. 

Itsemyötätunto voi äkkiseltään kuulostaa siltä, että asioiden annetaan olla ja kaikki annetaan anteeksi. Kuitenkin, itsemyötätuntoon kuuluu anteeksiannon lisäksi myös asioista oppiminen. Joskus itsesääliä ja itsemyötätuntoa verrataan virheellisesti toisiinsa. Itsemyötätunto on paljon syvempi ja monitahoisempi kokonaisuus. Itsemyötätuntoinen ihminen pystyy huomaamaan pahan olonsa, tekee valinnan ja auttaa itseään lempeästi.

Tietoinen läsnäolo – itsemyötätunnon ensimmäinen taito

Tietoinen läsnäolo eli tietoisuus omista kokemuksista sillä hetkellä kun niitä kokee, on itsemyötätunnon kannalta keskeinen taito ja itsemyötätunnon ensimmäinen askel. Sen vastakohta on autopilotti, joka ei vaadi tietoista ajattelua. Autopilotin vallitessa ihminen tekee asioita kuin ennenkin, oli kyseessä sitten auton ajaminen tai vihastuminen painetilassa. Autopilottitilan hyöty on energian säästäminen, sen haitat liittyvät mielen kompastuskiviin. Tietoisen läsnäolon taitoa on mahdollista kehittää seuraavilla tavoilla: 1) tekemällä harjoituksia sekä 2) tunnistamalla autopilotin ja huomaamalla sen hädän hetkellä. 

Jaan teille kirjasta yhden tietoisen läsnäolon harjoituksista. Oletko joskus aiemmin huomannut miten hengityksesi reagoi tunnetiloihisi? Rentoutunut tunnetila on usein yhteydessä syvempään ja rauhallisempaan hengitykseen, kun taas ahdistunut tai kiireinen tunnetila tekee hengityksestä pinnallisempaa tai saatat jopa pidättää hengitystä kokonaan. Hengityksen rauhoittaminen on oikotie itsensä tasapainottamiseen ja myötätuntoisen mielentilan käynnistämiseen. On tutkittu, että jo 1-2 minuutin harjoitukset vaikuttavat mieltä tasapainottavasti. 

  1. Istu alas ja asetu rennon ryhdikkääseen asentoon. Voit joko sulkea silmäsi harjoituksen ajaksi tai keskittää katseen tiettyyn pisteeseen. Jos se tuntuu luonnolliselta, voit antaa pienehkön hymyn muodostua kasvoillesi, ikään kuin olisit hyvän ystävän seurassa. Hymy ei ole pakollinen vaan valinnanvarainen.
  2. Aloita ottamalla muutama syvä rauhallinen hengitys niin, että huomaat hengittäväsi hieman syvemmin kuin tavallisesti.
  3. Kiinnitä huomiosi kehosi liikkeisiin hengittämisen aikana. Miten rintakehäsi laajenee, kun hengität sisään, ja palautuu sisäänpäin, kun hengität ulos.
  4. Tiedosta vatsasi liikkeet, miten vatsan alue laajenee sisäänhengityksen aikana ja palautuu sisäänpäin uloshengityksellä.
  5. Huomaa, miltä hengitysilma tuntuu sieraimissasi. Saatat huomata, että hengitysilma on hieman viileämpää sisäänhengityksellä ja hieman lämpimämpää uloshengityksen aikana. 
  6. Sinun ei tarvitse tehdä mitään tällä hetkellä. Voit vain olla, tässä ja nyt, antaa kaiken muun olla hetken ajan ja seurata hengityksesi liikkeitä. Mieleesi saattaa tulla erilaisia ajatuksia, tai jokin tunne tai kehotuntemus voi vetää huomiota puoleensa. Tämä on normaalia. Sinun ei tarvitse muuttaa mitään näistä kokemuksista, pane ne vain merkille. Anna parhaasi mukaan näiden ajatusten ja tunteiden olla ja jatkaa matkaansa, ikään kuin auto, joka ajaa ikkunasi ohitse ja katoaa näköpiiristäsi. Siirrä sitten huomiosi valokeila takaisin hengitykseesi.
  7. Tarkkaile sitä osaa kehossasi, jossa huomaat hengityksesi parhaiten, on se sitten sieraimissa, rintakehässä tai vatsassa. 
  8. Jatka tätä rauhallista ja syvää hengittämistä. Kun huomaat ajatuksia tai tunteita, pane ne merkille ja siirrä uudestaan huomiosi takaisin hengitykseesi.
  9. Avaa silmäsi ja palaa huoneeseen. Kiitä itseäsi harjoituksen tekemisestä. Olet edistänyt hyvinvointiasi tällä teolla. 

Harjoitusten tekeminen saattaa etenkin aluksi herättää monenlaisia tuntemuksia, jotka kaikki ovat ok. Joitakin rauhoittaa, toisia turhauttaa, toisia ahdistaa. Jos huomasit, että oma huomiosi seilaili paljon tällä kertaa, hyvä, sait paljon harjoitusta autopilottisi kanssa. Mielen vaeltaminen on täysin normaalia. Jokaisella harjoituskerralla vahvistat tietoisen läsnäolon kykyäsi! Harjoituksilla ei voi hävitä. Alkuun syvähengityksen tueksi voi olla helpompaa hengityksen tarkkailun sijaan esimerkiksi kohdistaa katse johonkin tiettyyn rauhoittavaan asiaan, kuunnella ääniä tai laskea hengityksen tahdissa samanaikaisesti kuvitellun numeron. Joku ei pysty keskittymään istuallaan, silloin voi kokeilla hengitysharjoitusta esim. venytellessä.

Kirjassaan Grandell suosittelee harjoitusten kokeilua lyhyitä aikoja kerrallaan. Sopiva pyrkimys voisi olla esimerkiksi minuutti kerran päivässä ensimmäisen viikon aikana, seuraavan viikon aikana voi lisätä harjoitusta kahteen minuuttiin kerralla ja niin edelleen, kunnes päivittäinen harjoitteluaika on noin 5-10 minuuttia. 

Tietoista läsnäoloa voi harjoitella myös tekemällä tietoisesti mielekästä asiaa. On tutkittu, että mitä enemmän ihminen on aidosti läsnä tehdessään itselleen mieluista puuhaa, sitä suurempi heidän onnellisuutensa on. Tutkimukset ovat myös osoittaneet ihmisen olevan onnellisimmillaan harrastaessaan liikuntaa, rakastellessa tai keskustellessaan muiden ihmisten kanssa. Siis, olemalla läsnä saat enemmän irti nykyhetkestä!Mielekkään asian tekemistä tietoisesti voi harjoitella esimerkiksi musiikkia kuuntelemalla, suklaapalan syömisellä, linnunlaulun kuuntelulla, leikkihetkellä lasten kanssa, piirtämisellä tai urheilemalla. Harjoituksen tueksi on hyvä päättää, kuinka kauan haluaa tehdä asiaa tietoisesti. Tekemisen aikana on hyvä käyttää kaikkia viittä aistia. Jos huomio vaeltaa muualle, on se hyvä pyrkiä laittamaan merkille ja siirtää jälleen huomio takaisin keskittymispisteeseen. 

Tietoinen läsnäolo on varsin yksinkertaista, mutta ei helppoa. Mielemme on suunniteltu toimimaan autopilotilla suurimman osan ajasta ja pyrimme vaistomaisesti pysymään erossa epämiellyttävistä asioista.

Vaikeiden hetkien tiedostaminen 

Yksi askel kohti itsemyötätuntoista elämäntapaa on vaikeiden hetkien tiedostaminen. Vaikealla hetkellä tarkoitetaan sellaisia hetkiä, jolloin sinä koet tai joku, jota arvostat, kokee käyttäytymisesi tai kokemukset sisälläsi ongelmallisiksi tai haastaviksi. Esimerkkejä vaikeista hetkistä ovat voimakas ahdistunut olo ilman selkeää syytä, tilanteisiin nähden voimakkaat vihanpuuskat, jatkuva murehtiminen, josta ei pääse irti tai ylenpalttinen syöminen, jota ei pysty lopettamaan. Tyypillisiä tapoja reagoida vaikeaan hetkeen on kolme:

  1. Joissain tilanteissa ei välttämättä edes huomaa olevansa keskellä jotain ikävää. Murehtimiskierteeseen saattaa jäädä jumiin pidemmäksi aikaa tai alkaa tehdä jotain päästäkseen irti ikävästä olotilasta. Tämä kertoo autopilottitilan reaktioista. 
  2. Toisissa tilanteissa tukalan olotilan saattaa kyllä huomata, mutta sitten suojavalmiuden autopilotti ottaa ohjat käsiinsä ja yrittää päästä eroon pahoinvoinnista toimimattomin keinoin, esimerkiksi ahdistuksella, murehtimisella tai itsekritiikillä. 
  3. Kolmas tapa reagoida on tietoiseksi tuleminen, eli vaikean hetken tiedostaminen, jolloin otetaan ikään kuin askel taaksepäin ja tarkastellaan kokemuksia vähän matkan päästä. 

Ensimmäinen tapa tulla tietoiseksi vaikeasta hetkestä on kiinnittää huomiota omiin ajatuksiinsa. Silloin saattaa huomata itsekritiikin kompastuskiven soimaavia ajatuksia. Voi myös tulkita tilanteen tai tapahtuman hyvin vahvasti tai tiedostaa vaikean hetken siitä, että mielessä herää murehtimiskierre. Usein, kun on keskellä vaikeaa hetkeä, mieleen nousee lista tekemättömistä töistä, ikäviä muistoja menneistä tapahtumista, tulevaisuuden huolia tai murehtimista siitä, mitä muut ajattelevat. 

Tyypillisesti vaikeina hetkinä ajatustemme äänensävyt ovat vihaisia, syyllistäviä, ahdistavia tai surullisia. Joskus saatamme myös kuulla äänet jonkun tutun meihin vaikuttaneen ihmisen äänensävyllä, esimerkiksi kritisoivan vanhemman äänellä. Toisen henkilön äänensävyn kuuleminen kertoo yleensä siitä, että on saattanut sisäistää ikäviä ajatuksia ja viestejä tältä henkilöltä pienenä. Jos huomaat tämän, muista, että se ei ole sinun vikasi! 

