lapsentahtisuus - Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeää arkea: aikuisen vakava sairaus

Kiintymysvanhemmuus ry — Sat, 03 Sep 2022 14:52:38 +0000

Kiintymysvanhemmuudessa lempeys ja lapsentahtisuus ovat tärkeitä arvoja. Arjessa aikuisella on normaalisti paremmat resurssit joustaa ja sopeutua erilaisiin tilanteisiin kuin lapsella saati pienellä vauvalla. Vanhemman sairastuessa perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu, ja kaikki joutuvat nopeasti sopeutumaan uudenlaiseen tilanteeseen.

Sairastuin rintasyöpään 33-vuotiaana maaliskuussa 2022. Perheen vanhin lapsi oli tuolloin ekaluokkalainen, neljäs 8 kk ikäinen vauva ja minä kolmen nuorimman kotiäiti. Aiemmin olin huolehtinut perheen arjen pyörittämisestä pitkälti yksin, kun sukulaiset asuivat kaukana ja puoliso teki pitkiä työpäiviä. Yleensä lapset kulkivat mukanani joka paikassa, enkä ollut ollut vauvasta erossa vielä käytännössä lainkaan. Isommatkaan lapset eivät oikeastaan koskaan olleet käytännön syistä olleet hoidossa. Diagnoosi oli perheen aikuisille valtava järkytys, tilastollisesti ajatellen sairastumiseni oli niin epätodennäköistä. Silti olimme hetkessä päätyneet tilanteeseen, jossa lukemattomat tutkimukset ja hoidot alkoivat kiihtyvällä tahdilla täyttää kalenteriani.

Alkuun olin kauhuissani siitä, kuinka saisimme arjen toimimaan muuttuneessa tilanteessa. En voisi ottaa lapsia mukaan lääkärikäynneille enkä hoitoihin, jotka kohdallani alkoivat noin viiden kuukauden mittaisella sytostaattijaksolla. Meillä ei kuitenkaan ollut valmiina verkostoa, joka auttaisi lastenhoidossa. Erityisen huolissani olin perheen vauvasta. Hoitojärjestelyjen lisäksi olin surullinen ja huolissani siitä, kuinka paljon hänen arkensa tulisi muuttumaan. Tähän asti olimme nukkuneet kylki kyljessä perhepedissä ja olin imettänyt nukkuessani. Nyt en uskaltaisi enää nukkua vauvan vieressä, jotta en vahingossa imettäisi häntä myrkylliseksi lääkityllä maidollani.

Hankalassa tilanteessa saimme kunnan kotipalvelusta pari viikoittaista käyntiä keventämään arkea. Näistä ei kuitenkaan ollut apua lääkärikäynneille tai hoitoihin pääsemistä ajatellen, koska käynnit ajoittuivat aina tiettyihin kellonaikoihin ja viikonpäiviin toisin kuin syöpähoidot. Onneksi monet ystävät ja sukulaiset tarjoutuivat myös auttamaan meitä. Pienten lasten kannalta oli helpottavaa, että isovanhemmat pääsivät vuorotellen vähän pidemmäksi aikaa meille, jolloin lapsilla oli tuttu hoitaja saatavilla, kun kävin itse sairaalassa. Myös puolisoni pitkän kesäloman ajan pääsin käymään ongelmitta hoidoissa.

Olen imettänyt isompia lapsiani useita vuosia ja minulle on ollut tärkeää, että lapset saavat vierottua itse rinnalta (tämä tapahtuu yleensä 2,5 – 7 ikävuoden välillä). Nyt minun oli pakko tauottaa vauvaikäisen imetys täysin. Syöpätautien puolelta yleisohjeena oli lopettaa imetys kokonaan, mutta päätin itse toisin. Vaikka en voisi pitkän sytostaattihoitojakson aikana imettää, voisin ylläpitää maidontuotantoa ja tarjota lypsettyä maitoa vauvalle taas lääkehoitojen loputtua. Ehkä hän jopa palaisi vielä rinnalle. Minusta tuntui huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta antaa imetyksen jatkumiselle vielä mahdollisuus, kuin päättää asiasta vauvan puolesta ja lopettaa imetys lääkkein. Siitäkin huolimatta, että se tarkoitti kuukausia jatkuvaa lypsämistä hukkaan.

