Kirjaesittely: MIELEN HOIVA. MYÖTÄTUNTO JA LOHDUTUS VOIMAVAROIKSI

Mirja Sinkkonen, Kirjapaja, 2016.

Mielen hoiva on psykologi, psykoterapeutti ja psykoterapeuttikouluttaja Mirja Sinkkosen kirjoittama kirja myötätunnosta ja lohdutuksesta voimavarana – etenkin myötätunnosta ja ymmärryksestä itseä  kohtaan. Kirja on kirjoitettu lempeällä otteella ja se on helppo- ja nopealukuinen. Kappaleet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Voisi sanoa, että vaikka kirjassa käsitellään vaikeitakin aiheita, se on silti hyvän mielen kirja.  

Sanotaan, että onnellisuus tuottaa onnellisuutta ja välittäminen välittämistä. Toisten huomioiminen on tärkeää, mutta on muistettava myös oma itsensä: helli ja hoivaa, puhu kauniisti ja kohtele itseäsi hyvin. Oman mielen hoivaaminen on yhtä tärkeää kuin kehonkin hoiva. Armollisuuden löytäminen itseään kohtaan on tärkeää. Armollisuus, oman keskeneräisyyden hyväksyminen ja kyky antaa itselleen anteeksi vahvistavat itsetuntoa. Myötätunnon vastaanottaminen ja osoittaminen ovat ihmisyyden keskeisimpiä asioita.

Särkynyt sydän ja syli

Jokainen meistä tarvitsee joskus lohdutusta. Vauva ilmaisee hätänsä ja tarpeensa itkulla, ja jos apua ei tule, voimistuu vauvan ääni ja liikkeet muuttuvat. Fyysisen hoivan toistuvuus välittyy lapselle pikkuhiljaa psyykkiseksi tiedoksi siitä, että hän on turvassa. Eroon joutuminen aikuisesta on lapselle keskeisin hätä. Liian pitkä ero hoivaajasta aiheuttaa lapselle hätätilan, jossa lapsi on keinoton auttamaan itseään. Vauvalla on kyky valpastua ja stressaantua, mutta ei vielä kykyä rauhoittaa itseään. Jo se, että vauva kuulee hoivaajansa lähestyvät askeleet tai äänen laukaisee vauvassa mielihyväsävytteisen aineenvaihdunnan ja toiveikkuuden.

Syliä pidetään lohdutuksen paikkana. Se lohduttaa ja antaa turvaa. Sylissä vauvan mieli tyyntyy ja rauhoittuu. Lohdutuksen tarve ei lopu lapsuuteen vaan jatkuu koko elämän, myös sellaisilla, joiden mielen sisäiset rakenteet ovat vahvoja varhaisten hoivan, hellyyden ja rakastetuksi tulemisen kokemusten seurauksena. Toistuva torjutuksi tuleminen saa ihmisen vetäytymään, ja hänen luottamuksensa muita ihmisiä kohtaan horjuu.

Vaikka lohdutetuksi tuleminen on mielenterveytemme kannalta todella tärkeää, saattaa sen vastaanottaminen olla vaikeaa. Lohdutuksen tarve säilyy meissä läpi koko elämän. Aikuisella se on monesti verhoutunut monimutkaisiksi mielen prosesseiksi. Yksin selviäminen ja itsenäinen suorittaminen ovat tämän päivän aikuisuutta. Näitä kohti pyrimme jo oikeastaan lapsesta saakka. Emme kuitenkaan selviä elämästä ja sen vaatimuksista yksin. Muiden tarjoaman tuen vastaanottaminen voi tuntua nöyryyttävältä, kun muiden menetys aiheuttaa kateutta ja omat vaikeudet häpeää ja syyllisyyttä. Epävarmuus ja kuormitus kätketään selviytyjän roolin alle. Seurauksena voi olla lamaannuttava uupumus.

Myötätunnon kokeminen ja sen osoittaminen on monikerroksinen ja -muotoinen mielen tapahtuma. Kokemisen ytimessä on toinen kokemus – rakastetuksi ja hoivatuksi tulemisen kokemus. Kun ihminen kokee ja tietää olleensa rakastettu ja hoivattu, hän ymmärtää olevansa rakastamisen arvoinen. Silloin hän ymmärtää, että kaikki ovat rakastamisen arvoisia ja tarvitessaan apua oikeutettuja siihen.  Kun ihminen kokee itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi, luo se tervettä itsearvostusta ja auttaa samalla osoittamaan myötätuntoa myös itselleen. Välittäminen on pieniä tekoja, joita jokainen voi tehdä – välittävä katse, rohkaiseva hymy, tervehdys, lämmin kosketus.

Jotta jaksaa antaa toisille, on muistettava pitää itsestään huolta. Jos antaja toistuvasti unohtaa itsensä ja omat tarpeensa, keskittyen venymään paljon yli omien voimavarojensa, saattaa hän uupua. Myötätunto itseään kohtaan auttaa antajaakin: kukaan ei voi antaa enempää kuin sen, minkä sydämestään antaa.