Myös kehotuntemukset voivat kertoa tärkeää tietoa vaikeista hetkistä. Se on primitiivinen hengissä pysymisen reaktio, jonka jaamme eläinten kanssa. 

Tunnetilojen havainnoinnilla voi tulla tietoiseksi vaikeista hetkistä. Vaikea hetki on yleensä läsnä, kun tunnet ahdistusta, vihaa, pelkoa, surua, inhoa tai häpeää. Tunnetilat ja kehotuntemukset kulkevat käsi kädessä!

“Kun kaadut, nouse ylös”. Jotta voisit nousta, sinun täytyy ensin huomata kaatuvasi. Ja mitä varhaisemmassa vaiheessa huomaat kaatuvasi, sitä kevyemmin kaadut ja pienemmillä kolhuilla selviät. 

Tietoinen pysähtyminen on ensimmäinen askel kohti uutta. Eräässä tutkimuksessa on tutkittu kun-niin-suunnitelmien vaikutuksia elämäntapamuutoksiin vertailemalla osallistujia, jotka muodostivat kun-niin-suunnitelmia itselleen toisiin osallistujiin, jotka eivät tehneet kyseisiä suunnitelmia. Tulokset osoittivat, että osallistuja, joka muodosti kun-niin-suunnitelman, onnistui muuttamaan elintapojaan terveellisemmiksi paremmin kuin kolme neljästä osallistujista, jotka eivät tehneet suunnitelmaa. Kun-niin-suunnitelma voi olla esimerkiksi seuraavanlainen: “kun ahdistun ja olen hakemassa keksipakettia kaapista, niin pysähdyn, keskityn hetkeksi tasapainottavaan hengitykseen ja rauhoituttuani mietin, miten jatkaisin eteenpäin rakentavasti.“

Tutustu myötätuntoiseen mielentilaasi

yötätuntoisella mielentilalla tarkoitetaan sitä mielentilaa, jossa pystyy huomaamaan vaikeat hetket ja lähestymään niitä myötätunnolla ja jonka ominaisuuksien ja taitojen avulla pystyy auttamaan itseään kärsimyksen hetkellä. Myötätunnolla on neljä perusominaisuutta, jotka ovat viisaus, inhimillinen lämpö, varmuus ja vastuunottaminen. Jotta myötätuntoista mielentilaa voi herättää ja vahvistaa, tulee siihen ensin tutustua. Tutustuminen tapahtuu mielikuvaharjoitusten avulla. Kirja tarjoaa niihin oivallisia ohjeita! 

Mitä enemmän omaa itsemyötätuntoaan ruokkii, sitä helpommaksi sen herättäminen tulee. On tutkittu, että mielikuvaharjoittelu muokkaa aivoja. Mielikuvaharjoittelua käytetään laajasti avuksi esimerkiksi puhetyössä, näyttelemisessä ja urheilussa, koska ne rakentavat uusia väyliä aivoihin. Mielikuvaharjoittelu luo pohjaa yleiselle hyvinvoinnille. Lisäksi se auttaa myötätunnon mukaan tuomisessa vaikeisiin hetkiin.

Kuinka sitten voi tuoda lisää myötätuntoa omaan mielentilaan niinä päivittäisinä tilanteina, jolloin myötätuntoa eniten tarvitsee? Vaikean hetken yhteydessä itsemyötätunto koostuu kolmesta vaiheesta: 

  1. Tule tietoiseksi kärsimyksestä
  2. Osoita itsellesi myötätuntoa
  3. Päätä, miten jatkat myötätuntoisesti

Ajatuksia tulee ja menee, ihminen elää ajatusten meressä. Joidenkin ajatusten totuusarvo on varsin korkea, toisten ajatusten totuusarvo on matalampi. Suojavalmiuden ajatukset voivat ohjata olotiloihin ja tekoihin, jotka eivät auta ihmistä, ja näinä hetkinä moni hyötyy myötätuntoisemman mielentilan ajattelutavasta. Myötätuntoisessa ajattelutavassa tarkastellaan ensisijaisesti, kuinka paljon apua ajatuksista on, ei niinkään, ovatko ne totta vai eivät. Tämä tarkoittaa, että ihminen kuulee mielensä ajatukset: “Mitä mieleni viestittää? Auttaako se minua vai ei?”. Tämän lisäksi myötätuntoinen ajattelu ohjaa tietoisiin valintoihin: “Miten voin auttaa itseäni tässä tilanteessa?” 

Kun huomaa kärsivänsä, voi olettaa, että myöskään oma mielentila ei ole kovin myötätuntoinen.  Silloin voi aktiivisesti keskittyä myötätuntoisen mielentilan herättämiseen. Yksi osa tätä on ajatusten vaihtaminen myötätuntoisempiin vaihtoehtoihin, sellaisiin ajatuksiin, jotka tukevat, auttavat ja kannustavat. Tässä muutamia esimerkkiajatuksia, joita voi käyttää huomatessaan olevansa keskellä kärsimystä:

  1. Huomaan, että tämä on vaikea hetki minulle.
  2. Huomaan, että sattuu.
  3. Nyt on vaikeaa.
  4. Ahdistaa, ahdistaa/Viha, viha/Suru, suru.
  5. Suojavalmiuteni on käynnissä.

Itsemyötätuntoa, kun sitä eniten tarvitset 

Yksi hyödyllinen askel on ihmisyyden tunnistaminen. Se, että muistuttaa itseään siitä, että moni muu kokee samanlaisia ajatuksia kuin itsekin. Esimerkiksi:

  1. Koen ahdistusta ja tiedän, että moni muu kokee samanlaisia tuntemuksia, olen normaali. 
  2. Tiedän, että moni muu kokee samanlaisia tunnetiloja, ihmismieli on suunniteltu näin.
  3. Tämä ei tarkoita, että minussa olisi jotain vikaa, vaan pikemminkin, että olen ihminen kuten kaikki muutkin.
  4. Minua ahdistaa/pelottaa/vihastuttaa. Kiitos suojavalmiuteni, että yrität pitää minusta huolta. Tiedän, että viestität mahdollisesta vaarasta, niin kuin monen muunkin mieli tekee. Voin kuitenkin rauhoittua. 

Kolmas auttavainen askel on ystävällisten tai kannustavien sanojen tarjoaminen. Esimerkiksi:

  1. Välitän itsestäni.
  2. Olen selvinnyt ennenkin tällaisista tilanteista.
  3. Haluan tehdä tätä, vaikka tämä on epämiellyttävää, pystyn siihen.
  4. Toivon itselleni myötätuntoa.
  5. Toivon itselleni mielenrauhaa.
  6. Voit kuvitella puhuvasi suojavalmiudellesi: “Olen täällä kanssasi, et ole yksin”.

Edellä kuvattujen kolmen myötätuntoisen ajattelutavan lisäksi on olemassa myös muita hyviä tapoja löytää myötätuntoisempia ajatuksia:

  1. Jos ystäväsi olisi saappaissasi tällä hetkellä ja haluaisit auttaa häntä, miten suhtautuisit ja mitä sanoisit hänelle tässä tilanteessa?
  2. Mitä myötätuntoinen hahmosi saattaisi sanoa sinulle tässä tilanteessa?
  3. Asetu myötätuntoiseen mielentilaasi hetkeksi. Miltä tämä tilanne näyttää sen mielentilan silmin katsottuna?

Itselleen on tärkeää puhua myötätuntoisella sävyllä ja asenteella, jotta myötätuntoinen ajattelu pääsee kehittymään. Rauhallisen tai tukevan äänensävyn löytäminen keskellä ahdistusta tai vihaa voi olla varsin haastavaa, koska suojavalmius on täydessä vauhdissa. Tällaisessa tilanteessa myötätuntoisemman äänensävyn voi löytää esimerkiksi ottamalla muutaman tasapainottavan ja syvän hengityksen ennen kuin keskittyy omaan sisäiseen puheeseensa tai kuvittelemalla halaavansa itselleen läheistä ja lämminhenkistä ihmistä tai eläintä noin kahdenkymmenen sekunnin ajan tai koskettamalla itseään myötätuntoisesti, esimerkiksi laittamalla käden rintakehän kohdalle ja tunnustelemalla käsien lämpöä. 

Jos kokee, että sopivien myötätuntoisten sanojen löytäminen tosipaikan tullen on haastavaa, voi olla hyvä ajatus kirjoittaa ylös itselle sopivia itsemyötätuntoisia ajatuksia ja kantaa niitä mukana, jotta ne saa käyttöön nopeasti tarpeen tullen. Tämä lisää mahdollisuuksia herättää itsemyötätuntoista mielentilaa kärsimyksen hetkellä. Kirjassa ohjataan myös itsemyötätuntoisen kirjeen kirjoittaminen itselle. 

Tule toimeen itsekritiikin kanssa

On tärkeää erottaa itsekritiikki ja rakentava palaute toisistaan. Rakentava palaute auttaa eteenpäin, on lämminhenkistä, antaa toivoa ja keskittyy käyttäytymiseen ja konkreettisiin ohjeisiin ja ehdotuksiin. Itsekritiikki on rakentavan palautteen vastakohta.

Itsekriittisellä mielentilalla on hyvä tarkoitus. Itsekritiikki on suojavalmiuden kokemus, eli mieli on havainnut jonkinlaisen mahdollisen uhan ja haluaa suojella siltä. Itsekritiikin alikehittynyt kommunikointitapa johtaa helposti siihen, että ydinviesti jää kuulematta, samalla tavalla kuin urheiluvalmentajan hyvällä aikomuksella, mutta kehnoilla kommunikaatiotaidoilla annettu kritiikki, jää urheilijalta kuulematta.

Itsekriittistä mielentilaa on mahdollista pyrkiä ymmärtämään paremmin. Työskentelemällä itsekriittisen mielentilan kanssa sen voi huomata pehmenevän ajan myötä, koska kyky suhtautua myötätuntoisesti omaan sisäiseen kriitikkoon kasvaa. 