Koska minulla ei ollut aikaa lopettaa imetystä vähitellen, päätin jatkaa ensimmäisen hoitopäivän aamuun asti entiseen tapaan. Tuon kahden viikon ajan imetin ainoastaan makuuhuoneessa, jotta siitä muodostuisi vauvalle tuttu imetyspaikka. Imeystauon alkaessa taas pysyttelimme poissa makuuhuoneesta, jotta imetyspaikka ei muistuttaisi vauvaa rinnasta. Syliä ja läheisyyttä pystyin onneksi tarjoamaan kantoliinassa, jossa vauva rauhoittui, mutta ei hamuillut pääsyä rinnalle.

Olin etukäteen pelännyt, että yöimetyksiin ja perhepetiin tottunut vauva itkisi lohduttomasti läpi yön rauhoittumatta mihinkään. Hän kuitenkin viihtyi niin hyvin kantoliinassa, että päädyin nukkumaan ensimmäiset päivät sohvalla vauva liinaan sidottuna. Vaikka järjestely onkin kaukana turvallisesta perhepedistä, oli se meidän tilanteessamme erinomaisen toimiva. Vauva sai nukkua edelleen lähelläni, mutta minun oli mahdotonta imettää häntä. Liinasta vauva ei myöskään päässyt putoamaan, joten uskalsin itsekin nukkua. Vauva alkoi nukkua täysin ilman itkuja ja unikouluja todella pitkiä, kahdeksan tunnin mittaisia unia. Oli äärimmäisen helpottavaa huomata, miten nopeasti vauva tottui uudenlaisiin öihin. Epämukavat unet sohvalla puoli-istuvassa asennossa olivat pieni hinta siitä onnesta.

Lasten kanssa puhuimme sairastumisesta avoimesti ja rehellisesti, mutta positiiviseen ja toiveikkaaseen sävyyn. He saivat kysyä ja keskustella asiasta aina silloin, kun itse halusivat. Lapset myös käsittelivät uutta tilannetta kukin tavallaan. Viisivuotias piirsi kuvan pahoista soluista, jotka valtasivat äidin rinnan. Kolmevuotiaan roolihahmojen valikoimaan taas ilmestyi dinosauruksen lisäksi myrkkysaurus, joka myrkyttää muita. Yleisesti ottaen lapset suhtautuivat sairastumiseen arkisen välittömästi ja mutkattomasti. Siitäkin huolimatta, että kalju äiti näytti yhden illan ajan luurangolta.

Sytostaattihoitojen aikana olen ollut väsyneempi ja fyysisesti huonommassa kunnossa kuin normaalisti. Emme siis ole voineet lasten kanssa tehdä kaikkia niitä asioita, joita normaalisti tekisimme. Monilta osin arki on kuitenkin pysynyt melko ennallaan. Äidin kokkaaman päivällisen sijaan olemme syöneet valmisruokia ja retket lähipuistoon on ajoitettu niille päiville, jolloin oma vointini on ollut hyvä. Lapset ovat myös päässeet välillä ulkoilemaan sukulaisten tai kotipalvelun työntekijöiden kanssa. Kiintymysvanhemmuuteen kuuluu lempeys ja armollisuus paitsi lapsia, myös itseään kohtaan. On täysin hyväksyttävää, että arki pyöriikin nyt tavallista enemmän oman kodin seinien sisäpuolella. Ja ehkä lempeälle vuorovaikutukselle on taas löytynyt jopa tavallista enemmän tilaa, kun kiire ja aikataulujen seuraaminen on jäänyt sairaalakäyntejä lukuun ottamatta pois.

