Miten koin Hanna Savannan haastattelun?

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 18 Nov 2021 09:11:16 +0000

Teimme Hanna Savannan haastattelua osin yhdessä niin, että Annika hoiti haastattelun ja minä sain kuunnella taustalla alusta loppuun. Olimme yhdessä keskustelleet kotona olevista kasvatustilanteista ja toivoimme, että saisimme niihin jotain uusia ajatuksia, vinkkejä ja neuvoja.

Oli mukava tajuta, että Kiintymysvanhemmuus ry:n arvot ja yhdistyksen jakama tieto rakentavasta vuorovaikutuksesta on todella samanlaista kuin NCV-periaatteet. Hannan haastattelussa korostui etenkin tarpeiden ymmärtäminen, toisen kuunteleminen ja tietenkin kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve ja tunteiden hyväksyntä. Rakentava vuorovaikutus siis pohjautuu siihen, että ymmärrämme oman toimintamme motiivit, kerromme ne muille ja yritämme ymmärtää myös muiden ihmisten motiiveja, eli tunteita ja tarpeita käytöksen takana.

Lapsen kanssa vuorovaikuttamisen osalta Hannan haastattelu toi varmennusta siihen, että lapsi tosiaan oppii parhaiten mallista ja itse harjoittelemalla. Siksi esimerkiksi tunteiden sanoittaminen on tärkeää, näin lapsi oppii itse tunnistamaan tunteitaan sekä tarpeitaan. Ja sanoittaa voi tietenkin sekä omia, että lapsen tunteita.

Hanna toi myös esille itse-empatian ja armollisuuden. Jokainen tekee virheitä ja tärkeintä on se, että virheet voi käsitellä ja korjata. Tätä ei voi korostaa liikaa, sillä parhainkin kasvattaja mokaa tai hermostuu tai sanoo ikävästi, mutta se ei ole maailmanloppu. Pääasia on, miten asia selvitetään.

Aivan uudenlaista näkökulmaa sain siitä, että ei kannattaisi ajatella, että on oikeita tai vääriä tekoja, vaan on erilaisia tapoja, joista toiset tyydyttää tarpeita tehokkaasti ja toiset vähemmän tehokkaasti. Koen tämän itse niin, että tämä ajatus voisi tuoda rentoutta, etenkin jos on tottunut pitämään kaikki langat omissa käsissään. Voisi ollakin ihan hyvä antaa toisen kokeilla omaa tapaansa ja katsoa ja oppia, miten kyseinen teko vaikuttaa häneen itseensä sekä muihin.

Hyvä muistutus haastattelussa oli myös se, että lapselle olisi hyvä antaa tilaa silloin, kun hänellä on tunnekuohu päällä. Aikuinen voi tilanteessa olla empaattinen, mutta ei yritä ratkaista lapsen ongelmaa. Näin lapsi oppii ottamaan itse vastuun omista tunteistaan ja kehittämään hyviä ratkaisuja ongelman selvittämiseksi. Vanhempi voi tässä tukea, mutta ei tee päätöksiä lapsen puolesta.

Tärkeintä rakentavassa vuorovaikutuksessa Hannan mukaan on yhteys, eli yhteyden säilyminen ja sen rakentaminen uudelleen, jos se on heikentynyt. Itselle heräsi haastattelusta sellainen ajatus, että rakentava vuorovaikutus ja yhteys on ikäänkuin toisiaan ruokkiva ketju. Kun haluaa ymmärtää toista ihmistä ja kuuntelee toista, sekä kertoo omista tarpeistaan rakentavasti, se vahvistaa henkilöiden välistä yhteyttä. Ja kun yhteys on vahva, niin se tekee ymmärtämisestä, kuulemisesta sekä omien tarpeiden kertomisesta helpompaa. Sain myös hyvän uuden vinkin, miten yhteyttä voi rakentaa; kertomalla lapselle yhteyden kaipuusta.

Kokonaisuudessaan Hannan haastattelu oli hyvin herättelevä monessakin mielessä. Suosittelen katsomaan sen kokonaan

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2019.

Kaupparaivarit ja Lempeä kasvatus

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 18 Nov 2021 08:10:02 +0000

Kiintymysvanhemmuus ry:lle esitettiin kysymys, missä haluttiin tietää, mitä pitäisi tehdä kun lapsi saa ns. kaupparaivarit, eli menettää malttinsa julkisella paikalla ja heittäytyy esimerkiksi lattialle makaamaan huutaen. Pohdimme vastausta ja päädyimme seuraavanlaisiin ajatuksiin.