Mikä meitä lohduttaa

Winnicottin ajatukset ovat perustavanlaatuisia. Hänen mukaansa äidin hoivaamiskyvyllä on tärkeä merkitys vauvan psyykkisen olemassaolon ja kehityksen kannalta. Winnicottin keskeinen käsite holding tarkoittaa lapsen fyysistä ja psyykkistä kannattelemista.  Hyvä fyysinen kannattelu suojaa lasta vaaroilta sekä vahingoittumiselta. Psyykkinen kannattelu puolestaan tarkoittaa, että lapsi on hoivaavan aikuisen mielessä kaikkine tarpeineen. Se on lapsen psyykkisen kehityksen elinehto ja siksi tarvitsee enemmän tilaa vanhemman mielessä. Kyllin hyvä vanhemmuus ja kannattelu pitävät sisällään sekä hoivattavan mielessä pitämisen, hänen tarpeistaan huolehtimisen että lapsen rinnalla olemisen liian vaikeissa ja vaarallisissa tilanteissa. Aikuisen säädellessä, kannatellessa ja sanoittaessa lapsen kokemia tunteita, lapsi saa pikkuhiljaa välineitä käsitellä omia tunnetilojaan. Näin hänelle rakentuu toimintatapoja hankalista tilanteista selviämiseen. Riittävän hyvän vanhemmuuden kannattelemalla ihmisellä on aikuisena työkalupakki, toimintatapojen kokoelma, josta hän valitsee jokaiseen tilanteeseen mielenterveytensä kannalta sopivan selviytymiskeinon. Tähän työkalupakkiin kuuluu kyky kokea myötätuntoa ja kyky lohduttaa itseä sekä muita. Näiden perusta on siis luotu jo varhaisessa vuorovaikutuksessa, ja ne muotoutuvat myöhemmin itselle sopivaksi toiminnaksi erilaisten elämänkokemusten myötä.

Liike on lääkettä mielensäpahoittajalle. Joku kokee lenkille lähdön itselleen parhaimpana keinona tunteidensa hallintaan, mutta joku taas ei. Joillekin luonnossa liikkuminen tuo mielihyvää, toiselle hyvä ruoka, kolmas paikkaa mielipahaa tekemällä ostoksia ja toisia taas lohduttavat lemmikkieläimet. Joku kokee, että harrastukset auttavat ajattelemaan muita asioita, jollekin työ on terapiaa. Ystäviä pidetään myös tärkeinä tukijoina, toiset purkavat mieltään eri kulttuurimuodoilla, ja jollekin puhuminen ja kirjoittaminen auttavat pääsemään ahdistuksesta eroon.

Murhe ja melankolia

Suru ja masennus ovat osa ihmisen elämää. Sekä murhe että melankolia ovat kaksi keskeistä syytä lohdutuksen tarpeeseemme. Jokainen sureva ja masentunut tarvitsee rinnalleen lohduttajia ja välittäviä ihmisiä. Murhe on sanana hyvin mahtipontinen ja iso: olla murheellinen tuntuu paljon suuremmalta asialta kuin olla surullinen. Kun joku on murheen murtama, tiedämme, että hänelle on tapahtunut jotain vakavaa. Murhe on tavallisesti reaktiota itselle rakkaan ihmisen tai jonkin abstraktion menetykseen. Murheessa ovat läsnä samanlaiset piirteet kuin melankoliassa: tuskainen mielentila, kiinnostuksen menettäminen ulkomaailmaan ja toiminnan tason lasku.

Menetykset, pettymykset ja luopuminen laukaisevat masennusta, mutta ne eivät välttämättä ole masennuksen ainoita syytekijöitä. Yhtenä keskeisenä syytekijänä masennukselle pidetään jo lapsuudessa tapahtuneita traumaattisia erokokemuksia ja niistä johtuvaa ns. separaatioahdistusta. Varhaisten erokokemuksien jälkeen on voinut tapahtua monia muita eroja ja luopumisia, mutta lopulta jokin arkipäiväinen menetys kuten muutto voi laukaista masennuksen. Erokokemukset ovat siis sekä masennuksen syytekijöitä että masennusta laukaisevia tekijöitä.

Arvottomaksi itsensä kokeva ihminen toimii ikään kuin kerjäisi muilta itselleen tuomiota. Hän kokee, ettei hänestä ole mihinkään. Arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteet voivat lopulta johtaa uupumukseen. Arvottomaksi itsensä kokevan on ansaittava arvonsa joka päivä pääsemällä aina vain parempiin suorituksiin.