Suhtaudu myötätuntoisesti elämänhistoriaasi

Ikävät elämänkokemukset vaikuttavat nykyhetkeen ja terveyteemme, mutta vähemmän, jos niitä työstää. Kun vaikeita kokemuksia työstää, niiden vältteleminen ja murehtiminen loppuu ja myötätuntovalmius tulee mukaan. Samalla näihin muistoihin liittyvä suojavalmius rauhoittuu. Muistot eivät siis häviä mielestä, mutta niiden herättämät tunteet voivat lieventyä ja niiden vaikutus käyttäytymiseesi vähentyä huomattavasti. Tulet todennäköisesti olemaan rennompi ja onnellisempi. 

Vaikeat elämänkokemukset ovat monille tuttuja. Eräässä laajassa amerikkalaisessa tutkimuksessa kaksi kolmasosaa melkein 20 000 haastatellusta oli kokenut lapsuudessaan jotain, mikä tutkimuksessa määriteltiin epäsuotuisaksi mielenterveyden kannalta. Tällaisia kokemuksia ovat mm. henkinen, fyysinen tai seksuaalinen väkivalta, vanhempien päihteidenkäyttö tai vakava mielenterveyden häiriö, laiminlyödyksi tuleminen tai kiusaaminen. 

Moni on kokenut epäsuotuisia kokemuksia myös aikuisiässä. Tällaisia voivat olla esim. läheisen yllättävä menehtyminen, pettäminen parisuhteessa tai avioero, työpaikan menettäminen, ihmissuhdekonfliktit, fyysisen, henkisen tai seksuaalisen väkivallan uhriksi joutuminen, liikenneonnettomuus, sairaus, vakava loukkaantuminen tai kiusatuksi tuleminen. 

Useimmat meistä ovat myös tehneet asioita, joita kadumme tai jotka saattavat aiheuttaa häpeän tunteita nykyhetkessä. Joku on voinut olla kiusaajan tai alistajan roolissa, toinen väkivaltainen tai huijannut muita, joku toinen taas häpeää seksuaalisuuteen liittyviä kokemuksiaan. 

Ikävät tapahtumat saattavat jäädä vaivaamaan eri tavoin vielä vuosia tapahtuman jälkeen. On hyvä pysähtyä sen ajatuksen ääreen, että suurin osa ihmisistä on kokenut jotain hyvin epämiellyttävää elämänsä aikana tai tehnyt jotain, mitä häpeää. Se on normaalia ja inhimillistä. 

Elämänhistorian kokemukset voivat aiheuttaa ylisuojelemista, voimakasta itsekritiikkiä tai murehtimista. Ikävät elämäntapahtumat voivat näkyä myös muilla tavoilla. Joillain kokemukset saattavat palata mieleen painajaisina. Väkivallan uhriksi joutuneen kokemus voi ilmetä jatkuvana turvattomuuden tunteena tai pelkona poistua kotoa. Jotkut yrittävät pitää ikävät muistikokemukset loitolla turruttamalla mieltä huumeilla tai alkoholilla. Ikävät elämäntapahtumat voivat vaikuttaa meidän tunteisiimme tai käyttäytymiseemme nykyhetkessä. On myös tutkimuksin todettu, että työstämättömiksi jääneet vaikeat elämänkokemukset voivat heikentää myös fyysistä terveyttä. Jos ikäviä elämänkokemuksia ei käsittele, kasvaa riski sairastua masennukseen ja sydäninfarktiin tai joutua usein sairaalahoitoon.

Työstämättömiksi jääneet muistot ja kokemukset ovat usein sellaisia, jotka ovat herättäneet voimakkaita tunteita tapahtumahetkellä. Tämän syynä on se, että aivotoimintamme muuttuu, kun suojavalmius aktivoituu voimakkaasti. Tunteet vievät mukanaan ja aivojemme kyky sanoittaa ja yhdistää aistien välittämää tietoa kokonaisuudeksi heikkenee. Tämä on todennettavissa aivojen kuvantamistutkimuksissa: rationaalisesta ajattelusta ja kielellisestä toiminnasta vastaavat alueet aivoissa hiljenevät ja myös aikakäsityksestä vastaava alue menee offline-tilaan. Samanaikaisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että tapahtumasta jäävät muistikokonaisuudet ovat hajanaisia. Yhtenäisen tarinan sijaan kokemus jää mielen tallelokeroon työstämättömässä muodossa: epämääräisinä ajatuksina, tunteina, kehotuntemuksina ja epäselvinä mielikuvina. 

Erään psykologin mukaan vaikeiden elämänkokemusten käsitteleminen alkaa siitä, että tapaa henkilön tai hahmon, joka voi toimia valveutuneena todistajana vaikeille kokemuksille ja elämäntapahtumille. Käytännössä siis henkilöä, joka kohtaa ihmisen ihmisenä eikä diagnoosina, joka kuuntelee eikä heti ryhdy kertomaan omia neuvojaan, joka hyväksyy ja osoittaa myötätuntoa eikä tuomitse ja joka tuo turvaa mukanaan vaikeille kokemuksille. Tällaisen avulla vaikean kokemuksen läpikäynyt ihminen pikkuhiljaa rauhoittuu, pystyy kokoamaan hajanaiset tunne-, mielikuva- ja aistikokemuksensa ja muodostamaan yhtenäisemmän näkemyksen tapahtuneesta. Vähitellen näkemys kehittyy tarinaksi ja yhdeksi kokemukseksi muiden joukossa. Osaksi menneisyyttä. 

“Ensin pitää olla ote jostain, jotta siitä voi päästää irti”

Kirjassa opastetaan kaksi erilaista harjoitusta avuksi päästämään irti vaikeista elämänkokemuksista: ilmaisevan kirjoittamisen harjoitus ja mielikuvaharjoitus. Mielikuvaharjoituksessa palataan nuorempaan versioon itsestä. 

Tehtyään harjoituksia moni tunnistaa itsessään seuraavanlaisia vaikutuksia: 

  • elämänkokemus ei tunnu enää yhtä pahalta, se on kevyempi kantaa
  • on helpompi nauraa ja kokea miellyttäviä tunnetiloja
  • on helpompi keskittyä nykyhetkeen 
  • unenlaatu paranee 
  • tarve turruttaa tunteita ja muistoja alkoholilla tai huumeilla vähenee
  • on kokemus siitä, että ymmärtää elämänhistoriaansa paremmin
  • olo on vahvistunut, itsensä näkee vahvana selviytyjänä
  • on viisaampi olo kuin ennen

Epämiellyttävät elämäntapahtumat ovat asioita, joita suurin osa meistä joutuu kokemaan elämänsä aikana. Menneiden tapahtumien kohtaaminen itsemyötätunnolla vaatii rohkeutta. Yleensä se kuitenkin palkitsee. 

Myötätuntoinen ajanhallinta

Ajanhallinta tarkoittaa ajankäytön järkeistämistä ja tehostamista niin, että henkilö käyttää suuremman osan ajastaan asioihin, jotka ovat jollain tavalla hänelle tärkeitä ja mielekkäitä. Ajanhallinta ei tarkoita jatkuvasti tehokkaammin tehtyjä asioita. Kirjassa neuvotaan konkreettisia keinoja tukemaan ajanhallintaa, esimerkiksi tekemällä tekemättömistä tehtävistä konkreettisia listoja. 

Multitaskaamista eli monen asian samanaikaista työstämistä on tutkittu ja todettu multitaskaamisen olevan erinomainen ongelmanratkaisukyvyn heikentämisen ja virheiden määrän lisäämisen menetelmä. Aina, kun mahdollista, kannattaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Tämä edellyttää tietoisen päätöksen tekemistä siitä, mihin haluat keskittyä ja toiseksi, etteivät erilaiset häiriötekijät (sisäiset tai ulkoiset) vie huomiotasi. Häiriötekijät ovat keskittymisen tyypillisimmät kompastuskivet.

  • ulkoisia häiriötekijöitä: sähköpostien ja puhelinviestien merkkiäänet, soitot, ihmiset, jotka tulevat keskustelemaan kanssasi yllättäen. → näistä voi tulla häiriötekijöitä, jos ne keskeyttävät työntekosi ja vievät huomiosi pois tehtävästä, johon haluaisit keskittyä tietyllä hetkellä. → keskeytyksen jälkeen kestää keskimäärin 15-23 minuuttia saavuttaa samanlainen keskittyminen tehtävään kuin mitä oli ennen keskeytystä! Mitä useampi keskeytys työntekijälle tulee, sitä suurempi riski hänellä on kärsiä uupumuksesta ja ahdistuksesta.
  • sisäisiä häiriötekijöitä: epämiellyttäviin sisäisiin kokemuksiin kuten ahdistuksen tunteeseen tai negatiivisiin ajatuksiin kiinni jääminen, mielen seilaaminen muihin asioihin. 

NÄISSÄ TILANTEISSA TARVITSET TIETOISEN LÄSNÄOLON TAITOA

Miten tulla toimeen häiriötekijöiden kanssa? Tässä muutama tyypillinen strategia:

  1. Laita ovi kiinni ja oveen varattu-kyltti
  2. Poista sähköpostin merkkiääni tai sulje sähköposti esimerkiksi tunniksi
  3. Laita puhelin äänettömälle
  4. Käytä ääntä eristäviä kuulokkeita ja soita rauhoittavaa musiikkia
  5. Ilmoita muille, että varaat tietyn ajan keskittymistä vaativaa työtä varten
  6. Pyydä toisia odottamaan hetki, jotta saat tehtäväsi valmiiksi

Laadukas palautuminen voi auttaa lisäämään energiaa. Palautuminen voidaan jakaa kolmelle tasolle: päivä-, viikko- ja vuositasolle. Päivätason palautumiseen liittyy ensisijaisesti tarve pitää taukoja noin 1-2 tunnin välein. Ihmisen tuottavuus laskee tämän ajan jälkeen ja useissa tutkimuksissa on osoitettu lyhyiden taukojen nostavan työntekijöiden kokonaistuottavuutta! Päivätason palautumiseen kuuluu myös nukkuminen. Useimmat aikuiset tarvitsevat 7-8 tuntia yöunta. Pieni prosentti pärjää 3-4 tunnilla ja muutama sadasta tarvitsee 10-12 tuntia yössä voidakseen hyvin. Ne, jotka nukkuvat oman tarpeensa mukaan, kokevat olevansa energisempiä kuin muut.

