Juha T. Hakala on lanseerannut käsitteen ”hidas lapsuus” viitaten siihen, että kannattaisi kyseenalaistaa sitä, kuinka paljon harrasteita ja muita menoja lapsilla ja koko perheellä on. Onko pakko olla joka illalle ohjattua tekemistä, onko pakko olla virikkeitä joka lähtöön? Voisiko välillä vain ottaa rauhallisesti, opetella keksimään tekemistä spontaanisti ja sallia itselleen, lapsilleen ja koko perheelle paljon enemmän joutenoloa?

Harrasteet ja virikkeet ohjatun toiminnan muodossa ovat kaksipiippuinen juttu. Toisaalta ne voivat tuottaa lapselle tai nuorelle stressiä, koulun päälle vain lisää ja lisää suorituskeskeistä ja tavoitteellista pakkopullaa. Toisaalta ne ovat aikaa, joka käytetään johonkin kehittävämpään ja terveellisempään elämään kuin esimerkiksi medioiden ääressä öllöttäminen. Jos siis menoja vähennetään, mutta tilalle tulee vain lisää media-altistusta, tavoitettiinko minkäänlaista elämän laadun parantumista?

Mitä lapsi ja koko perhe todella sitten tarvitsisi? Uskaltaisin väittää tietäväni ainakin osittain vastauksen, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin: yhdessä tekemistä perheensä kanssa! Tämän hetken vapaa-ajan tarjonnassa on yleistettynä neljänlaista toimintaa: vauvaharrastuksia (vauvauintia lukuun ottamatta käytännössä yleensä vain äideille ja vauvoille), perhekahviloita tai -kerhoja pikkulapsia kotona hoitaville vanhemmille, harrastuksia joihin lapsia jätetään ja harrastuksia aikuisille. Hyvin marginaaliseen tilaan jäävät toimintamahdollisuudet, joissa KOKO PERHE voisi toimia yhdessä niin, että sekä aikuiset että lapset saavat aidosti motivoivaa virikettä sekä nautintoa yhdessä olosta perheenä.