Eroon tai sivuun joutuminen koettelee itsearvostusta. Hylätty, ohitettu tai jätetty tuntee itsensä aina arvottomaksi. Lapselle näin käy, kun perheeseen syntyy uusi vauva. Vanhempien mielen täyttää uusi vauva ja isompi lapsi saa odottaa vuoroaan. Lapsen pettymys on lohdutonta. Ei siis mikään yllätys, että lapsuudenaikaiset menetykset ovat myös juurina aikuisiän masennuksessa. Arvottomuus on kypsynyt mielessä lapsuudesta saakka ja tulee aikuisiässä monen muun vastaavanlaisen kokemuksen vauhdittamana esiin. Onneksi meille kertyy elämän aikana myös korjaavia kokemuksia, jotka tasoittavat arvottomuuden kokemuksia.

Lapsi elää hetkessä, ja unohtaa nopeasti pahan mielensä syyn, kun suuntaa uusiin seikkailuihin. Kiintymyskäyttäytymistä tutkinut Peter Fonagy toteaa, että lapsen voidessa hyvin hän suuntautuu ikätovereihinsa, ja kun hän hätääntyy, hän hakeutuu itselleen tärkeän ihmisen luo lohdutettavaksi.  Jo yksivuotias osaa loukkaantua kääntämällä päänsä ja katseensa pois loukkaajasta. Tavallisin syy pienen ihmisen mielipahaan on eroon joutuminen. Lapsen hyvän olon tila keskeytetään, ja vanhemman elämässä jokin muu on tärkeämpää. Aikuinen joutuu lähtemään ja lapsi joutuu jäämään.

Lapsen elämässä suurin vaara on eroon joutuminen. Se tarkoittaa konkreettisesti eroon joutumista, mutta myös psyykkistä tilaa, jossa lapsi on ”pudonnut” vanhemman mielestä pois. Vastaavasti lapsen turvatila on hoivaajan läheisyys. Toistuva hoito muuttuu lapselle tutuksi ja turvalliseksi kokemukseksi. Säännöllisen ja ennakoitavan hoivan merkitys on lapselle keskeistä. Mentalisaatiokyky varhaisessa vanhemmuudessa, jo odotusajasta lähtien, tarkoittaa vanhemman kykyä pohtia lapsensa kokemusta ja tunnetta erilaisissa arkipäiväisissä tilanteissa. Mentalisaatiokyvyllä tarkoitetaan ihmisen kykyä havaita, kuvata ja tulkita omaa tai toisen mielen tilaa ja toimintaa. Se sisältää ajatuksen, että ihmiselle on tyypillistä pitää oma mieli mielessä ja ymmärtää, että toisen mieli on erillinen ja toisen kokemus erilainen kuin omani. Kaikilla on syntymästä lähtien valmius kehittää mentalisaatiokykyään, mutta varhainen hoivaympäristö ja vuorovaikutussuhteet määrittävät sen, miten lapsen mentalisaatiokyky voi kehittyä. Se voi kehittyä vain, jos vanhemman mentalisaatiokyky on riittävän toimivaa. Kun lasta pidetään mielessä omana erillisenä tuntevana ja tahtovana persoonana ja hänen kokemuksilleen annetaan arvoa, lapsi itsekin voi antaa arvoa omille kokemuksilleen ja pyrkimyksilleen.      

Herkästi haavoittuva mieli

Jokainen, jonka sydän on särkynyt tai joka on jätetty joukon ulkopuolelle, tietää miten hylkääminen sattuu. Tunne ei ole pelkästään mielipahaa, vaan se on todellinen kipu. Sosiaalinen kipu säilyy muistissa ja pyrkii varoittamaan uusista vaaroista. Sosiaalisen kivun muistaminen palauttaa elävästi mieleen kivuliaan kokemuksen yksityiskohdat. Sosiaalinen kipu on verrattavissa traumamuistoon. Traumamuisto on erilainen muisto kuin muut muistot, se on kivettynyt. Se muistetaan joka kerta samanlaisena ja yhtä piinaavana. Sosiaalisen kivun merkitystä on koetettu selittää evoluution näkökulmasta. Sosiaalinen kipu viestittää, että kokija on joutumassa ryhmän ulkopuolelle. Kyseessä on yhdenlainen vaaran merkki, sillä hengissä säilyminen on aiemmin liittynyt nimenomaan ryhmään kuulumiseen ja ryhmän tarjoamaan turvaan. Jo päiväkoti-ikäiset lapset tietävät, miltä tuntuu joutua pois toisten leikeistä. Alakouluikäiset ovat tässä jo mestareita. Ryhmän ulkopuolelle sulkeminen toimii hyvin vallankäytön ja kiusaamisen välineenä. Koulukiusaaminen on vakavaa henkistä ja joskus fyysistäkin väkivaltaa. Koulukiusaamisen seurauksena herkimmille lapsille voi kehittyä aivan erilainen persoonallisuus kuin millaiseksi se ilman traumaattisia kokemuksia olisi luonnostaan rakentunut.