Vakava sairaus on erityisesti alkuvaiheessa henkisesti raskas uutinen. Onkin tärkeää, että perheen aikuisilla on mahdollisuus käsitellä tilanteeseen liittyviä tunteita ja huolia lasten kuulematta. Sukulaisten ja ystävien tarjoama tuki on tärkeää, mutta kannattaa myös käyttää hyväkseen mahdollisuutta keskustella ammattilaisten kanssa. Kun aikuinen saa itse käsiteltyä asiaa riittävästi, on hänen helpompaa jutella siitä lasten kanssa lempeästi ja neutraalisti. Luonnollisesti kaikki tunteet saavat näkyä kotona ja myös aikuinen saa olla surullinen. Oma ahdistus ei kuitenkaan sekoita arkea liikaa, kun sitä on saanut turvallisesti purkaa.

Lopulta kaikki on mennyt paljon paremmin kuin uskalsin alussa edes toivoa. Minun ei tarvinnutkaan luopua kaikista itselleni tärkeistä tavoista hoitaa ja kasvattaa lapsiani. Vaikka arki on ollut erilaista, on siinä kuitenkin edelleen samanlaista lapsentahtisuutta, lämpöä ja läheisyyttä kuin aiemminkin. Olen päässyt takaisin perhepetiin ja olen jaksanut viettää aikaa lasten kanssa, kunhan tahti on tarpeeksi rauhallinen. Ehkä saamme vielä joskus jatkaa imetystäkin.

Julkaistu 09/2022.

Mitä kiintymysvanhemmuus on minulle?

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 19 Nov 2021 10:12:26 +0000

Kiintymysvanhemmuus koetaan eri tavoin eri perheissä. Tässä blogitekstissä yhdistyksemme aktiivi kertoo, miten hän on löytänyt kiintymysvanhemmuuden pariin ja miten hän siihen liittyvät asiat kokee.

Minulla on kolme lasta, joista vanhin on pian esikoululainen ja nuorin täytti äskettäin vuoden. Olen siis kohta kuusi vuotta saanut olla äiti. Lempeä kasvatus ja lapsentahtisuus olivat pinnalla, kun esikoiseni syntyi vuonna 2014. Tutustuin silloin myös kiintymysvanhemmuuteen, joka tuntui heti luontevalta ja huomattavasti perustellummalta tavalta toimia kuin hieman vanhanaikaisiksi kokemani autoritaariset kasvatusmallit. Usein sanotaan, että esikoinen on koekappale ja vasta nuorempien lasten kanssa oikeasti tietää, miten haluaa lapsensa kasvattaa. Itse koen olevani onnekas, koska uskon löytäneeni itselleni ja perheelleni parhaat mahdolliset kasvatuskäytännöt jo esikoiseni kohdalla. Se on pitkälti kiintymysvanhemmuuden ansiota, mutta varmasti myös oman lapsuudenkotini suosima lempeä kasvatus on auttanut minua luottamaan rohkeasti omaan intuitiooni vanhemmuudesta jo tilastollisesti nuorena, 26-vuotiaana esikoisen äitinä. Lisäksi myös puolisoni on vahvasti lempeän kasvatuksen kannalla. Jos saisin palata esikoiseni vauva-aikaan, tekisin kaiken uudestaan ihan samalla tavalla. Olen myös toiminut nuorempien lasteni kanssa mahdollisimman pitkälti samoin kuin esikoisen kanssa. Kiintymysvanhemmuus onkin minulle ennen kaikkea elämäntapa ja viitekehys, joka tarjoaa luonnollisiksi ja toimiviksi kokemieni kasvatusvalintojen taustalle vahvan tutkimusnäytön.

Mitä ajattelen imetyksestä ja nukkumisesta?