Kun ajatellaan lapsen raivareita ylipäätään, on aika tärkeä muistaa, että lapsen tunneryöppyyn on aina joku syy. Aikuisen mielestä syy voi olla vähäpätöinen, mutta lapselle sekä syy, että tunne ovat todellisia. Syy on usein joku täyttymätön tarve. Kaikkein helpoin tapa raivareiden hoitoon on ennakointi, eli lapsen välittömien tarpeiden täyttäminen jo ennen kauppareissua. Kauppaan ei siis kannattaisi lähteä väsyneen, nälkäisen tai päiväkotipäivästä kuormittuneen lapsen kanssa. Myös aikuisen tarpeet olisi hyvä olla täytetty ennen kauppareissua. Lapselle kannattaa pohtia omaa tekemistä ja vastuualueita kaupassa, jotta lapsen ei tarvitse turhautumistaan purkaa kiukuttelemalla.

Joskus kuitenkin käy niin, ettei vanhempi voi tai osaa ennakoida tilanteita, kuten kaupparaivareita. Ne alkavat jostain, saavat suuret mittasuhteet ja lopulta lapsi heittäytyy lattialle huutamaan. Vaikka tilanne on kauhea ja tulee yllätyksenä, tärkeintä olisi kyetä pysymään itse tyynenä. Jos lapsi raivoaa, aikuisen ei tarvitse lahtea raivoon mukaan. Toki se on esim. peilisolujärjestelmämme vuoksi hankalaa, koska me luontaisesti aistimme ja ”imemme” toistemme tunteet. Olisi kuitenkin tärkeä kriisin hetkellä erottaa kenen ongelmasta on kyse. Jos lapsi huutaa pettymystään, koska ei saanut lelua, aikuisella ei varsinaisesti ole ongelmaa. Ongelma tulee omaksi vasta, jos aikuinen alkaa ärsyyntymään tai kokemaan esimerkiksi häpeää. Tätä ärsyyntymisen tai häpeän tunnetta on hyvä pysähtyä miettimään ja kysymään itseltään muutamia kysymyksiä viimeistään ennen seuraavaa kauppareissua. Kannattaa pohtia, mihin oma ärtyminen tai häpeä pohjautuu?

Pohdiskelemalla omaa suhtautumistaan ja ajatusmalleja eri tilanteissa voi myös oppia armollisuutta itseään kohtaan, mikä on todella tärkeä asia vanhemmuudessa. Kun omat tunteet ja ajatusmallit ovat selvät, on helpompi pysyä rauhallisena.

Pohdiskelu voi tapahtua esimerkiksi asettamalla itselleen kysymyksiä:

Mitä toivot kauppareissulta?
Miksi se on tärkeää?
Mitä voit tehdä että se toteutuu
Olenko mielestäni hyvä vanhempi?
Millainen on hyvä vanhempi, kuka sen määrittelee?
Voiko vanhemmuuden hyvyydestä tehdä päätelmän kohtauksesta, joka tapahtui vaikka ostoskeskuksessa?
Onko sillä väliä, mitä joku ulkopuolinen ajattelee?

Jos vastaukset johtavat kehälle, jossa lasten toivoo käyttäytyvän, koska joutuu itse häpeämään, kannattaa erityisesti miettiä kolmea viimeistä kysymystä.

Rauhallisena pysymisessä monia auttaa myös sen muistaminen, että lapsi ei uhmaa tai taistele huvikseen, joten aikuisen ei kannata suhtautua tilanteeseen tahtojen taisteluna. Lapsi ei tahallaan ärsytä vanhempiaan, vaikka joskus sellaisia tunteita saattaa herätä. Lapsi on tunnekuohuissaan siinä mielessä pois raiteiltaan, ettei hän kykene järkevään ajatteluun. Tunnekuohussa lapsen aivot ovat taistele-pakene-tilassa ja etuotsalohko, eli tietoisen ajattelun keskus on kytkeytynyt pois päältä.