Jätetyksi, hylätyksi tai petetyksi tuleminen tuntuu eniten rinnassa. Hylätyksi tulleen tai ryhmän ulkopuolelle jätetyn sosiaalisen kivun aiheuttama rintakipu ja sydämen oireet liittyvät vagushermon toimintaan. Vagus- eli kiertäjähermo on yksi pisimmistä ja tärkeimmistä aivohermoista, ja sen tiedetään kommunikoivan aivojen tunne-elämän kannalta keskeisten alueiden kanssa. Kun itselle tärkeä ihminen on jättämässä sinut, aivojesi emotionaalinen alue reagoi tähän tietoon voimakkaasti. Tieto siirtyy vagushermoon, joka aktivoituu. Seuraukset tuntuvat joka puolella kehossasi, voimakkaimmin rintakehän alueella: rintaa puristaa ja voi tuntua kuvotuksen tunnetta.

Joskus paljon pettymyksiä, menetyksiä ja luopumisia kokeneen ihmisen ajattelu toimii vastakkaisella tavalla kuin vapaasti assosioidessa. Toisinaan koetut asiat saattavat olla niin suuria, että voidaan vertauskuvallisesti sanoa ihmisen olevan kauttaaltaan haavoilla tai vereslihalla. Vaikeita asioita mielessään kantava ihminen toimii kuin jalkansa loukannut koira. Hän suuttuu tai loukkaantuu herkästi, kun hänelle arka asia otetaan puheeksi.

Lohdutus ja kannustuskin voivat satuttaa. Miten voi lohduttaa sellaista ihmistä, jolla kaikki näyttäisi olevan ulkoisesti hyvin, mutta jolta kuitenkin puuttuu jotain tärkeää? Masennus ei aina näy päällepäin. Se kuitenkin voi näkyä toimintakyvyn laskuna ja tulla esiin vaikkapa painon nousuna.

Sosiaalinen media on helpottanut toisten elämän arviointia ja kommentointia. Nykyään kommentoidaan toisten ulkonäköä, elämää ja käyttäytymistä aivan erilailla kuin ennen. Kommentointi on mahdollista myös nimettömänä. Koululaiset lähettelevät toisilleen kommentteja luokkakavereistaan tai kertovat perättömiä juttuja. Myös aikuisten välinen juoruilu, panettelu, riitely ja selän takana puhuminen ovat siirtyneet nettiin.

Missä on hyvyys ja myötätunto? Nimettömässä nettikirjoittelussa tehdään sananvapauden nimissä hurjasti vahinkoa toisille, mutta se kai lienee panettelun tarkoituskin. Ilkeät ja mitättömät sanat tekevät tuhoa, vaikka ne olisikin vain kahden kesken sanottuja eikä niitä kukaan muu saisi koskaan tietää. Sanan valta on mahtava. Sanottu sana voi hiertää ja tehdä vuosikymmeniä tuhoa toisen mielessä. Mitä enemmän sanojalla on auktoriteettia tai merkitystä, sitä isompaa jälkeä hän saa toisen henkilön mielessä aikaan.

Itsetunto voi kohentua kohtaamisissa

Käsitteillä minä, minuus tai itse tarkoitetaan sitä, mitä ajattelemme itsestämme. Itselleni olen minä, toisille ihmisille hän, persoona tai persoonallisuus. Itsensä kohtaaminen vaihtelee tilanteesta toiseen. Joudumme tämän takia kysymään useaan kertaan itseltämme: kuka minä oikeastaan olen? Jokaisella on jonkinlainen käsitys itsestään eri elämäntilanteissa ja vaiheissa. Tätä kutsutaan minätunteen jatkuvuudeksi eli tunnistamme itsemme ”minuksi”, vaikka elämäntilanteet muuttuvat.

Minäkäsityksen tarkistus on aika ajoin paikallaan etenkin suurten muutosten tai traumaattisten kokemuksien yhteydessä. Silloin määritämme itsemme uudelleen kysymällä: Kuka minä nyt olen? Ihmissuhteet vaikuttavat myös kokemukseen itsestämme. Käsitys itsestä, itsetunto, voi särkyä ihmissuhteissa, mutta se voi myös rakentua niissä. Ne arvet, jotka ovat syntyneet ihmissuhteissa, korjaantuvat yleensä parhaiten toisen kanssa keskustellen. Kukaan ei voi rakentaa luottamusta toisiin ihmisiin ja vahvistaa itsetuntoaan yksin ja ajattelemalla. Luottamus rakennetaan ja itsetuntoa vahvistetaan olemalla konkreettisesti suhteessa toisiin ihmisiin.

Minää ja minuutta kuvaava käsitteistö on aika kirjava. Minäkäsityksen rinnalla puhutaan usein minäkuvasta. Minäkäsitykseen oikeastaan liittyy monia minäkuvia, kuten suorituksiin liittyvä minäkuva, sosiaalisuuteen liittyvä minäkuva ja ulkomuotoon liittyvä fyysinen minäkuva.