Viikkotason palautumisella tarkoitetaan pidempää hetkeä, jolloin otetaan rauhallisesti. Vuositason palautumisella tarkoitetaan tarvetta irrottautua tekemisestä kokonaan. 2-4 viikkoa on yleinen minimisuositus vuositasolla. 

Kehittämällä palautumistasi, jollain tai joka tasolla, voit kohentaa vointiasi ja elämänlaatuasi!

Jämäkkyyden taito – pidä puoliasi

Jämäkkyyden arvo nousee huippuunsa, kun se yhdistyy tärkeään asiaan, arvoon tai elämänsuuntaan. Jämäkkyys koostuu asenteesta, jonka mukaan voi vastata kieltävästi pyyntöihin tai vaatimuksiin, joita ei voi tai halua täyttää, voi ilmaista mielipiteensä, voi esittää pyyntöjä muille sekä saa pitää itsestään huolta. Jämäkkyydellä tarkoitetaan myös tasapainoisen vahvaa vuorovaikutustyyliä. Jämäkkä tyyli ei ole ylitsevuotavan aggressiivinen eikä passiivinen vaan pikemminkin rauhallisen vahva. Jämäkkyydellä ylläpidetään omia oikeuksia ja rajoja niin, ettei muita loukkaa tahallisesti. 

Moni ihminen on myötätuntoinen muita kohtaan niin pitkälle, että omat tarpeet, elämänarvot ja periaatteet jäävät taka-alalle. Joskus myötätunto ja itsensä auttaminen edellyttävät jämäkkyyttä. 

Jämäkän pyynnön esittäminen koostuu muutamasta keskeisestä aineksesta: tunnista pyynnölle asettamasi tavoitteet, aloita pyyntö kertomalla omista kokemuksistasi ja esitä pyyntösi ratkaisuhakuisesti sekä siten, että toiselle jää tilaa valita. 

Ristiriitatilanteessa molempien osapuolten suojavalmiudet jylläävät täysillä. Tie ulos ristiriitatilanteesta koostuu kahdesta keinosta: turvallisuuden palauttamisesta ja ratkaisujen hakemisesta. Turvallisuudentunnetta voidaan luoda löytämällä totuus toisen näkökulmasta ja olemalla empaattinen. 

On monta tapaa kieltäytyä ja sanoa “ei” tarpeen tullen. Esimerkkinä tästä “ei”n sanominen suoraan ilman perusteita, empaattinen kieltäytyminen eli toisen ymmärtämisen lisääminen kieltäytymiseen tai kieltäytyminen syyn ilmoittamisen kera. 

Myötätuntoinen ongelmanratkaisu

Ongelmanratkaisu ja päätöksenteko voi olla hankalaa, jos uhkamielemme vie meidät mukanaan. 

Itsemyötätuntoinen ongelmanratkaisu perustuu kahteen keskeiseen vaiheeseen:

  1. Hae tasapainoa itsellesi tarpeen tullen itsemyötätunnolla
  2. Sovella toimivaa ongelmanratkaisu- ja päätöksentekomallia. 

Hyväksi todettu ongelmanratkaisuprosessi koostuu kokonaisuudessaan viidestä eri vaiheesta:

  1. Määrittele ongelmasi ja toivomasi ratkaisu
  • aloita pohtimalla, minkä asian koet ongelmalliseksi tällä hetkellä. Jos niitä tulee mieleen useampi, voit ensin kirjoittaa kaikki ylös. Eri ongelmilla on taipumus sotkeutua toisiinsa. 
  • mieti, miltä toivottu ratkaisu näyttäisi. Joko-tai -muotoiset ehdotukset kannattaa muotoilla uudestaan kahdeksi erilliseksi vaihtoehdoksi. 
  1. Keksi ratkaisuvaihtoehtoja
  • pyri tuottamaan useampi ratkaisuidea kritisoimatta tuotostasi. 
  • omien ideoidesi lisäksi voit miettiä, kuka saattaisi tietää tästä enemmän. 
  1. Valitse ratkaisukeskeinen vaihtoehto/vaihtoehdot, joita aiot kokeilla
  • tee päätös
  • jos joku vaihtoehto tuntuu ilmiselvältä tässä vaiheessa, kannattaa yleensä valita ja toteuttaa se. 
  • jos valitsemasi ratkaisu ei auttanut tai valitsemasi ratkaisut eivät auttaneet, voit palata ongelmanratkaisuprosessissa kohtaan kolme ja joko keksiä uusia ratkaisuja tai kokeilla jotain muuta alkuperäiseltä ratkaisuehdotuslistaltasi. 
  1. Toteuta ratkaisuvaihtoehdot
  2. Arvioi lopputulos

Kirjassa neuvotaan useita konkreettisia menetelmiä päätöksen teon tueksi, esimerkiksi “hyöty-haitta-analyysi” ja “tunteiden antama tieto”. Lisäksi listataan useita vaihtoehtoja neuvoksi niihin tilanteisiin, joissa päätös ei kuitenkaan synny.  

Eteenpäin jatkaminen myötätuntoisesti 

Kirjan lopussa Grandell kannustaa tekemään yhteenvedon omasta itsemyötätuntotyöskentelystäsi ja lukemaan sen aika ajoin. 

Itsemyötätunto on ominaisuus, jota voit kehittää harjoittelemalla ja joka tulee luontaisemmaksi harjoittelun myötä. 

Itsemyötätunnossa on kyse siitä, kuinka nopeasti huomaat mielesi kompastuskivet ja siirryt takaisin itsemyötätunnon tielle. 

Kirjaesittely: Lujasti lempeä

Maaret Kallio, WSOY, 2016.

Tämä kirja on täynnä upeita oivalluksia, joista isoa osaa varmasti moni pitää itsestäänselvyytenäkin, mutta käytännön arjessa ne unohtaa tai ei anna niille tarpeeksi arvoa. Tähän kirjaesittelyyn on koottu lukijan näkökulmasta keskeisimmät ja herättelevimmät asiat. 

Kirjan alussa kuvataan stereotyyppistä täydellistä elämää ja ihmiskuvaa, jossa työnteko sujuu valtavan flown vallitessa, multitaskaten tuotteliaassa ilmapiirissä, vapaa-ajalla treeni luistaa, kotona on luomua ja lähellä tuotettua gourmet -ruokaa, lapset leikkivät iloisesti, koti on tiptop ja avioliitto kukoistaa. Unikin maistuu ja pian uusi päivä paratiisissa odottaa. Koska kaikkihan on kiinni vain oikeasta asenteesta ja antautuvasta mielestä! 

Vai onko noin sittenkään? 

Lasten kanssa menee hermot liian nopeasti, gourmet vaihtuu eineksiin, koti on kaaoksessa, treeni jää väliin flunssan takia, sokeriton lupaus vaihtuu karkkipussiin…

Monilla meistä on kohtuuttomat odotukset omasta itsestä ja elämästä. Täydellisen elämän myyttiä myydään jatkuvasti, vaikka täydellinen elämä ei ole todellisuudessa edes mahdollista. Kaiken päälle oma mieli lisää kierroksia: miksi en pysty, kun kaikki muut pystyvät? Miksi uuvun, miksi olen ahdistunut? Miksi suutun? Miksi parisuhde ei ole täynnä onnea ja miksi koti on sotkuinen? 

Kun odottaa itseltään täydellisiä suorituksia, upeiden päivien jatkumoa ja ikuisia onnistumisia, tulee samalla ahtaneeksi itsensä niin tiukkaan nurkkaan, ettei liikkumavaraa jää ja liike pysähtyy. Myötätunto alkaa siitä missä täydellisyys loppuu ja missä inhimillisyydelle löytyy tilaa. 

Armolle ei ole tilaa siellä, missä myötätunnottomasti piiskataan kohti parempia suorituksia, suurempia vaatimuksia ja koventuneita ehtoja. Täydellisyyden tavoittelu vie vain kauemmas hyvinvoinnista, rakkaudellisesta elämästä ja myötätuntoisesta vastuusta. 

Hyvinvoivan ihmisen perusta on itsensä tuntemisessa ja todellisen elämän tunnustamisessa. Asiat, joita pyrimme ahkerasti vastustamaan pyrkivät kuin uhmaten mieleemme yhä suuremmalla voimalla. Jos yritämme karkottaa surua, se vain pitkittyy. Jos ahdistuneelle sanoo, ettei kannata ahdistua ja pitää vain ottaa rennosti, hänen mielialansa huononee entisestään. 

Luja lempeys vaatii ja antaa itsensä raakana katselemista: Mitä jo olen? Mistä olen tullut? Millaisin eväin olen elämäni matkalle lähtenyt? Mitä on kohtuullista vaatia nyt? Mitä kaipaan? Mikä saisi vain olla? 

Kun ei voi taipua, voi vain katketa. Ihmisyys on voiman ja voimattomuuden tasapainottelua, ei kilpailevaa voittamista. 

Superelämän ja huippuihmisyyden tavoittelusta hellittäminen voi tuoda pintaan jotain sellaista, jota voi olla sekä lohdullista että vaikeaa katsoa suoraan silmiin: omaa avuttomuutta, pienuutta, epätäydellisyyttä ja tarvitsevuutta. 

Elämän pisin ihmissuhde on suhde omaan itseen. Itsensä tunteminen on yksi elämän, ihmissuhteiden ja mielen hyvinvoinnin merkittävimmistä peruspilareista. Itsensä tuntemisessa ei tule valmiiksi koskaan. Mielen hyvinvoinnin kannalta oman tulotien ja menneisyytensä vaikutuksen tunteminen on keskeistä. 

