Ihmiset ovat synnynnäisesti monin tavoin toisistaan eroavia yksilöllisiä kokonaisuuksia. Tästä seuraa se oletukseni, ettei heille mitenkään voi kasvaessaan sopia samanlainen oppimisympäristö. Peruskoulu on kaunis ideaali: taataan kaikille lapsille syntyperään ja ominaisuuksiin katsomatta, ilman pääsykokeita tai lukukausimaksuja yhtäläinen oikeus koulunkäyntiin. Kauniin ideaalin toteutumista ei enää estä vanhempien vastahankaisuus: oppivelvollisuus on sisäistetty Suomessa kaikkien lasten oikeudeksi. Sen sijaan uusi haaste on tämä: miten eriyttää oppimistapoja ja koulunkäynnin konkreettista arkea niin, että temperamentiltaan ja oppimistyyleiltään erilaiset oppilaat saisivat kaikki yhtäläiset edellytykset oppia?

Väitän omiin koulukokemuksiini vedoten, että perinteinen pulpeteissa paikallaan kirjoista lukuaineiden opiskelu luokassa sopii täydellisesti oppilaille, jotka ovat temperamentiltaan korkean sosiaalisia, uuteen torjuvasti suhtautuvia, hitaasti sopeutuvia ja voimakkaan emotionaalisia (eli säikähtävät ja menevät poissa tolaltaan helposti) ja oppimistavoiltaan verbaaleja sekä sensoriselta integraatioltaan hieman kömpelöjä ja aistiali- tai yliherkkiä. He saavat turvaa omasta paikasta, omasta pulpetista, samasta opetustyylistä, tarkoista rutiineista ja päivästä toiseen samankaltaisella kaavalla toteutuvasta opetuksesta. Heille riittää oppimiseen opettajan puheen kuunteleminen, viittaamalla kysymysten ja vastausten esittäminen ja satunnaiset paritehtävät ja ryhmätyöt sekä oppikirjojen käyttö. He sisäsyntyisesti motivoituvat oppimiseen siksi, että heistä pidettäisiin, opettaja antaisi hyviä arvosanoja ja toiset oppilaat arvostaisivat heitä. Tämän tyyppisille oppilaille vapaamuotoinen koulu, kotikoulu tai perinteisen kouluopetuksen puitteissa toteutettava erittäin toiminnallinen, vaihteleva ja elämyksellinen opetus voisivat olla erittäin stressaavia ja jopa oppimistuloksia heikentäviä. Tämän tyyppiset oppilaat näet joutuisivat runsaan projektityön, retkien, vaihtelevuuden ja oman toiminnan ohjaukseen vahvasti nojaavan opetusmetodin puristuksissa jatkuvasti jännittämään ja pelkäämään, mitä seuraavaksi on tiedossa ja miten he pärjäävät, mikä vie heidän voimavaransa pois tietojen oppimiselta.

Sen sijaan väitän ”häirikköjä” kouluajoiltani ja opettajan ammatissa toimimisen vuosiltani muistellen, että temperamentiltaan vähemmän sosiaaliset (siis toisten ihmisten mielipiteistä välinpitämättömämmät), uuteen lähestyvästi suhtautuvat, helposti kyllästyvät, nopeasti sopeutuvat ja matalan emotionaaliset lapset, jotka ovat oppimistavoiltaan kinesteettisiä, audiovisuaalisia tai sosiaalisia ja sensoriselta integraatioltaan hyvin kehittyneitä, kärsivät suuresti perinteisen kouluopetuksen puuduttavasta rutiininomaisuudesta ja kyllästyvät siihen. Heille taito- ja taideaineet