Minäkuva on kuva tai kuvaus, mutta se ei kerro henkilön itsearvostuksesta tai itsetunnosta. Se on lähes sama kuin minäkäsitys, mutta siinä korostuu ihmisen henkilökohtainen arvio omista kyvyistä, lahjoista, onnistumisista ja omasta arvosta. Jos minäkuva on kuvana kaksiulotteinen, niin itsearvostus tai itsetunto on kolmiulotteinen, koska se sisältää arvion minäkuvaan liittyvistä havainnoista. Itsetuntoa hahmotetaan kysymällä: Mikä on minun arvoni? Mikä on minun merkitykseni? Myös identiteetin käsite kuvaa minää. Identiteetin määrittelyssä korostuvat paitsi yksilölliset ominaisuudet myös yhteenkuuluvuus johonkin yhteisöön kuten mm. perheeseen tai kansalaisuuteen. Identiteettiä pohtiessamme kysymme: Kuka minä olen juuriltani tai mihin minä kuulun?

Ihminen on tietoinen itsestään: minä olen. Hän on myös havaintojensa kautta tietoinen toiminnastaan: minä kirjoitan, minä luen. Hän kykenee tekemään havaintoja myös omasta sisäisestä maailmastaan: minä olen nälkäinen, minä olen väsynyt. Lisäksi hän kykenee arvioimaan omaa toimintaansa, kokemustaan tai jopa arvioimaan omaa arvioimistaan. Ihmisellä on siis taito tehdä havaintoja omasta olemisestaan tai omasta toiminnastaan. Tällaisen havainnoimisen ansiosta voimme siis luoda itsestämme kokonaisnäkemyksen eli minäkäsityksen.

Itsetunnon perusta luodaan jo varhaislapsuudessa lapsen ja vanhempien välisen vuorovaikutuksen kautta. Kun lapsi kokee tulleensa itselleen tärkeiden aikuisten kautta hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään, edellytykset hyvän itsetunnon perustaksi on luotu. Lapsi oppii itsestään lisää eri elämänvaiheiden kautta. Kehityksen ansiosta suoritukset ja taidot muuttuvat itsetuntoa tukeviksi asioiksi. Lauseet “minä osaan” ja “minä ymmärrän” ovat tärkeitä oivalluksia lapsen itsetunnolle. Myöhemmin minäkäsitys vahvistuu ennen kaikkea vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Oikein ajoitettu ja rehellinen palaute ja kannustus rakentavat oppijan itsetuntoa. Myönteiset kokemukset itsestä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa ja vaikeissa tilanteissa selviäminen luovat edellytyksiä myönteiselle minäkäsitykselle ja terveen itsetunnon muodostumiselle.

Itsetunnon vaurioista ja häiriöistä puhutaan narsistisina häiriöinä. Niiden taustalla nähdään nimenomaan olevan häiriöt varhaisessa vuorovaikutuksessa. Vakavat varhaiset ero- tai hylkäämiskokemukset tai kaltoinkohtelu vaurioittavat myös lapsen herkkää itsetuntoa.

Monesti ajatellaan, että menestyvillä ihmisillä on hyvä itsetunto, mutta asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen. Monesti juuri niillä, jotka ovat suoriutuneet elämästä toisten mielestä parhaiten, on saattanut olla tai on pysyvästi vaikeuksia itsetunnon kanssa. Heikon itsetunnon peitoksi rakennettu itsevarmuuden julkisivu on hataralla pohjalla ja herkkä vaurioitumaan. Narsistinen ihminen on herkkä haavoittumaan ja loukkaantumaan, eikä hän kestä minkäänlaista itseensä kohdistuvaa arvostelua. Hänen on myös vaikeaa myöntää olevansa väärässä tai pyytää erehdystään anteeksi. Häpeä ja riittämättömyys kuvastavat itsetunnon vaikeuksia. Häpeä ei ole näissä tilanteissa ainoastaan sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä tunne vaan niin sanottu minätunne.

Koulumenestystä pidetään itsetunnon ja menestyksen mittarina, ja se ennustaakin tulevaa menestystä jossain määrin. Persoonan kehitys riippuu kuitenkin aina lukuisista samanaikaisista tekijöistä. Itsetuntoa syö myös hoivapuutteiden ja vaille jäämisen lisäksi kaikki se, mitä kullekin on tehty, mm. lapsen yrityksille on naurettu tai häntä ei ole huomioitu toistuvista pyynnöistä huolimatta. Vanhemmilla ei ole silloin ollut voimia tai taitoa riittävän hyvään vanhemmuuteen. Kaikki lapset tarvitsevat peilausta omalle kehitykselleen ja oppimiskokemuksilleen sekä asianmukaista kannustusta. Sen lisäksi jokainen tarvitsee lapsena ja aikuisena hyväksytyksi tulemista myös virheitä tehtyään, väsyneenä tai vihaisena. Jokaisella pitäisi aina olla myös uudelleen aloittamisen mahdollisuus.