Olen imettänyt kaikkia lapsiani varsin pitkään ja nukun kaikkien kolmen kanssa perhepedissä. Minusta perhepeti on maailman helpoin ja mukavin tapa nukkua. Turvallinen perhepeti on myös lapsen terveyden kannalta selvästi hyödyllinen. Se suojaa vauvaa kätkytkuolemalta ja mahdollistaa osaltaan pitkän imetyksen, joka taas tutkitusti edistää lapsen terveyttä monin tavoin läpi koko elämän. Olen myös itse hyötynyt perhepedistä, jossa olen saanut jopa vastasyntyneen kanssa nukkua aikuisen mittapuulla arvioituna kokonaisia öitä, kun normaaliin kehitykseen kuuluvat lasten yöheräilyt eivät pakota minua nousemaan sängystä. Lapseni rauhoittuvat itse jatkamaan unia, kun ovat ensin varmistaneet, että aikuinen nukkuu lähellä. Yöimetyksetkin sujuvat helposti, kun jo muutaman kuukauden iästä lähtien lapset ovat voineet minua herättämättä syödä tarjolla olevasta rinnasta.

Nykypäivän aikuislähtöisessä kulttuurissa vauvojen ja lasten unesta on tehty bisnes, jossa lapselle täysin normaalista nukkumisrytmistä on tekemällä tehty ongelma. Epärealistiset odotukset ja lapsen luontaista yöheräilyä kestämätön yhteiskuntarakenne ajavat monet perheet unikoulujen kierteeseen. Unikoulubisneksen sallimien uniassosiaatioiden (esim. tietyt rituaalin tavoin toistettavat iltarutiinit, unilelu, tietty tuutulaulu, tutti) sijasta olen itse kokenut hyväksi biologisesti normaalit uniassosiaatiot, kuten rinnalle nukahtamisen. Isompien lasteni kanssa olen jo saanut myös nähdä, kuinka nämä assosiaatiot vaihtuvat itsestään lasten kasvaessa uusiin ja yöheräily itsestään vähenee iän myötä. Myös monissa muissa asioissa uskon täysin siihen, että lapsi kyllä iän myötä oppii tarvittavat taidot, ellei häntä varta vasten estä opettelemasta. Harva tietoisesti opettaa lastaan kävelemään, mutta silti lapset sen ennemmin tai myöhemmin oppivat. Samalla tavalla lapset oppivat myös vaikkapa nukahtamaan yksin tai vieroittuvat rinnalta, kun ovat siihen valmiita.

Miten koen lapsentahtisuuden?

Julkisuudessa on puhuttu lapsentahtisuuden kuormittavuudesta. Itse koen asian täysin päinvastoin. Lapsentahtisuus ja lapsen erilaisten kehitysvaiheiden hyväksyminen on helpottanut ja sujuvoittanut arkea monella tavalla. Kiintymysvanhemmuudessa huomioidaan myös se, ettei tarkoitus ole pyrkiä lapsentahtisuuteen oman itsensä kustannuksella. Ajattelen, että kiintymysvanhemmuus tarjoaa turvalliset raamit lapsentahtiselle kasvatukselle, koska sen periaatteisiin kuuluu myös aikuisen omien rajojen tunnistaminen. Lapsentahtisuus ei siinä tarkoita vanhemman omien rajojen rikkomista vaan koko perheen hyvinvointia tukevan tasapainon etsimistä.

Mitä mieltä olen rajoista?

Minusta on melko absurdia, että vanhemman tulisi ensin tiukasti rajoittaa lasta, mutta aikuisena saman lapsen tulisi maagisesti oppia määrittelemään omat rajansa. Minusta on huomattavasti järkevämpää pyrkiä tunnistamaan ja määrittelemään omat rajani, jotka osaltaan ovat vaikuttaneet meidän perheemme sääntöihin. Kiintymysvanhemmuus tarkoittaa minulle perinteisestä ”rajat on rakkautta” -ajattelumallista perustellulla tavalla poikkeavaa käytäntöä, jossa jokainen perheessä pyrkii tunnistamaan omat tarpeensa ja omat rajansa. Kun omat rajat on määritelty, on helpompaa luoda yhteiset säännöt, joiden turvin kenenkään ei tarvitse sietää rajojensa rikkomista ja arki sujuu. Tältä pohjalta kasvatettujen lasten on myös aikuisina helpompaa pitää puolensa esimerkiksi työelämässä tai parisuhteissa.

