Hyvin kliseisesti totean, että jos joku olisi kertonut puoli vuotta sitten minun päätyvän KiVa ry:n hallituksen puheenjohtajaksi, olisin naurahtanut. Kun elämän antaa viedä, se kuljettelee yllättävään suuntaan. Niin kuin tässäkin asiassa. Puheenjohtajaksi päätyminen tuntuu nyt hyvältä ja luontevalta. Se kuitenkin vaati ajattelumyllyä, jonka yritän tähän tiiviisti purkaa.
Vanhemmuus on maailman palkitsevin, mutta samalla raastavan tuskallinen ja haastava tehtävä. Kun kokee käsissään olevan maailman tärkeimmän ihmisen koko elämä, ei ole ihme, jos joskus pelottaa. Henkilökohtaisesti mikään muu minussa ei ole kirvoittanut niin laajaa tunneskaalaa, kuin mitä vanhemmuus tekee, edelleen, liki päivittäin. Iloa, huojennusta, pelkoa, hellyyttä, syyllisyyttä, huolta, onnea, hämmennystä, vain muutamia luetellakseni.
Kiintymysvanhemmuus, lempeä kasvatus ja näihin kiinteästi liittyvät teokset ovat mahdollistaneet minulle sen oivalluksen, että vanhemmuuden ydin on iäti kasvava ihminen. Minun ei tarvitse muuttua toiseksi, olla täydellinen, tietää kaikkea. Minun täytyy vain pyrkiä elämänhallintaan, reflektoimaan omaa toimintaani ja kasvamaan jatkuvasti. Linda Adamsin sanoin: olemaan paras minä. Koska ihmiselle on ilmeisen luontevaa haluta kasvaa ja oppia uutta, muuttuu vanhemmuus KiVan myötä yllättäen kenties vähemmän haastavaksi. Tämä keskeinen elementti mahdollistaa kiintymysvanhemmuuden myös meille, jotka emme olleetkaan luonnostaan kiintymysvanhempia.
Lapsuuden perheeni, näin jälkikäteen ajateltuna, on ollut KiVa-henkisempi kuin mitä luulinkaan. Nukuimme yhdessä, minua kuunneltiin ja kykyyni päättää omista asioistani luotettiin. Meillä ei ollut turhia eikä tiukkoja rajoituksia ja lapsuuteni on ollut jokseenkin vapaa. Arvostan tänä päivänä vanhempiani paljon.
Kuitenkin näkemäni kuria kannattava maailma, opettajankoulutus sekä työelämä saivat minut ajattelemaan, että ainoa tie onnistua vanhempana olisi autoritäärinen kasvatus: ehdottomat rajat ja rakkaus, ja toisaalta täydellinen ”antautuminen” vanhemmuudelle. Haaveammattiini tutustuessani ja asioita pähkäillessäni havaitsin, että kasvatuksen ja lähiaikuisten merkitys lapsen elämään on järkyttävän suuri.
Pohdiskelen ja tunnelmoin paljon, joten koin nuo havainnot hyvin vahvasti. Onnistumisen panokset olivat liian kovat, epäonnistumisen riski hyvin korkea ja vanhemmuus kokonaisuudessaan sen laatuinen riski, että oli selvää etteivät minun rahkeeni siihen riittäisi. Päätöksen lapsettomasta elämästä tein nuorena aikuisena ja olin päätökseeni oikein tyytyväinen, siitäkin huolimatta että työni, lasten kanssa toimiminen ja heidän kanssaan vuorovaikuttaminen oli ja on minulle luontevaa.
Elämällä on se hassu puoli, että se ei tykkää mennä kuten on suunnitellut. Kahdeksan vuotta sitten, vastoin kaikkia suunnitelmiani, aloitin siihen astisen elämäni haastavimman työprojektin, perheen kasvattamisen. Ajatukseni vanhemmuudesta työprojektina kertoo siitä, miten kaukana nykyisistä ajatuksistani tuolloin olin. Luin raskausaikana kasoittain kirjoja vauvan kasvattamisesta ja kehityksestä, istuin neuropsykologian luennolla oppimassa kiintymyssuhteesta ja käytin tunteja sen pohtimiseen, miten onnistuisin kasvattamaan onnellisen ja itsenäisen lapsen. En oikein osannut iloita tai valmistautua elämänmuutokseen, koska minun tarvitsi koota kaikki mahdollinen tieteellisesti todistettu ja siten (minulle) looginen tieto lapsen kasvatuksesta.