Eilinen elää meissä tässäkin hetkessä. On eri asia vatvoa ja märehtiä vanhoja kuin pyrkiä ymmärtämään mennyttä elämäänsä ja ennen kaikkea käsittämään, miten se elää jatkuvasti sinussa, kohtaamisissasi muiden ihmisten kanssa ja tavoissasi toimia tai olla toimimatta. 

Mitä paremmin omaa mieltään tuntee ja menneisyyteen heijastaen itseään ymmärtää, sitä vähemmän sillä on automaattisia voimia tämän päivän valintoihin ja ratkaisuihin. Viisas vanhempi pystyy peilaamaan omaa vanhemmuuttaan sietäen syyllisyyden ja riittämättömyyden kokemuksia. Silloin on mahdollista avautua dialogille aikuisen lapsensa kanssa siitä,  mitä kaikkea on yhdessä koettu, ymmärretty ja jäänyt ymmärtämättä. 

Vahvoissa ihmissuhteissa voi tulla kolhuja, mutta kuten rakkautta voi särkeä, sitä voi myös korjata. 

Sillä sitä mitä ymmärtää, sitä myös vähemmän pelkää. Sitä mitä ymmärtää, on myös mahdollista työstää, korjata ja elvyttää.

Itsensä tunteminen on pohja muiden ihmisten aidolle kohtaamiselle. 

Suurinta rikkautta, mitä aikuinen voi lapselleen antaa, on auttaa tätä ymmärtämään ja tutustumaan omaan mieleensä, omaan persoonaansa ja omiin voimavaroihinsa. Mitä paremmin olet tullut nähdyksi ja ymmärretyksi lapsena juuri sellaisena kuin olet ollut, sitä helpompi sinun on ymmärtää ja nähdä itsesi aikuisenakin kokonaisena ihmisenä moninaisine puolinesi ja tunteinesi. 

Kun itsensä määrittelee kiinteästi jollain leimalla, tulee paradoksaalisesti vapauttaneeksi itsensä kehittymisen ja kasvamisen vastuusta sekä mahdollisuudesta. Ilman kiinteää leimaa voi etsiä kasvua, mahdollisuuksia ja monenlaisia tienviittoja. 

Jos ei yritä, ei voi myöskään tietää onnistumisen mahdollisuuksia. 

Ihminen on aina toimintaansa suurempi, ja siihen suuntautuminen ja kasvuun pyrkiminen antaa kasvulle mahdollisuuden. 

Hyväksy asiat, joita et voi muuttaa ja keskitä voimasi niihin, joita voit.

Hyväksyminen on mahdollista vain pysähtymisen hetkessä, tilassa, jossa on läsnä omille tunteilleen, ajatuksilleen, nykyhetkelleen ja tapahtumille. 

Aito läsnäoleminen vaatii rohkeutta, sillä se ei päästä pakenemaan, torjumaan tai kieltämään olemassa olevaa hankalassakaan paikassa. Läsnäoleminen tarkoittaa rohkeutta avautua totuudelle ja todellisuudelle. Se on aktiivista tietoisuutta siitä, mitä omassa mielessä parhaillaan tapahtuu ja miten ympäristönsä kokee. Läsnäolo on ennen kaikkea tilan tuntua: tämäkin ajatus, tunne ja olo saa tulla – ja se saa mennä. Läsnäolevan mielen harjaannuttaminen on yksinkertaista, muttei helppoa tai ikuista. 

Tunteet ovat mielen suurin ohjailuvoima, joka kiilaa kyselemättä usein myös järjen edelle. Suomalaiset on perinteisesti mielletty järkikansaksi. Tunteiden keskeisyyttä elämän mielekkyydessä ei ole osattu riittävästi arvostaa, kun perinteet, vallitsevat yhteiskunnalliset tilanteet ja pohjoisen kylmyys ovat vahvistaneet toistuvasti suorittamiseen, kestämiseen ja pystymiseen tukeutuvaa toimintatapaa. Tunteiden arvostus ja ymmärrys on keskeinen osa elämänlaatua, psyykkistä hyvinvointia ja toimivia ihmissuhteita. Ilman tunteita voi saada arjen teknisesti hyvin toimimaan hyvin ja työt suoriutumaan ajallisesti, mutta elämänmaku jää pidemmän päälle puuttumaan. 

Tunteet ovat lyöneet itsensä läpi myös tieteessä. Enää ei voi väittää, ettei tunteilla olisi väliä, sillä monet tutkimukset antavat vahvaa tieteellistä näyttöä tunteiden keskeisyydestä. Jos elämäänsä ei todella uskalla tuntea, se usein tuntuu myös jääneen elämättä. Kyky tuntea, nimetä ja säädellä omia tunteitaan on lähtökohta vuorovaikutukselle, mutta myös vuorovaikutuksessa opittua. Siksi aiempien sukupolvien tunneosaamattomuus tahtoo hyvästä tahdosta riippumatta kulkeutua sukupolvelta toiselle, ellei sen eteen tehdä sitkeästi töitä. Tunteita ei voi valita, mutta niitä voi säädellä. Tunnetilat ovat aina väliaikaisia eivätkä ne lähde pois järkisyin. Tunnetiloja ei voi hallita.

Kukaan ei synny hallittuna järki-ihmisenä, vaan tunteiden kanssa pärjäämistä ja niiden ilmaisun mahdollisuuksia on kantapään kautta opeteltu elämän aiemmissa ihmissuhteissa. Järkipuhetta tehokkaammin tunteiden säätelyssä toimii tunteen kuunteleminen, sille virittyminen, sen hyväksyvä vastaanottaminen ja lempeä myötäeläminen sekä muihin asioihin keskittyminen. Ylimitoitetut tunnereaktiot ovat syntyneet vuorovaikutuskokemuksissa. Lapsi ei poimi tunnetaitoja vain siitä, miten vanhempi kohtelee häntä hoivassa, vaan myös siitä, miten vanhempi kohtelee ja kohtaa itse itsensä. Siksi myös aikuisen omista tunteista, huolista tai vaikka väsymyksestä välittäminen on myös arvokas osa lapsen hyvän hoivan rakennetta. 

Parhaimmillaan vanhempi osaa riittävän usein ja riittävän hyvin tunnustella, herätellä, peilata ja tyynnytellä lapsensa tunnevirtaa. Hyväksyvä ja tunnetaidokas vanhempi edesauttaa lapsensa itsenäistymistä sekä itseymmärryksen kehittymistä. 

Eniten turvaa ihmiselle tuo yhteyden tunne toiseen ihmiseen. Sisäinen turvallisuudentunne on sitä vankempi, mitä tutumpi on itse itselleen ja mitä myötätuntoisempaa ja sensitiivisempää hoivaa on etenkin elämänsä alkutaipaleella avainsuhteissaan kokenut. 

Olemme ennemminkin oppineet peittelemään ja piilottamaan tunteitamme kuin ilmaisemaan ja tuntemaan niitä hyväksyvästi.

Hankalaksi koettuja tunteita on syytä uskaltaa tietoisesti tuntea ja harjoitella niiden säätelemistä, ei kieltämistä tai torjumista. Jos hankalaksi koetut tunteet vain kieltää, niihin hukkuu herkemmin. Tietoinen pysähtyminen hankalan tunteen äärelle auttaa tekemään tietoisia toimia sen kanssa. 

”Jokaisella harmaammallakin pilvellä on hopeareunukset”, ”kun elämää katsoo pirtein silmin ja iloisin mielin, löytää aina syytä hymyyn”, ”älä käytä aikaasi harmitteluun ja murehtimiseen, vaan pidä mielesi positiivisena”. Tämän tyyppisiä tekstejä ovat monet nykyiset self-help -kirjat pullollaan. Positiivisuudesta on alkanut muotoutua väkinäinen pakko, kuin kilpailulaji, jossa vahvimmat eivät nöyrry kielteisille tunteille. Pakkopositiiivisuudesta muotoutuu vahvuuden sijaan vaatimus, joka ei kunnioita elämän ja mielenmaailman luonnollisia värejä. Silloin positiivisuus muuttuu suoritukseksi. Pakkopositiivisuus on armottomuutta, joka ei osaa myötätuntoa. 

Aikojen alussa ensisijainen tarve ei ole ollut kokea mielihyvää tai olla onnellinen, vaan säilyä elossa ja vaaroilta turvassa. Siksi negatiiviset asiat kaappaavat mielemme huomion herkemmin. 

Iso osa mielen kärsimyksestä tai negatiivisuuteen jumiutumisesta on peräisin taidottomuudesta säädellä tunteita tai harjoittaa viisaalla tavalla kielteisyyden lempeää käsittelyä. Ilon, leikin, kiitollisuuden ja innostuksen tunteita kannattaa tietoisesti voimistaa, virittää ja raivata niille tilaa myös arkisessa elämässä, jottei vakava totisuus pääse vallankahvaan. Hankalien tunteiden ja aikojen kohdalla on tärkeää osata virittää vastalääkkeitä; vahvistaa turvallisuuden kokemusta, voimistaa myönteisiä tunteita, herätellä omaa potentiaaliaan ja virittää innostumisen uskallusta. 

Yhteyden kaipuu ja tarve toisen ihmisen läheisyyteen on meissä sisään viritetty niin voimakkaasti, ettemme usein edes osaa havainnoida sitä erikseen. Jokainen yksinpärjääjä on sitä vaihtoehdottomuudestaan, ei syvimmästä halustaan. Ihmisen tarve syvään sosiaalisuuteen muiden kanssa sekä tarve kokea hyväksyvää yhteyttä vuorovaikutuksessa toiseen ja yhdessä toimimiseen on silkka selviytymisehto.

Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että yksin oleminen tai tunne omaan varaan jäämisestä vaikuttaa jo tapaamme nähdä ja kokea sekä sisäistä että ulkoista maailmaa. Turvallinen yhteys toiseen ihmiseen saa myös edessä olevat uhat ja pelot näyttämään pienemmiltä. 