Mitä rakentava vuorovaikutus merkitsee minulle?

Ajoittain arjen kiire ja väsymys kuormittavat niin paljon, ettei rakentavaan vuorovaikutukseen tunnu riittävän voimavaroja. Tällaisina kausina huomaan heti, miten yhteyden heikkeneminen ja aikuisen antama malli vaikuttavat lasten käytökseen. Vaikka väsyneenä lapsen tunnetilan empaattinen vastaanottaminen voi tuntua ylivoimaiselta, on se kuitenkin lopulta helpoin ja toimivin tapa rauhoittaa tilanne. Kiintymysvanhemmuus on tarjonnut minulle konkreettisia työkaluja ja keinoja näiden arkisten vuorovaikutushaasteiden voittamiseen. Itse koen saaneeni hyviä vinkkejä esimerkiksi Thomas Gordonin kirjasta Toimiva perhe. En ole koskaan joutunut tappelemaan uhmakohtauksen saaneen lapsen kanssa, koska valtataistelun sijaan olen kohdannut tahtoikäisen tunteet aktiivisen kuuntelun avulla. Ja kun vauvasta asti ristiriitojen ratkaisuun on käytetty kaikki voittavat -periaatetta, ei turhaa valtataistelua lasten ja aikuisten välille synny. Kun menetelmä on kaikille tuttu, niin parhaimmillaan 3- ja 5-vuotiaat lapset osaavat kahdestaankin etsiä molemmille sopivia ratkaisuja leikeissään, jolloin yhteentörmäyksiä tulee vähemmän ja tuntikausien sujuvat yhteisleikit taas muuttuvat osaksi normaalia arkea.

Mitä muuta Kiintymysvanhemmuus on minulle?

Vaikka monet kiintymysvanhemmuuteen liittyvät toimintatavat ovat minulle tärkeitä, en kuitenkaan noudata jatkuvasti ja ehdoitta niitä kaikkia. En ole itse esimerkiksi koskaan kokenut vessahätäviestintää omakseni. Lempeys ja joustavuus ovat kiintymysvanhemmuuden etuja. Voin valita juuri ne toimintatavat, jotka sopivat meidän perheellemme.

Vuosien aikana osa aiemmista kasvatusperiaatteistani on muuttunut. En kuitenkaan ajattele, että se olisi ”riman laskemista”. Kokemus vanhemmuudesta ja omassa perheessä toimivista kasvatustavoista mahdollistaa kehityksen myös tässä asiassa. Vaikka jokin tietty toimintamalli olisi yleisellä tasolla ensisijaisesti suositeltava, voi se jossain kontekstissa osoittautua toimimattomaksi. Silloin luopuminen aiemmista periaatteista on hyvää vanhemmuutta ja tarpeellista sopeutumista tilanteeseen. Periaatteellinen omien mielipiteidensä takana seisominen ei muutenkaan ole minusta osoitus älykkyydestä. Sen sijaan todellista viisautta on kyky sopeuttaa omaa toimintaansa ja kyky muuttaa perustellusti mieltään alati lisääntyvän tiedon ja kokemuksen myötä.

Yksi kiintymysvanhemmuuden keskeisistä ajatuksista on lempeys. Lasten lisäksi kiintymysvanhemmuus merkitsee minulle myös lempeyttä omaa itseäni ja vanhemmuuttani kohtaan. Koen, että vanhemmuus on jatkuvasti muuttuva ja kehittyvä prosessi ja nämä ensimmäiset kuusi vuotta vasta pieni pintaraapaisu. Muutoksen keskellä haluan, että kiintymysvanhemmuus, lempeä kasvatus ja lasta arvostava vuorovaikutus ovat pysyvä osa meidän perheemme arkea.