Valitettavasti silloin hankitut tiedot eivät tukeneet vaistovanhemmuuden näkökulmaa. Minulle raskaus tai lapsen syntymä eivät siis tarkoittaneet vaistojen heräämistä tai varsinkaan niihin luottamista. Minusta tuntuu, että vaistoni eivät sanoneet minulle tuolloin yhtään mitään – ainakaan en niitä osannut kuunnella. Näin ollen kirjojen opit, neuvolan ohjeet ja sen aikainen valtavirtakasvatus olivat arkipäiväämme. Olin omistautunut vanhempi, mutta en kiintymysvanhempi. Välillä tunnen katumuksen aaltoja ja surua siitä, ettei esikoiseni vauva-aika ollut niin KiVan tukema, kuin jälkikäteen toivoisin sen olleen. Tuohon aikaan en myöskään vielä osannut tasapainoilla niiden tunnevyöryjen kanssa, mitä vanhemmuus minussa aiheutti.
Onneksi lapsi alkoi opettaa meitä. Kun vauvan viestien lukeminen ei ollut vauvaviittomien ansiosta pelkän epävarman tulkinnan varassa, yhteistyömme kehittyi aivan uudelle tasolle. Olin jo aiemmin kokenut vuorovaikutuksen, yksilön kunnioituksen ja lapsen arvostamisen tärkeinä arvoina kasvatuksessa ja luontevasti ne tulivat osaksi arkea myös oman lapsen kanssa. Kuitenkin vasta lapseni opetti minulle sen, että lapsen ja vanhemman vuorovaikutus on vahvasti molemminpuolista. Lapsi tarvitsee yhteisön jäseneksi ja aktiiviseksi vuorovaikuttajaksi kasvaakseen opastajan ja mallin, ei johtajaa tai auktoriteettia. Lapset ovat osa laumaa. Samalla kun lapsi kasvaa, hän täydentää ja kasvattaa meitä. Hän haluaa tehdä yhteistyötä, joten toiminnallamme on sama suunta. Voimme neuvotella, pohtia ja kasvaa yhdessä. Molemmat kasaamme tietoa maailmasta, vaikka lähtökohtaisesti minulla onkin jonkinlainen etumatka ja siksi vastuu ohjata lasta oikeaan suuntaan.
Koin ensimmäisen muistamani KiVa- elämyksen ulkoillessani noin puolitoistavuotiaan lapseni kanssa. Huomasin, että hän ei lähdekään kauaksi minusta ja haluaa pitää kädestä kiinni, kun kävelemme yhdessä. En silloin hoksannut miksi minua ilahdutti ja ihmetytti, ihan naurattikin havaintoni. Selitin sitä evoluutiolla (ihminen on laumaeläin) ja luonnonmukaisuudella, jota muilta osin elämässäni kunnioitin ja tuin jo tuolloin.
Vaikka oivallus oli mieleenpainuva, vielä tässäkään vaiheessa kiintymysvanhemmuuden ja minun tieni eivät kohdanneet. Luin kyllä vaistovanhemmuudesta (mm. Liedloff), mutta ajattelin sen olleen liian hippii ehkä jopa minulle. Filosofia ja ajatus olivat kuitenkin rakentumassa, se näyttää näin jälkeenpäin katsoen selvältä.
Mitä enemmän aikaa kului ja mitä vanhemmaksi lapsi kasvoi, sen vahvemmin aloimme keskittyä rakentavan vuorovaikutuksen kehittämiseen. Lapseni kuljetti minua kohti KiVaa. Luotin lapsen ymmärtävän ja haluavan toimia parhaan kykynsä mukaan yhteistyössä, vaikka Supernanny televisiossa toista vakuutti. Näin keskustelun, asioiden avaamisen ja perustelun hurjan tärkeänä ja olin havainnut kunnioituksen johtavan kunnioitukseen. Koetun, eletyn ja luetun vuoksi minulla oli käytössä metatietoa lempeästä kasvatuksesta. Aloin ymmärtämään, että vaikka vanhemmuudessa on kyse maailman tärkeimmästä tehtävästä, sen toteutuminen ja siinä onnistuminen ovat osa ihan tavallista elämää. Kyseessä ei ole työprojekti, kilpajuoksu eikä suoritus, vaan mitä suurimmassa määrin muita ihmisiä kunnioittava, tavallinen elämä.
