Ollessani lapsi, äitimme piti kolmipäisen sisaruskatraamme ojennuksessa parhaalla osaamallaan tavalla: huutamalla. Jos viesti ei muuten mennyt perille, korotettiin ääntä. Isämme oli paljon töissä ja lapsikatraasta jokainen oma, erilainen persoonansa, joten eripuraa ja haasteita riitti. Niinpä ääntä korotettiin usein, ja samalla pyynnöt muuttuivat käskyiksi. Käskyiksi ne myös jäivät.

Tilanteesta tuli normaali, ja normaali se on varmasti edelleen monessa perheessä. Mitä useampi lapsi, sitä vähemmän aikaa on turhalle häsläämiselle tai lasten mielivaltaiselle oikuttelulle. Asiat pitää saada hoidettua. Ruoka lautaselle, pyykit kuivumaan, lapset nukkumaan.

Jos muu ei auta, tehostetaan käskyä uhkauksella tai kiristämisellä.

Et saa. Joudut olemaan. Otan pois.

Joka kerta kun kotonamme korotettiin ääntä, koin oloni ahdistuneeksi. Vetäydyin omiin oloihini ja tietyllä tavalla olen siellä vieläkin, mitä vanhempiini tulee. Väkivallan uhka ei koskaan ollut kotonamme läsnä, mutta militantti ilmapiiri sai aikaan sen, että vielä aikuisenakin välttelen konfliktitilanteita ja saan ihottuman ihmisistä, jotka jyräävät muita tai sulkevat korvansa keskustelulta.

Lapsuudentraumansa toki kullakin. Koen päässeeni helpolla, mutta en silti voi olla ajattelematta, että asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Tietenkin äitini oli kovan paikan edessä, mutta oliko huutaminen ja käskynhaltijan valtikan heiluttaminen tosiaan ainoa oikea tai edes ainoa mahdollinen tapa toimia? En suostu uskomaan niin.

Ennen oman tyttäremme syntymää en juurikaan miettinyt miten haluan häntä kasvattaa tai millainen isä tulen olemaan. Kaksi asiaa oli kuitenkin varmaa:

Ensinnäkin, halusin paistaa paljon lettuja sunnuntaisin.

Toisekseen, halusin että voisin kuunnella tytärtäni ja oppia tuntemaan hänet ihmisenä alusta pitäen.

Omat vanhempani ovat ikäluokkaa, jonka mukaan lapset ovat ihmisiä vasta joskus omilleen muuttamisen jälkeen. ”Tutustuimme kunnolla vasta kun olin saanut oman lapsen”. Näin on jossain määrin käynyt myös itselleni, etenkin isäni suhteen. Toivon hartaasti, ettei tilanne toistu omalla kohdallani.

En halua huutaa tytärtäni olemaan hiljaa, huoneeseensa tai nukkumaan. Sen sijaan haluan, että voimme pysähtyä puhumaan, jos näkemyksemme siitä, miten toimia eivät kohtaa. Toki isänä tehtävänäni on opastaa ja ohjata, joskus varoitella ja kieltääkin. Silti haluan että tyttäreni tekee virheitä ja tuo esille oman näkemyksensä maailmasta ja siitä, miten asiat makaavat.

Nämä olivat lähtökohdat, kun reilu vuosi sitten palasimme synnytyssairaalasta kotiin punaisen ryppypavun kanssa. Vuoden 2016 edetessä pallerosta kuoriutui ensin pieni toukka ja seuraavaksi ympäröivää maailmaa havainnoiva esitaapero, jonka oma persoona hiipii koko ajan yhä paremmin esiin. Joka kerta kun tyttäremme itkee, uunoilee tai saa katkeamattoman kikatuksen saatteleman hepulin, näen yhä paremmin vilauksen jostain sellaisesta, mistä iloita enemmän kuin seuraavasta Berliinin matkasta, suosikkiohjaajani uudesta elokuvasta tai mistään muustakaan.

Näen vilauksen tyttärestämme. Siitä mikä hän nyt on ja mitä hänestä on tulossa.