”Jos olet saanut oppia luottamaan laumasi turvaan, sinulla on uskallusta hakea turvaa itsesi sisältä, mutta tarvittaessa pystyt myös kääntymään muiden puoleen liiallisesti kuormittuessasi.” Taito hakeutua toisen ihmisen turvaan ei ole heikkouden tai kyvyttömyyden merkki vaan ennemminkin merkki itsenäisyydestä, kyvystä olla haavoittuva ja elää aidosti syvää elämää kaikkine tunteineen. Yksinpärjäävä kovuus ei kuulu ihmisluontoon vaan on opittu suoja poistorjutulta yhteydeltä ja liittymisen kieltämiseltä. 

”Yksin pärjäävä ihminen on luontonsa vastainen.” Länsimaisen ihmiskuvan suuri erehdys on ollut kohtuuton yksilöllisyyden painottaminen ja pyrkimys erottaa yksilö omaksi erilliseksi yksikökseen, vailla lauman voimaa ja ehtoja. Tämä sotii ihmisyyden perusluonnetta vastaan: ihminen tarvitsee toisia ollakseen itsensä ja selvitäkseen elämästä, onnellisuudesta puhumattakaan. 

Läheisyyden ja tarvitsevuuden kanssa tasapainoinen ihminen pystyy myös ottamaan tarvittavaa erillisyyttä toisiin, puolustaakseen itseään ja kunnioittamaan toisen oman tilan tarvetta. Kun on suhteessa toiseen, lapsena tai aikuisena, saanut kokea olevansa hyväksytty, arvokas ja vastaanotettu kaikkine puolineen, on myös vahvempi ponnistamaan omaan itsenäisyyteen. 

Iso osa ihmisen persoonasta rakentuu merkityksellisimmissä ihmissuhteissa. Mielen kannalta vakavimmat haavoittumiset tapahtuvat useimmiten ihmisten välisissä suhteissa: yksin jäämisessä, hylätyksi tulemisessa, torjunnan hetkillä, kaltoinkohtelun muodoissa ja kohtaamattomuuksissa. Ihminen voi kaikkein eniten rikkoutua ja korjaantua suhteessa toisiin ihmisiin: läheisyydessä toisen kainalossa, turvan kokemisessa lämpimässä katseessa, kuulluksi tullessa toisen korvissa ja nähdyksi tullessa toisen silmissä. 

Kun voimallisissa mielihyvän tai mielipahan kuohuissa pääsee yhteyteen toisen ihmisen kanssa ja tämän avulla autetuksi, voi taas ymmärtää ja säädellä itsekin omaa mieltään viisaammin. Hyvää ja läheistä ihmissuhdetta ei määrittele riitojen tai kriisien puuttumattomuus vaan se, miten niitä osataan yhdessä käsitellä ja korjata.

Niin lapsi kuin aikuinen kaipaa kuohuttavissa hetkissä toista, jotta suojautumiseen valpastunut mieli voi rauhoittua ja tyyntyä. Pois tolaltaan oleminen on normaalia, ja siinä tilassa parhaiten auttaa toinen ihminen. Toisen luo on tärkeää hakeutua erityisesti niinä hetkinä, kun se tuntuu mahdottomalta, häpeälliseltä tai vaikealta. 

Hyvinvoiva ja olonsa turvalliseksi tunteva ihminen ei hyökkää, halua alistaa tai koe tarvetta alistua. 

Yhteys palaa uudelleen virittämällä ja sitkeällä yrittämisellä. Vaikeaa tilannetta, riitaa tai loukkaantumista on käsiteltävä niin kauan, että jokainen siihen osallinen kokee asian olevan selvitetty. Jos joku tuntuu jankkaavan asiaa loputtomiin, hän ei todennäköisesti ole kokenut tulevansa syvällisesti kuulluksi. 

”Kivettyminen, eli kieltäytyminen puhumasta tai käsittelemästä pahoinvointia tuottanutta asiaa, on raju tapa jättää toinen yksin.” Joskus tarvitaan hetken taukoja, jotta voi rauhoittua omassa mielentilassaan ja tulla liian kuumista tunnekierroksista alas ennen kuin yhdessä käsittely ja toisen kuunteleminen on mahdollista. 

Vuorovaikutustaidoissaan taitava ihminen osaa sopeuttaa omaa ilmaisuaan suhteessa toisiin ihmisiin eli ikään kuin soinnuttua toisen kanssa samoille taajuuksille.

Jos aina kohtaat ikäviä ihmisiä, huonoa palvelua ja hankalasti käyttäytyviä ihmisiä, voi olla korkea aika katsoa myös peiliin. 

Voit päättää tehdä omalla olemuksellasi maailmaa hitusen inhimillisemmäksi paikaksi elää. 

Jokaiselle ihmiselle on oman hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää saada liittyä toiseen ihmiseen ja kaivautua läheisen lämmön suojaan. Tämän tarpeen lisäksi kaipaamme samaan aikaan myös erillisyyttä toisista ihmisistä, tilaa seistä omilla jaloillamme. 

Vaikka jokainen meistä on pieni ja tarvitseva suhteessa toisiin ihmisiin, meidän tulee voida kokea myös oman voimamme potentiaali kaikessa suuruudessaan. Itseltä ja toisilta voi vaatia viisaasti. Viisas vaatiminen on myös luottamusta. ”Annan sinulle tilaa kasvaa.” Oppiminen ja menestyminen voivat tapahtua vain virhemahdollisuuksien vallitessa. Jos vaatimus on liiallinen tai olematon, emme yritä, emme usko, emmekä jaksa pinnistellä. 

Liiallinen vaativuus ei ole hyväksi. Kurin voimalla etenevä käyttää ruoskivaa piiskaa sen sijaan, että vahvistaisi voimiaan viisaasti resurssinsa tuntien. Kohtuuttoman kurin takaa löytyy usein riittämättömyyden tunne. Kurittaja ei kuuntele omia rajojaan, vaan puskee eteenpäin silloinkin kun se rikkoo omaa jaksamista, typistää ihmissuhteiden syvyyttä ja nakertaa mielenterveyttä. Kurittaja ei anna armoa eikä osaa luopua riittävästi. Siinä missä kuri perustuu ulkopuolelle asetettuihin tavoitteisiin ja mittoihin, armollinen myötätunto ja viisas vaativuus lähtevät yhteydestä itseen ja aidosta vuorovaikutuksesta toiseen. 

Vastaavasti ääripäässä vaatimisen viisas taito on kadonnut kokonaan: ei saa mitään aikaiseksi, asiat mutkistuvat kerta toisensa jälkeen saamattomuuden äärellä. Kun ei vaadi itseltään juuri mitään, ei myöskään saa mahdollisuuksia onnistua ja kyetä. Silloin jää ilman voimaannuttavia pystymisen kokemuksia, pinnistelemisen tuloksia. 

Viime vuosina on puhuttu paljon liiasta vaativuudesta ja ylisuorittamisesta, mutta on menty liikaa myös toiseen äärilaitaan: totaaliseen pysähtymiseen, kaiken armahtamiseen ja vaativuudesta luovuttamiseen. Siinä missä pysähtymiselle ja hitaudelle on aikansa, on myös liikkeelle, kestämiselle ja vaativuudelle paikkansa. Olennaista olisikin molempien kanssa tasapainottelu. 

Myötätuntoa on myös se, että autetaan ihmisiä kehittymään omien kykyjensä puitteissa.

Jukka Rantanen, psykologi 

Menestymistä voi saavuttaa aktiivisella työllä, viisailla valinnoilla, epämukavien tunteiden sietämisellä, merkityksellisyyden kokemuksen sivutuotteena, höystettynä vahvalla myötätunnolla. Tärkeimmäksi menestyksen reseptiksi nousee harjoittelun määrä ja se, miten harjoittelee. Tavoitteissa menestymisen kannalta on oleellisinta keskittyä sisäiseen motivaatioon ja siihen, minkä asian äärellä jaksaa tehdä sitkeästi töitä kokien sen merkitykselliseksi ja arvokkaaksi itselleen. Menestys on ennen kaikkea henkilökohtainen maalitaulu, joka tarkoittaa panostusta sellaisiin asioihin ja tavoitteisiin, jotka kokee itselleen merkityksellisiksi ja tärkeiksi. 

Menestyminen vaatii raakaa harjoittelua, epäonnistumisia, sitkeää työtä ja sitoutumista. Sitä ei voi jäädä odottamaan passiivisesti, mutta se ei myöskään synny pakottamalla tai vaatimalla. 

Tasapainoisen ihmisen ei tarvitse korottaa itseään elämää korkeammalle eikä alistaa muita alemmalle. 

Ihminen ei aina saa juuri sen verran kuin jaksaa kantaa. Moni ei jaksa, vaan kaatuu murheittensa alle. Moni katkeaa taakkansa painamana, särkyy surujensa rikkomana. Etenkin, kun jaksamattomuus, rajallisuus ja ajoittainen elämän sietämättömyys maalaillaan yleisesti ihmisen omaksi valinnaksi, tahdoksi ja asennevammaksi. 

Tavallinen elämä on suuren kiitollisuuden aihe! Kaunein kiitos elämälle on uskallus elää. 

Hyväntekemisen on tutkimuksissa todettu lisäävän ihmisten hyvinvointia. Kuten Dalai-lama on sanonut: ”Jos haluat toisten olevan onnellisia, harjoita myötätuntoa. Jos haluat itse olla onnellinen, harjoita myötätuntoa.”

Vahva mieli on lujan lempeä: vaativa ja rohkea, mutta myötätuntoinen ja leikkivä.

Kirjaesittely: Tipsun temppukirja: : mindfulnessia ja myötätuntoa kasvatustyöhön

Sari Markkanen, Avain, 2018.

Opettajan ja mindfulness-ohjaajan Sari Markkasen teos Tipsun temppukirja johdattaa lapset – ja aikuiset – helposti ja ymmärrettävästi mindfulnessin ja tietoisuuden maailmaan. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen esittelee lukijalle mindfulness-harjoituksen. Osiossa kerrotaan tietoisesta läsnäolosta, sen merkityksestä hyvinvoinnille sekä mindfulnessin hyötyjä lapsille. Markkanen avaa myös aivojen toimintaa eri tunnetiloissa ja myönteisten tunteiden vaikutusta kokemaamme maailmaan. 