Rakkaus on kaikista tärkein itsetunnon rakentaja. Yksinkertaisesti kaikenlainen rakkaus, mutta erityisesti sellainen, jota saadaan itselleen tärkeiltä ihmisiltä. Itsetunto kasvaa myös siitä, että arvostaa itseä ja antaa itselleen kaikilla elämänalueilla mahdollisuuden yrittää uudestaan niin monta kertaa kuin on tarpeen.

Sopivan kokoiset, säännölliset haasteet vievät eteenpäin. Pienetkin onnistumiset pitävät motivaatiota yllä ja vahvistavat itsetuntoa. Onnistumisen kokemuksia jakamalla myös itsekunnioitus ja terve rakkaus itseä kohtaan kasvavat. Vaikka kukaan ei olisi koskaan osoittanut rakkautta sinua kohtaan, sinä voit olla se joka rakastaa itseäsi ja muita. Jos et arvosta itseäsi, eivät muutakaan sitä tee.

Turvaton ja kauhuissaan

Tieto auttaa ymmärtämään poikkeavaa käyttäytymistä. Auttaminen vaatii aina tietoa ja ymmärrystä. Tunteita ja kehoa on vaikea erottaa toisistaan. Monet tunteet tuntuvat kehossa kokonaisvaltaisina tiloina. Tavallisimmin ihmisillä on aikuiseksi tultaessa jo kokemuksia erilaisista kehollisista tunnetiloista, joten he ovat oppineet ne myös nimeämään ne: minua jännittää, olen nyt kauhuissani. Aikuisilla on myös kokemuksia siitä, että kehollinen tila menee melko nopeasti ohi. Joillakin ihmisillä mielen ja kehon suhde on rakentunut toisin. Heillä suurin osa informaatiosta, jonka kuuluisi kulkeutua mielen alueelle, jää vain kehollisiksi kokemuksiksi ilman tunteelle kuuluvaa nimeä.   

Lähellä oleva toinen henkilö voi toisinaan onnistua rauhoittamaan ahdistuneen pelkällä rauhoittavalla puheellaan tai läsnäolollaan, halauksella tai silittelyllä.

Paniikki tuntuu samanaikaisesti mielessä ja kehossa, koska ahdistuksen tunne varmistaa kehon selviämistä vaarallisessa tilanteessa. Hengitys on pinnallista ja nopeaa, jotta veressä olisi riittävästi happea. Jaak Panksepp (tutkinut eläinten käyttäytymistä) liittää paniikkitunteen kaikilla nisäkkäillä, myös ihmisillä, eroon joutumisen kauhuun. Tunne laukeaa poikasen joutuessa eroon emostaan.

Lapsi tarvitsee paljon aikuisen apua oman sisäisen tilansa säätelyyn. Erityisesti hän tarvitsee sitä silloin, kun hänen oma kykynsä vuorovaikutukseen on vaikeutunut. Aikuinen voi auttaa lapsen mieltä jäsentymään, kun hän kykenee vuorovaikutukseen ja sosiaaliseen liittymiseen.  Traumaattisia asioita kokenut aikuinenkin tarvitsee toista aikuista oman sisäisen tilansa säätelyyn ja sosiaaliseen liittymiseen.

Pyrkimys mielenrauhaan

Kaikilla on toiveita ja unelmia. Toiveisiin ja ihmisiin pettyminen kulkevat käsi kädessä, kohoavien tunteiden ja odotuksen jälkeen seuraa pettymys ja tyhjyys. Pettymyksensä ja vihaisuutensa kätkevä ihminen käpertyy ja kuihtuu jonnekin mielensä nurkkaan. Ulkoinen elämä jatkuu näennäisesti normaalina ja suorituskeskeisenä. Joskus suojaus kuitenkin pettää, ja masennus voi peittää mielen kivun.

Riittämättömyyden ja mitättömyyden kokemusten syyt voidaan löytää jo lapsuudesta: siellä ei ole ollut tarpeeksi turvaa ja hellyyttä. Perusasiat, kuten ruoka ja koti olivat, mutta rakkaudellinen kohtelu puuttui. Kuinka silloin voi rakentaa itsekunnioituksensa ja omanavontunteensa?

Joku voi olla myös pettynyt itseensä aivan konkreettisesta syystä. On toiminut väärin tai epäviisaasti. Syyllisyys kalvaa sitä enemmän, mitä enemmän on tullut tehtyä väärin. Miten voisi oppia antamaan itselleen anteeksi ja olemaan itselleen armollinen? Kun itsesyytökset piinaavat, voit yhä uudestaan päättää antaa itsellesi anteeksi, jopa lukuisia kertoja samasta aiheesta. Annat niin monta kertaa anteeksi kuin asia nousee mieleesi. Lopulta huomaat, että syytökset ovat jättäneet sinut rauhaan.

