”Huono syömään” on leima, jota olen kantanut varhaisesta lapsuudesta asti. Nirso, ronkeli. On vaikea edes tavoittaa omista muistikuvista niitä aikoja, jolloin tuo määritelmä tuli osaksi omaa identiteettiäni. Olen ollut sellainen kai aina. Muistan ruokailutilanteiden olleen ahdistavia, niihin sisältyi painetta maistaa ja syödä lautanen tyhjäksi. Monesti jo etukäteen päiviteltiin. ”Mitä minä nyt ymmärrän sinulle tarjota, kun et kuitenkaan syö.” Katseet seurasivat haarukkaani, joka pyöritteli ruokaa lautasella. Jokaisella tuntui olevan oikeus kommentoida ja ihmetellä syömättömyyttäni. Pahinta oli, jos vihjattiin pikkusiskonkin pian kasvavan ohitseni. Hän se sentään söi ne perunansa. Kaikkia hyvää tarkoittavia keinoja kokeiltiin maanittelusta uhkailuun ja tarroilla palkitsemisesta kiristämiseen, mutta sillä ei ollut sen suurempaa vaikutusta.

Sitten oli hetkiä, jotka edelleen muistan. Täti lisäsi kesäkeittoon ylimääräisen pussillisen herneitä, koska pidin niistä erityisesti eikä paheksunut, vaikka nostin kukkakaalit lautasen reunalle. Toinen kuuli, mikä oli lempiruokaani ja valmisti sitä aina toisinaan. Isotädin auringonpaahtama hernemaa ja vadelmien napsiminen pensaista. Selkeitä makuja ja ruokaa, jota saattoi sormeilla. Leipomiseen osallistuminen – äidin taikinakulhojen kaapiminen ja lämpimäiset. Lapsuuden positiiviset ruokaelämykset ovat minulla kovin harvassa. Päällimmäisenä aiheesta nousee mieleen nieleskellyt kyyneleet, jäähtynyt porkkanalaatikko lautasella ja aikuisten kireys.

Koulussa ruokailuihin liittyvä negatiivinen kierre syveni entisestään. Opettaja annosteli ruuan lautasille, kommentoi tai ainakin antoi katseellaan ymmärtää, että ruuan jättäminen ja haaskaaminen ei ollut toivottua. Kaikilla ei ruokaa edes ole, tiedäthän. Välillä istuin lautaseni ääressä vielä seuraavalla oppitunnillakin. Minusta kehittyi mestarillinen ruuan piilottelija – ensin lautaselta juomalasin taakse, siitä pulpettiin ja myöhemmin vaivihkaa repun sivutaskuun. Sieltä kotimatkalla metsään. Häpesin syvästi itseäni. Opettaja kirjoitti reppuvihkoon jotakin valtataistelusta ja äiti huokaili. Luin paikallislehdestä tiistaisin seuraavan viikon ruokalistan ja odotin puuropäiviä. Silloin otin joskus lisääkin.

”Kylläpä nyt kerrankin maistuu!”, kuului toisinaan ilahtunut huudahdus. Sekään ei tuntunut mukavalta, vaikkakin oli tietysti vaihtelua siihen tavalliseen. Tuntui, että syömiseen liittyvään kehumiseen piiloutui niinikään se toivottu vaatimustaso – maistaminen ja lautasen reipas tyhjentäminen mukisematta. Niin surullisen harvoin annoin syömiselläni aikuisille aihetta iloon, yllättyneisyyteen ja kehumiseen. Mutkan kautta niinäkin hetkinä osuttiin minussa siihen vajaavuuteen ja kelvottomuuteen. Se, millainen todella olin, oli jotakin ei-toivottua. Olisin vain toivonut saavani ruokarauhan.