Tietoinen läsnäolo ylläpitää yhteyttä lapseen, sillä olemalla läsnä hetkessä aikuinen näkee ja kuulee lapsen viestit erityisellä herkkyydellä, ja voi tukea lasta tunteita sanoittamalla ja soinnuttamalla. Opetamme samalla tunnetilojen nimeämistä ja tunnistamme miltä tunteet tuntuvat kehossa: ”Mitä huomaat ja koet? Miltä tunne tuntuu kehossa? Missä kohtaa se tuntuu?” 

Markkanen muistuttaa, että hankalien tunteiden keskellä niin aikuisen kuin lapsenkin on tärkeää saada osakseen myötätuntoa. Meidän tulee nähdä tunteen kokija, ei vain tunnetta sekä ongelmaa, ja osoittaa lapselle myötätuntoa. Myötätunto auttaa säilyttämään yhteyden itseemme ja toisiin. Hankalatkin tunteet, harmit ja surut kuuluvat elämään. Emme voi poistaa näitä tunteita mutta voimme oppia kohtaamaan vaikeatkin tunteet lempeällä tavalla. Kirjan harjoitukset opettavat, että tunteet ovat kuin säätiloja. Ne tulevat ja menevät, mutta mikään niistä ei viivy loputtomiin. Tämän muistaminen voi lisätä luottamusta myös vaikeiden tunteiden äärellä. 

Kirjan toinen osa pitää sisällään seitsemän Tipsu-satua ja harjoituksia, jotka toistuvat aina samalla kaavalla. Osio alkaa sadulla, jonka jälkeen esitellään sadun teema: mitä satu opettaa? Seuravana kirja avaa reflektiokysymyksiä, joista keskustellaan yhdessä lasten kanssa sadun pohjalta. Tämän jälkeen seuraa sadun teeman pohjalta harjoituksia, sekä niiden soveltamiseen ja ohjaamiseen liittyviä kysymyksiä. Viimeisenä esitellään lasten ja aikuisten kokemuksia harjoitusten ääreltä.

Satujen ja harjoitusten teemat vaihtelevat kehollisista kokemuksista aistien havainnointiin ja mielen tutkimiseen, kuin myös positiivisten ja negatiivisten tunteiden huomaamiseen ja kohtaamiseen. Viimeisimmät sadut ja harjoitukset keskittyvät erityisesti myötätuntoiseen ja itsemyötätuntoiseen otteeseen tunteita ja ajatuksia kohtaan. 

Kirjan seikkailijasta Tipsusta kertovat sadut ovat 2–4 sivun mittaisia, joten pienemmätkin lapset jaksavat kuunnella sadun alusta loppuun. Harjoituksia on useita ja kirja esittelee myös soveltavia harjoituksia pienemmille lapsille. Reflektiokysymykset antavat apua lukijalle sadun käsittelyyn lasten kanssa ja avaavat mahdollisuuden aitoihin keskusteluihin sekä tunteiden, kokemusten ja aistien havainnointiin aikuisten ja lasten välillä. 

Kirjan viimeinen osio ”Oivalluksia ja ajatuksen aihetta” antaa huomioita aikuiselle opetushetkiin. Osiossa muistutetaan aikuisten valitsemien sanojen ja tunnetilojen tärkeydestä, lapsen kohtaamisesta ja lempeästä suhtautumisesta itseensä ja muihin. Kirjan loppu kokoaa opetushetkien huomioita ja vinkkejä, mutta tärkeimpänä se muistuttaa kohtaamaan itsemme ja toisemme lempeästi ja myötätunnolla: ”Loppujen lopuksi kaikkein vaikuttavinta on osoittaa lapsille rakkautta ja tarjota heille emotionaalisesti turvallinen ympäristö, jossa he voivat kokea, että he ovat riittäviä ja rakastettuja omana itsenään.”

Tipsun temppukirja on hyvä perusteos mindfulnessin saloihin niin lapsille kuin aikuisille lasten kanssa. Kirja on koostettu lukijalle ymmärrettävään ja helposti toteutettavaan muotoon ja antaa valmiit raamit mindfulnessin harjoitteluun yhdessä lasten kanssa. Tipsun temppukirjaa voi käyttää kasvatuksen ammattilaiset varhaiskasvatuksessa ja alakoulussakin, sekä myös kasvattajat kotona. Tipsun seikkailut ja harjoitukset sekä reflektiokysymykset antavat mahdollisuuden hienoon ja havainnoivaan keskusteluun lasten kanssa. 

Kirjaesittely: Fanni ja liian jännittävä yö

Fanni-tunnetaitosarja

Julia Pöyhönen ja Heidi Livingston, Kumma-kustannus, 2020.

Lapsille, lapsiperheille ja lasten kanssa työskenteleville ammattilaisille suunnattu Fanni-tunnetaitosarja (Kumma-kustannus) on ilmestyttyään löytänyt tiensä monen lapsiperheen kotiin. Sarjan ovat kirjoittaneet lasten kehitykseen ja vanhemmuuden tukemiseen erikoistuneet psykologit Heidi Livingston ja Julia Pöyhönen. Kirjan ihastuttavan kauniista ja lämminhenkisestä kuvituksesta puolestaan vastaa Linnea Bellamine.

Viidestä kirjasta ja tunnetaitokorteista koostuvan sarjan tarkoituksena on tutustuttaa lasta erilaisiin tunteisiin, auttaa lasta oppimaan säätelemään omia tunteitaan ja tulemaan toimeen niiden kanssa. Fanni-norsusta ja tämän ystävistä kertovien tarinoiden lisäksi kirjoista löytyy aikuisille suunnattu luku, jossa lukija saa tietoa tunnetaidoista, sekä tehtäväosio, joka sisältää tehtäviä pääasiassa lapsen kanssa pohdittavaksi, mutta myös aikuiselle yksinään mietittäväksi. Sarjan materiaaleja suositellaan yli 4-vuotiaille lapsille, ja niitä voi käyttää niin yhden lapsen kuin lapsiryhmänkin kanssa.

Jokainen Fanni-kirja alkaa jo ensimmäiseltä aukeamalta pienen ja tunteellisen Fanni-norsun sekä tämän ystävien, Ralf-liikerin ja mustajoustenkaksosten Lillin ja Lennin esittelyllä. Kirjojen lopusta puolestaan löytyy sarjan kirjoittajien esittely sekä kuva Vinhavaarasta, jossa tarinan ystävykset asuvat.

Kirjassa Fanni ja liian jännittävä yö harjoitellaan tunnesäätelyä rauhoittavien ajatusten kautta. Tämä teos sopii mainiosti itsemyötätunnon opetteluun.
Lapsi oppii, kuinka kääntää sisäinen puhe myönteiseksi ja saa keinoja, joiden avulla voi löytää sisäisen rohkeutensa ja voittaa pelkonsa. 

Fanni, Ralf, Lilli ja Lenni aikovat yöpyä ensimmäistä kertaa metsään rakentamassaan majassa. Nukkumaanmenoaikaan toveruksia alkaa kuitenkin pelottaa ja he säntäävät koteihinsa nukkumaan. Seuraavana päivänä lapsia nolottaa ja harmittaa. Lillin ja Lennin isä kertoo heille pelosta, rohkeudesta ja siitä, kuinka rohkeuden voi pelottavalla hetkellä houkutella esiin houkuttimen avulla. Aamiaisen jälkeen Fanni, Lilli, Lenni ja Ralf keksivät kukin omat houkuttimensa ja päättävät lähteä testaamaan niiden toimivuutta. Selviydyttyään kastemadon, korkeiden paikkojen, kovan äänen ja pimeyden kohtaamisesta lapset päättävät kokeilla majassa yöpymistä uudestaan. 

Rohkeus on jo teissä, mutta se hautautuu helposti pelokkaiden ajatusten alle. Se täytyy opetella houkuttelemaan esiin”, isä kertoo salaperäisesti.

Fanni ja liian jännittävä yö keskittyy harjoittelemaan nimenomaan pelon voittamista, ja tieto-osuudessa käsitelläänkin pelkoa kattavasti. Sen lisäksi lukija saa tuttuun tapaan lisää tietoa tunteista yleisesti ja tunnesäätelyssä auttavista keinoista. 

Ensimmäisen, jo aiemmista kirjoista tutun perusaukeaman jälkeen siirrytään puhumaan tarkemmin siitä, kuinka tunteet syntyvät ja miksi sama tilanne voi eri ihmisillä aiheuttaa erilaisia tunteita. Lukijaa myös muistutetaan siitä, että on tärkeää opetella sallimaan tunteensa, ymmärtämään, mistä tarpeista eri tunteet viestivät ja erottamaan toisistaan tunteet, ajatukset ja teot. Vaikka tunteitaan ei voi valita eikä niitä pysty hallitsemaan, voi tunteita pyrkiä hillitsemään rauhoittavien ajatusten ja tekojen avulla.

Seuraavaksi lukija saa tietoa sisäisestä puheesta, sen vaikutuksista ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Sisäistä puhetta käsittelevässä osiossa kerrotaan muun muassa siitä, että myönteistä sisäistä puhetta on mahdollista harjoitella, ja se kannattaa, sillä myönteinen sisäinen puhe on mielenterveydelle hyväksi. 

Kirjan tarinassa joutsenisä kertoi lapsille houkuttimesta, jonka avulla pelottavassa tilanteessa voi houkutella oman rohkeutensa esiin. Tieto-osiossa houkuttimeen ja sen käyttöön perehdytään tarkemmin. Lukija oppii, mikä houkutin on, kuinka se toimii, mitä hyötyä siitä on ja millaisten tunteiden kanssa sitä voi käyttää. Lukijaa neuvotaan keksimään houkutin etukäteen ja harjoittelemaan sen käyttöä rauhallisessa tilanteessa. Oppiakseen käyttämään houkutinta tunnesäätelykeinona itse tai auttaakseen lasta käyttämään sitä aikuista ohjataan kääntymään erään kirjasta löytyvän tehtävän puoleen. Aikuinen saa myös vinkkejä siihen, kuinka voi itse auttaa lasta vaikealla hetkellä toimimalla ikään kuin lapsen sisäisenä puheena tai keskeyttämällä negatiiviset ajatukset ja muistuttamalla lasta houkuttimesta. 