Pyrkiessään kohta rauhan tilaa voisi pohtia, olenko saanut elämän, josta unelmoin. Tavallisin vastaus on, että en ole saanut. Eräs asiaa pohtinut sanoi, että hän ei ole saanut elämää, josta unelmoi, vaan sai elämän, jonka tarvitsi. Tarvitsemme vaikeuksia toipuaksemme kuka mistäkin. Luullaan, että onnellinen elämä on onnellista. Joskus näin onkin, mutta tosi onnekas elämä on kuitenkin vaikeuksien täyteistä elämää, haasteista selviämisen elämää. Silloin turhat ylpeyden ja isottelun särmät hioutuvat ja meistä kasvaa siedettävämpiä ihmisiä. Tarvitsemme vaikeuksia toipuaksemme ydintraumasta, johon tavallisesti liittyy erilaisia hylkäämisen ja eroon joutumisen kokemuksia. Jokainen selvittelykierros vahvistaa ja lisää yksilön vapautta tai autonomiaa.

Myötätunto itseä kohtaan

Maailmaan synnytään avuttomina. Vauva ottaa luonnostaan vastaan huolenpitoa ja hellyyttä. Kehitys vie lasta itsenäisempään suuntaan, ja kasvatuskin tukee meitä omatoimisiksi ja itsenäisiksi ihmisiksi. Tarvitsemme läpi elämän monissa tilanteissa todellisten tunnetilojen suojaksi erilaisia ajattelu- ja käyttäytymismalleja.

Owe Wikström, Uppsalan yliopiston uskontopsykologian professori, ihmettelee, minne lempeys, lähimmäisyys ja uhrautuminen ovat kadonneet nyky-yhteiskunnasta. Myötätuntoinen eläytyminen toisen ihmisen osaan tai vastuu heikommasta jätetään huoletta epämääräisen yhteiskunnan tai vapaaehtoisjärjestöjen vastuulle. Samalla on vahvistunut vain omaa menestystä korostava ihanne.

Ihmisen elämään kuuluu elämänvoiman lisäksi myös kipu, sairaus, kärsimys, ahdistus ja kuolema. Ne ovat jokaisen ihmisen osana, vaikka pyrimme torjumaan sellaiset asiat mielestämme. Muutakin elämään kuuluvaa luopumista tapahtuu koko ajan: terveys pettää, jalka katkeaa, keho vanhenee, rakkaus sammuu. Mielenterveyteen kuuluu myös oman rajallisuuden hyväksyminen. Se tarkoittaa kypsymistä ja kehitystä poispäin kaikkivoipaisuudesta oman rajallisuuden hahmottamiseen.

Elämän rajallisuutta pohdittaessa ajatukset muuttuvat väistämättä filosofisiksi kysymyksiksi oman elämän tarkoituksesta. On mielenkiintoista, että erityisesti masentuneet ihmiset pohtivat elämän tarkoitusta. Masentunut kyselee elämänsä mielekkyyttä, työnsä merkitystä, omaa arvoaan ja suhdettaan aiemmin tärkeinä pitämiinsä asioihin. Masentuneelle elämä tuntuu merkityksettömältä, oma itse arvottomalta ja tulevaisuus on vailla näköaloja.

Kaikkien vaikeiden aiheiden puheeksi ottaminen puhdistaa mieltä ja tekee tässä hetkessä elämisen seesteisemmäksi ja antaa tilaa eletyn elämän läpikäymiseen. Elämä ei yleensä mene niin kuin olisimme sen halunnut menevän. Moniin muistoihin liittyy surua, ehkä katkeruuttakin. Joitain asioita ei millään haluaisi eikä jaksaisi antaa anteeksi. Anteeksiantamattomuus kuormittaa enemmän kokijaa itseään kuin sen kohdetta. Myös itselleen pitää antaa anteeksi. Joskus on hyvä oikein ääneen sanoa, että nyt minä annan itselleni sen ja sen anteeksi, olen itseäni kohtaan armollinen. Anteeksiantaminen kaikissa muodoissaan tarkoittaa vaikean asian unohtamista ja toimii kuin suursiivous – se puhdistaa ja raikastaa.

Ihminen voi olla itselleen armoton ja vaativa, mutta samaan aikaan osoittaa muille myötätuntoa ja hyvyyttä. Myötätunnon kokeminen toista kohtaan voi olla joko opittua tai aitoa, mutta itselle sitä ei välttämättä riitä hippuakaan. On ymmärrettävää, että liian vaativissa olosuhteissa kasvanut lapsi tai nuori asettaa itselleen kohtuuttomia vaatimuksia. Hänelle kehittyy ankaran yliminän rakenne, josta on hidasta kasvaa itseä kohtaan armollisempaan suuntaan. Yllättävää kyllä, liian vapaamielisessä tai välinpitämättömässä kasvatusilmapiirissä voi käydä samoin vaikkakin eri syystä: silloin lapsi tai nuori joutuu itse asettamaan itselleen tavoitteet. Aikuisen peilausta ja tukea vaille jäänyt lapsi asettaa tavoitteet valitettavasti liian korkealle.