Toista lasta odottaessa kiintymysvanhemmuuteen kiinteästi liittyvät vauvanhoitotavat, kuten pitkä imetys, kantaminen, vessahätäviestintä ja lapsentahtinen vieroitus alkoivat tuntua entistä vahvemmin tutuilta ja meille sopivilta. Kuopuksemme onkin saanut kasvaa KiVan ilmapiirissä syntymästään lähtien.
Facebookin kiintymysvanhemmuusperheet -ryhmän ensimmäinen kohtaaminen oli huikea. Muistaakseni keskustelun aiheena oli kiintymyssuhteen merkitys ja sen näkyminen aikuisiällä. Minun mielestäni siellä tulkittiin teoriaa todella oudolla tavalla. Se ja moni muu seikka ärsytti, mutta silti jatkoin lukemista ja ihmettelin. Syyllistyin ja kummastelin. Ihailin.
Sanoin kavereille lukemistani teksteistä ja sain ohjeen, ettei kannata pohdiskella moisia hörhöilyjä.
Hörhöys kuitenkin houkutti, koukutti ja kolahti. Luin suositellut teokset, jotkut toistamiseen ja tutustuin hyvin pienellä aikataululla kaikkeen mitä käsiini sain. Tykästyin Jesper Juuliin (Viisas lapsesi) ja uudelleen Jean Liedloffiin (Continuum Concept). Ihmettelin Thomas Gordonin Toimivaa perhettä ja koin varmuutta siitä, että Gordonin ajatukset olivat oikeita. Toimiva perhe -kurssille sain mukaan myös lasteni isän ja sitä kautta koko perheen vuorovaikutus, dynamiikka ja taustavire muuttuivat entistä enemmän KiVaksi. Palaset loksahtivat paikalleen ja filosofia, jota olin rakennellut itsekseni, täydentyi kokonaisuudeksi.
Tänä päivänä koen, että pitkälti näiden teoksien, Toimiva perhe -kurssin ja KiVan ansiosta perheemme vuorovaikutus on kohtuullisen helppoa ja yhteinen elämä onnellista. Sanoittaminen ja aktiivinen kuuntelu, lasten vapaus päättää omista asioistaan, neuvottelu ja keskustelu ovat arkipäivää siitä huolimatta, että joku taannoin ehdotti emmekö me voisi edes yhtä päivää olla tavallisia.
Kokonaisuuden löytyminen ei tarkoita, että tietäisin aiheesta kaiken. Tai että olettaisin aina vain onnistuvani ja osaavani, tai olevani ammattilainen. Tai etten tekisi virheitä.
Se tarkoittaa, että niin minä, niin kuin jokainen muukin perheessämme saa olla oma itsensä, ponnistelematta. Virheineen ja ominaisuuksineen. Minun ei tarvitse kantaa roolia tai pysyä tiukkana, kun tekee mieli vaihtaa mielipidettä. Minä saan antaa vaiston ja tunteen viedä, minä saan toimia ja vuorovaikuttaa omana itsenäni. Minä saan ihan julkisesti kertoa, että lapseni on paras ystäväni ilman, että mietin ajatteleeko joku etten osaa olla auktoriteetti. Mikä parasta, myös lapsi voi kertoa ystävilleen että minä olen hänen paras kaverinsa.
Ja ennen kaikkea, minä saan elää ja kasvaa lasteni kanssa. Minun ei tarvitse olla täydellinen, eikä minun lasteni tarvitse käyttäytyä virheettömästi. Olen vakuuttunut, että tuen näillä ajatuksilla ja lähetysmistavoilla heidän kasvuaan autonomisiksi, vuorovaikuttaviksi ja elämää kunnioittaviksi aikuisiksi.
Näiden moninaisten ja vielä osittain vajavaisten ajatuskulkujen kautta oivalsin myös, että voidakseni viedä Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n viestiä KiVasta ja lempeästä kasvatuksesta, minun ei tarvitse olla yhtään enempää kuin jo olen. Riittää, kun olen ihan tavallisesti KiVa.
Olen kiitollinen ja enemmän kuin ylpeä, saadessani hoitaa tätä tehtävää.
– Petra, Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n puheenjohtaja –
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2017.