Perinteisen kasvatusajattelun mukaan lasta tulee kieltää, kun hän tekee jotain väärin: ei saa heittää mukia, älä juokse tielle. On totta ettemme halua lapsen heittävän maitomukiaan lattialle, koska siitä tulee sotkua, tai emme halua lapsen juoksevan tielle, jottei tämä loukkaannu. Kuitenkin pelkkä ”ei saa heittää/ älä juokse” eivät kerro lapselle, mitä häneltä odotetaan, tai mitä hänen kuuluisi tässä tilanteessa tehdä. Kieltosanan ymmärtäminen on myös varsinkin pienelle lapselle haasteellista, minkä vuoksi se usein jää kokonaan huomioimatta.

Lapsen nostaessa mukia pöydältä heittämistarkoituksella, kieltämisen sijaan kannattaa sanoa mitä haluaa lapsen tekevän. ”Pidetään muki pöydällä/ laske muki pöydälle”. Tielle juoksemisen sijaan ”Pysähdy! Tule tänne!” toimii varmasti paljon paremmin ja sen jälkeen voi keskustella, mitä voi tapahtua, jos juoksee tielle.

Lähtökohtaisesti voidaan siis kysyä, miksi kieltää lasta ylipäätään, kun on niin paljon parempia ja tehokkaampia tapoja kommunikoida ja ohjata lasta. Ei ole kuitenkaan kysymys siitä, että lapsi saisi päättää kaikista asioista, vain koska häntä ei kieltosanalla kielletä.

Jos lapsi pyytää kaupassa lelua, eikä aikuinen halua sitä syystä tai toisesta ostaa, pelkkä ”ei osteta lelua” saa todennäköisesti aikaan itkua ja kiukkua. Jos aikuinen vastaakin lelun pyyntöön ensin aktiivisella kuuntelulla: sinä haluat tämän lelun kovasti, ja sitten kertoo, että lapsi voi vaikka pyytää lelua syntymäpäivä- tai joululahjaksi, hän antaa lapselle vastauksen, jonka lapsi voi oikeasti ymmärtää. Lempeässä kasvatuksessa tärkeänä nähdään aikuisen logiikan avaamista lapselle. Tässä tapauksessa se on tieto siitä miksi lelua ei saa ja milloin hänellä voisi olla mahdollisuus saada se.

Jos EI:tä hoetaan vähän koko ajan kaikkeen, menettää se merkityksensä. Ei-sana on muutenkin hyvä säästää tilanteisiin, joissa sen toivotaan toimivan tehokkaasti. Esimerkiksi tilanteessa, jossa lapsi on ottamassa käteensä tai laittamassa suuhunsa jotain vaarallista, on hyvä, kun ”EI!”- huudahdus toimii ja saa lapsen reagoimaan toivotulla tavalla nopeasti.