Aikuisen tehtävä olisi siis pitää itsensä kasassa ja oma etuotsalohko toiminnassa. Tämän voi tehdä vaikkapa hengittämällä syvään muutaman kerran, palauttamalla ajatukset omaan hengitykseen ja kehoon. Sen jälkeen aikuinen voi kumartua lapsen luokse ilmaisemaan, että mä olen tässä sun turvana: vaikka tunne kuohuttaa, niin minä pysyn vakaana ja olen lähellä ja annan lohtua kun sitä kaipaat. Tilannetta voi myös lyhyesti sanoittaa, esimerkiksi sanomalla et mä huomaan sun olevan tosi vihainen. Pidemmät selitykset, kasvatukset ja muu ohjaus kannattaa jättää siihen hetkeen, kun lapsi on taas tasapainon tilassa. Jos näyttää, että lapsi ei pääse tunnetilan yli millään, voi kokeilla siirtyä syrjemmälle, jolloin sekä lapsi että aikuinen saavat tilaa hengitellä.

Myötunnon tarjoaminen ilman tikkaria jääneelle, lattialla raivoavalle lapselle ei tarkoita, että lapsi saisi periksi. Se tarkoittaa, että lapsi saa olla vielä kasvava ja keskeneräinen ja turvallisen aikuisen kanssa harjoitella tunteiden kannattelua niin kotona kuin kauppareissuillakin. Se tarkoittaa, että lapsella on oikeus ja tilaa olla pettynyt. Empatian tarjoaminen raivokkaalle lapselle saattaa olla vaikeaa, mutta se luultavasti toimii parhaiten. Empatian avulla me kerromme lapselle, että pettymys/raivo/turhautuminen on vain tunne, josta me yhdessä pääsemme yli. Ehkä seuraavalla kerralla ilman tikkaria jääminen ei enää aiheutakaan yhtä isoa tunnekuohua.

Jos tilanne kuitenkin päätyy täydelliseen kauppakatastrofiin ja aikuinenkin toimii harkitsemattomasti, esimerkiksi alkaa uhkailemaan tai kiristämään lasta, on tärkeä käsitellä asia lapsen kanssa jälkikäteen. Pahoitella virheitään ja kertoa, että aina aikuinenkaan ei osaa kannatella tunteitaan ja toimia järkevästi. Vanhemmuus on onneksi mitä kiitollisinta aikaa oppia uusia taitoja, kuten tunteiden kannattelua ja itsemyötätuntoa. Kun osaamme suhtautua itseemme ja virheisiimme myötätunnolla, osaamme toimia niin muidenkin kanssa. Vanhemmuus on matka, jossa molemmat osapuolet opettavat toisiaan.

Kauppa – tai missä tahansa raivaritilanteissa – aikuisen vastuu tunteissa tukemisessa on suuri. Silti on ehdottoman tärkeä muistaa, että lapsen pettymyksen, surun, vihan tai turhautumisen voimakas ilmaiseminen ei tarkoita, että aikuinen olisi epäonnistunut kasvatustehtävässään. Kuten aiemmin mainittu, kaupparaivareissa aikuinen toisinaan itsekin ajautuu tunnekuohuun, koska hän joko ärsyyntyy siitä, ettei koe hallitsevansa tilannetta tai kenties siitä, että tilanne nostaa pintaan häpeää (”Mitähän muutkin ajattelee, varmaan ne luulee etten osaa kasvattaa lastani” tms). Tässä me aikuiset voisimme olla toistemme tukena. Kaupparaivarit tuntuvat olevan universaali ilmiö, joten suhtaudutaan niihin niin. Tarjotaan vertaiselle rohkaiseva, ymmärtävä hymy: ilmaistaan, että hei, et ole yksin. Tai mennään vaikka tilanteeseen jututtamaan vihaista lasta. Joskus sellainen keskeyttää ja purkaa tilannetta- tai saa ainakin aikuisen tunnetilan laskemaan, jolloin hänen on helpompi suhtautua tilanteeseen rauhallisesti ja järkevästi.

Empatian tarjoaminen ei ole koskaan väärin.

– Kiintymysvanhemmuus ry/ Petra Masko, Annika Rintamäki ja Anu Toivonen –

Yhdistyksestä:
Kiintymysvanhemmuus ry on yhdistys lapsentahtisesta ja lempeästä kasvatuksesta kiinnostuneille. Yhdistyksen pyrkimys on tarjota kohtaamismahdollisuuksia ja toimia vertaistukialustana vanhemmille sekä jakaa tietoa lempeästä vauvanhoidosta ja rakentavasta vuorovaikutuksesta isompien lasten kanssa.

Jäseneksi voi liittyä täältä.

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2019.

armollisuus - Kiintymysvanhemmuus ry

Miten koin Hanna Savannan haastattelun?

Kaupparaivarit ja Lempeä kasvatus