Kun tunteita ja tunnesäätelyä on käsitelty yleisesti siirrytään puhumaan tarkemmin pelosta. Aluksi lukija saa tietoa pelosta tunteena, pelon tehtävistä ja siitä, miltä se tuntuu kehossa sekä lapsen kehitysvaiheisiin liittyvistä tyypillisistä peloista ja pelkojen syntymisestä. Osiossa kerrotaan lyhyesti myös, mikä lasta auttaa pelottavalla hetkellä, lapsen oman pelonsäätelyn kehityksestä ja siitä, milloin pelkojen kanssa kannattaisi hakea ammattiapua. 

Lopuksi käydään läpi, kuinka aikuinen voi auttaa lasta pelon säätelyssä. Viisikohtaisesta listasta lukija saa hyvin tietoa siitä, kuinka auttaa lasta käsittelemään pelon tunnetta, säätelemään sen voimakkuutta ja löytämään tapoja ratkaista tilanne, joka herättää lapsessa pelkoa. 

“Lapsen pelkoa ei kannata vähätellä tai kieltää, vaikka pelon kohteena olisi jokin epärealistinen asia– Pelon tunne on silti todellinen, ja lapsi kaipaa sen säätelemiseen aikuisen apua.” 

Kirjan lopusta löytyy tuttuun tapaan kattava joukko tehtäviä, jotka aloittaa tarinaporina. Tarinaporinan jälkeen tunnistetaan tunteita erilaisten lausahdusten takana, keksitään oma houkutin ja pohditaan sen käyttöä sekä käännetään Fannin, Lillin, Lennin ja Ralfin kielteisiä ajatuksia myönteisiksi tai keksitään heille erilaisia houkuttimia. Tehtävissä päästään myös pohtimaan supervoimia, keksimään hassuja mielikuvia, kuvittelemaan oma salasoppi ja tekemään oma rohkeuskoru. 

Aikuisille suunnatuista tehtävistä ensimmäisessä aikuinen saa tarkkailla omaa sisäistä puhettaan ja harjoitella kielteisen sisäisen puheen korvaamista myönteisellä. Sen jälkeen aikuinenkin pääsee keksimään oman houkuttimen ja miettimään sen käyttöä sekä pohtimaan omaa suhtautumistaan lapsen pelkoon.   

Kirjaesittely: Jokapäiväiset ilonaiheet: vanhemmuus ja tietoinen läsnäolo

Myla & Jon Kabat-Zinn, Basam Books, 2011.

Jon Kabat-Zinn on koko mindfulness-yhteisön tuntema henkilö ja Massachusettsin yliopiston professori. Hän on kehittänyt mindfulnessiin perustuvan ohjelman, joka perustuu stressinhallintaan ja jolla voi hoitaa esimerkiksi uupumusta. Kabat-Zinnin merkitys mindfulnessin tuomisessa tieteen kentälle on merkittävä.

Teoksessaan Jokapäiväiset ilonaiheet: vanhemmuus ja tietoinen läsnäolo Kabat-Zinn puolisonsa kanssa esittelee tietoista vanhemmuutta eri näkökulmista. Kirja on täynnä pieniä tarinallisia esimerkkejä ja mielenkiintoisia harjoituksia. Kautta linjan kirjan läpäisee lempeästä kasvatuksesta tuttu läheisyyden tarjoaminen ja läsnäolon ja yhteyden merkitys. Esittelen tässä vain yhden osa-alueen eli tietoisen vanhemmuuden pohjan, koska se kytkeytyy vahvasti myötätuntoon ja Lempeään kasvatukseen.

Tietoisen vanhemmuuden perusta

Kyetäksemme toimimaan kussakin tilanteessa optimaalisesti, on meidän pysyttävä tiukasti tässä hetkessä. Se mikä toimii jollain muulla, ei toimi meillä. Se mikä toimi eilen, ei toimi tänään. Vanhemmuus vaatii meitä kasvamaan ja kehittymään jatkuvasti. Vanhemmuudessa me olemme jatkuvasti uuden edessä, ja meidän on luotettava sydämiimme ja syvimpiin vaistoihin ja kokemuksiin. Jos vanhemmuus ei ole tietoista eikä vanhempi jaksa tehdä tutkimusmatkaa itseensä, tämä voi aiheuttaa syvää ja pitkäaikaista vahinkoa lapselle ja heidän kehitykselleen. Meidän on siis pysyttävä hereillä vanhemmuuden haasteissa. 

Mitä tietoinen vanhemmuus on?

Tietoinen vanhemmuus kutsuu meidät vanhemmuusmatkalle itsetuntemuksen ja uuden tavoitteellisuuden pohjalta. Hyväksyvä tietoinen läsnäolo auttaa meitä ymmärtämään lasta ja hyväksymään sekä lapsi että itsemme kaikkine virheinemme. Tietoinen, läsnäoleva vanhemmuus voi myös parantaa nykyhetkeä. Lapset voivat johtaa meidät hyvään vanhemmuuteen, kun vain olemme tietoisia ja läsnä, mieli auki oppimaan heiltä. Kokemuksiamme, niin hyviä kuin huonojakin, tarkkailemalla voimme päästä kokemaan mitä syvimpiä yhteyden ja rakkauden tuntemuksia ja onnistumisia. Tietoinen läsnäolo tuo tullessaan myötätuntoa. Kun havainnoimme kehoamme ja tunteitamme juuri tässä hetkessä, voimme ymmärtää sekä itseämme että muita paremmin. Tietoinen läsnäolo lisää hyvinvointiamme, ja meidän hyvinvointimme vaikuttaa lapsiimme. Me vanhemmat olemme ehdottoman rakkauden ja hyväksynnän lähteitä. Ja niitä voi antaa vain olemalla aidosti läsnä hetkessä. Rakkaus lapsiimme ilmaistaan ja koetaan heidän kanssaan viettämiemme hetkien laadussa. Emme pysty siihen, ellemme ole omassa elämässämme aitoja, tuntevia, ja hereillä  ̶  eli tietoisia.

Tietoisen vanhemmuuden perusta koostuu kolmesta elementistä. Ne ovat itsenäisyys, empatia ja hyväksyntä.

itsenäisyys

On tärkeää havaita, että kaikki ihmiset haluavat olla oman elämänsä subjekteja. Itsenäisyys merkitsee omana itsenään olemista ja tulemista hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Kaikkien todellinen luonto on itsenäinen, ja se täytyy tunnistaa ja hyväksyä. Valintamme sen kohdalla,  miten itsenäisyyttä lapselle myönnämme voi vaihdella, mutta meidän täytyy tunnustaa itsenäisyys ja kunnioittaa sitä. Jokainen lapsi, joka on saanut olla oma itsensä ja tullut hyväksytyksi sellaisenaan, muistaa sen aikuisuudessa. Tietoisuutta on pysyä läsnä hetkessä ja tunnistaa tämä itsenäisyyden elementti.

Empatia 

Kaikkein eniten lapsi siis haluaa tulla kohdatuksi omana itsenään ja tulla kohdatuksi myötunnolla, kunnioituksella ja empatialla. Aikuisen on harjoiteltava empatian tuntemista  ja myötätuntoa silloinkin, kun lapsi ei näennäisesti sitä ansaitse. Tähän kuuluu tietoisuus omista tunteistamme. Kun haluamme lisätä empatiaa, yritämme tulkita, mitä lapsi näkee ja kokee joka hetki. Yritämme siis tuoda myötätuntoista tietoisuutta siihen hetkeen. Jos vanhemmat eivät virity lapsen tunteisiin hetkessä, lapsi voi lakata ilmaisemasta niitä. Tällä tavalla läheisistä ihmissuhteista voi kadota tunteita kokonaan, etenkin, jos tunteita yritetään välttää lapsuudessa eikä suhtauduta empatialla kaikkiin tunteisiin. Lasten täytyy saada tuntea, että pidämme heistä kiinni, käyttäytyvätpä he miten tahansa. 

Tietoinen vanhemmuus siis vaatii tietoisuutta lapsen tunteista kussakin hetkessä ja niihin suhtautumista empaattisesti.

(Tästä näkökulmasta vauva, joka nukahtaa itkuunsa on ehkä vauva, joka on oppinut luovuttamaan?)

Hyväksyntä

Lapsen kokemus siitä, että hänet hyväksytään täysin on äärimmäisen tärkeä. Se ei tarkoita, että hyväksymme kaikki hänen tekonsa, vaan se on pikemminkin yleinen varmuus ehdottomasta rakkaudesta. Hyväksyntää on se, että valitsee nähdä lapsen lähtökohtaisesti hyvänä. Jos valitsemme nähdä lapset manipuloivina, tahallaan kiukuttelevina ja uhmaavina olentoina, on hyväksyminen vaikeaa. Hyväksyntä on valittu tie. Meidän on tapana tulkita huonoksi käytökseksi tilanteet, jotka tulkitsemme hyökkäykseksi auktoriteettia kohtaan. Tämä on huono tie, sillä se pystyttää välillemme muurin. Meidän täytyy tuoda niihin hetkiin tietoista läsnäoloa. Näin voimme huomata tunteemme ja tarpeemme  ̶  pelkomme kontrollin menettämisestä ja sitä kautta suhtautua hyväksyvämmin lapsen tunteisiin.

Tietoinen vanhemmuus vaatii tietoisuutta omista tulkinnoista ja pyrkimystä tunnistaa omat tunteet ja niiden vaikutukset tulkintoihin. Aina voi valita olla leppoisampi.

– Petra Masko

Page 1 of 5
1 2 3 5