– kirjoittaja on Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.

Lapsentahtisuudesta terveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 12 Oct 2021 09:56:10 +0000

Lapsipotilaiden oikeuksien julistuksessa taataan lapsille muun muassa oikeus vanhemman ympärivuorokautiseen läsnäoloon, välttymiseen turhalta pelolta ja stressiltä sekä oikeus leikkiin ja opetukseen vointinsa sallimalla tavalla. Sain tässä taannoin oman taaperoni kanssa tutustua järjestelmään sisältä päin ja enimmäkseen on ruusuja tarjolla kimppukaupalla ainakin Tampereen lastenkirurgiselle osastolle LO9b. Kaukana menneisyydessä ovat ajat, jolloin lapset oli pakko jättää yksin sairaaloihin teräspinnasänkyihinsä itkemään!

Lapsentahtisuutta ja imetysmyönteisyyttä toteutettiin Tampereella esimerkiksi sillä, että äitinä saatoin kantaa aamupäiväuniaan nukkuvan lapseni kantorepussa suoraan leikkauspöydälle asti. Sain hänet myös paluumatkalla heräämöstä syliini ja kannoin hänet hoitajan rullatessa pinnasänkyä mukana. Minua kehotettiin heti imettämään ja hoitaja siirsi puolestani keinutuolin huoneessa hyvään kohtaan imetystä varten. Yöksi iltahoitaja haki omatoimisesti perhepediksi sopivan sängyn varastosta meille. Alle puolivuotiaan imeväisen äidit saavat Tampereella henkilökunnan ravintolasta ilmaisen lounaan. Yli 1-vuotiaan kohdallakin ymmärrettiin rintamaito täysin riittäväksi ravinnoksi sairaalapäivinä.

En usko, ja tiedänkin, ettei tilanne ole näin ruusuinen kaikkien hoitajien kohdalle sattuessa ja kaikilla Suomen sairaaloiden lastenosastoilla. Esimerkiksi perhepedissä nukkumisen suhteen käytäntöä saisi Tampereellakin muovata selkeämmin sellaiseen suuntaan, että lapsen ja perheen nukkumistottumuksia kysytään vanhemmilta jo etukäteen ja sänkyvalinta huoneeseen tehdään heidän toiveidensa mukaan. Eli esimerkiksi tilan ollessa ahdas pinnasängyn SIJASTA, ei lisäksi, voitaisiin tuoda iso sänky. Oma kokemukseni oli kylläkin se, että pinnasängyllä oli hyvä tehtävänsä hetkellisenä leikkikehänä pirteän toipilaan kanssa, kun äidin piti esimerkiksi kaivaa kaapista puhtaita vaatteita itselleen.

Imetyksen suhteen sanoisin, että oli imeväinen minkä ikäinen tahansa, hänen pitäisi sallia pitävän kipeänä ollessaan itseään täysimetyksellä äitiä siihen kannustaen ja myös konkreettisesti imettäjää ruokkien. Eli imettäville äideille pitäisi kuulua ilmainen lounas ja päivällinen imeväisen iästä riippumatta vähintäänkin toimenpidepäivänä.

Unelmamaailmassa esimerkiksi lasten heräämöt olisivat niin isoja ja henkilökuntaa niin paljon, että vanhempi voisi tulla heräämöön jo ennen lapsen heräämistä ja osastoillakin kaikki saisivat halutessaan perhehuoneen. Reaalimaailman resurssien ollessa mitä ne ovat, Tampereen LO9b on oiva esimerkki siitä, että Satu Sainion ja Hanna Korvensivun kaltaiset hoitajat voivat omalla toiminnallaan saada hoidon tuntumaan lapsentahtiselta ja perhekeskeiseltä! Suurkiitos heille!

– Katri Pääkkö-Matilainen –

Julkaistu ensimmäisen kerran aikavälillä 2011-2013.