Meillä on koko elämä aikaa kasvaa omankokoiseksi. Avuttomuuden ja epäonnistumisen kokemukset muokkaavat meitä parhaassa tapauksessa suotuisampaan suuntaan eli armollisiksi myös itseä kohtaan. Anteeksi antaminen toiselle on vaikeaa, mutta anteeksi antaminen itselleen on vieläkin vaikeampaa. Myötätuntoa ja armollisuutta itseä kohtaan voi oppia toteamalla ensin tilanteen hankaluus, keskustelemalla siitä toisen kanssa ja pyrkimällä vähä vähältä muuttamaan asennettaan itseä kohtaan myönteisemmäksi. Jokainen voi peilata omaa sisäistä puhettaan kuuntelemalla, miten puhuu itselleen hankalassa tilanteessa, miten sättii itseään. Monesti nuo puheet eivät kestä päivänvaloa, eikä sellaisia koskaan puhuttaisi toiselle. Mitä jos opettelisit osoittamaan rakkautta ja arvostusta itsellesi samalla tavalla kuin osoitat niitä toisille?

Katseen merkitys

Sanoilla on kommunikaatiossamme keskeinen merkitys. Suurin osa viesteistämme kulkee kuitenkin kehon kautta. Sanat ovat toki kommunikoinnissa tärkeitä, mutta kuulijan vastuulle jää päätellä, mistä kulloisessakin tilanteessa oikeastaan puhut, ja ymmärtää, mitä sanomisellasi todella tarkoitat. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän viestin ymmärtämiseen vaikuttaa kokonaiskommunikaatio ja varsinkin puhujan kasvot. Sellainen lapsi, joka näkee äitinsä kasvoista onnea ja oivaltaa, että hän itse on tuon onnellisuuden aiheuttaja, on todella onnekas. Lapsi onkin tavallisesti vanhempiensa mielestä kaunis, ihana, ainutlaatuinen ja arvokas ja juuri siksi häntä katsotaan lempeästi. Jos vanhempi on toistuvasti liian väsynyt, vihainen, avuton tai masentunut, hänen ”samea” katseensa välittyy lapselle ja aiheuttaa turvattomuutta.

Lapselle ei riitä, että häntä katsotaan usein silmiin. Oleellista on, miten häntä katsotaan. Jokainen kaipaa läpi elämän myös katseen luomaa yhteyttä toiseen, vaikka saatammekin sanoa, että puhu minulle. Toisen toivotaan katsovan lämpimästi kohti, koskettavan, hänen toivotaan kohtelevan hellästi. Lapsi toivoo hellää ja armahtavaista katsetta erityisesti silloin, kun hän on pulassa. Vanhassa viisaassa sanonnassa sanotaan, että lasta ei saa syyttää siitä, että hän on lapsi.

Myös aikuiset toivovat samaa: lempeää ja ymmärtäväistä suhtautumista erityisesti silloin, kun on tullut tehtyä virheitä ja tyhmyyksiä. Juuri silloin toisen lempeä katse jää mieleen.

Kaikki tarvitsevat lohdutusta ja hoivaa. Lohdutus merkitsee lapselle aikuisen rakastavaa katsetta, läsnäoloa ja syliä silloinkin, kun hän on ollut tottelematon ja siksi häpeissään tai peloissaan. Lapselle omien tunteiden kannattelu on mahdotonta. Hän tarvitsee tunteidensa kanssa aina aikuisen tukea ja apua. Tällainen kannatteleva hoiva on yhtä tärkeää ja hetkittäin jopa tärkeämpää kuin puhtaat vaatteet, ruoka tai riittävä toiminta. Märän vaipan kanssa voi sinnitellä, mutta hoivan puute johtaa emotionaaliseen yksinäisyyteen ja emotionaalisesti eroon joutumisen vaaraan. Sellainen jättää pysyvät jäljet lapsen mieleen. Lämpöä ja hoivaa kokenut lapsi kasvaa turvallisissa olosuhteissa ja on aikanaan valmis itse osoittamaan myötätuntoa toisille sitä tarvitseville.

Jokainen tarvitsee anteeksiantavaa ja lohduttavaa katsetta erityisesti silloin, kun on sotkenut elämänsä ja kolhinut muidenkin elämää. Myötätuntoinen katse rohkaisee aloittamaan alusta, armahtamaan itseään ja haastaa pyrkimään kohti onnistuneempia ratkaisuja.

Taru-Tuulia