Aito anteeksianto on täynnä tunteita, eikä tunteita voi pakottaa. Silti monet vanhemmat pakottavat lapsiaan anteeksipyyntöön esimerkiksi oman vahvan häpeän tunteensa vuoksi. Tällöin lapsi voi joko alistua tai kapinoida anteeksipyyntöä vastaan. Itsekin aikoinaan pakotin anteeksipyyntöä, mutta onneksi lapseni on kapinoivaa sorttia. Hän jätti pyytämättä anteeksi ja korosti omaa uhriasemaansa tai sitten pyysi anteeksi lyömistään ja löi heti uudestaan, koska edellinen lyönti oli jo saatu anteeksi. Alistuvat lapset pyytävät pakotettaessa anteeksi ja saattavat jopa välttää epätoivottua käytöstä jatkossakin. Ulkoinen käytös muuttuu nopeasti, mutta sisäinen työ jää heiltäkin tekemättä.

Kun lasta pakottaa pyytämään anteeksi ennen kuin tämä on valmis anteeksipyyntöön, lapsi ei ehdi ajatella tekoaan, eikä kokea katumusta teostaan tai myötätuntoa loukattua kohtaan. Lapsen kokema epäoikeudenmukaisuus voi peittää nämä hyödylliset tunteet alleen. Lapsi oppii pyytämään anteeksi selvitäkseen itse tilanteesta, ei parantaakseen toisen oloa. Aikuisten ”jos et pyydä anteeksi, kukaan ei halua leikkiä kanssasi” -uhkailu vain lietsoo ajatusta, että anteeksi pyydetään pelkästään itsen vuoksi.

Anteeksipyynnön pakottamisen sijaan aikuinen voi auttaa lapsia sanoittamalla kiistatilanteita puolueettomasti. Kaikille tulee antaa mahdollisuus kertoa oma näkemyksensä tapahtumista ilman arvostelun pelkoa; sen sijaan rehellisyydestä kannattaa kiittää. Kun lapset kokevat tulevansa ymmärretyiksi, tunnemyrsky laantuu ja lasten on mahdollista ymmärtää toistakin osapuolta. Jo tapahtuneesta kannattaa keskustella lyhyesti, sillä tavoitteena ei ole arvioida syyllisyyksiä vaan ymmärtää, millaiset taustatekijät (esim. tunteet ja tarpeet) johtivat tilanteeseen.

Tärkeintä on keskittyä siihen, kuinka lasten oloa voi parantaa. Lapset saavat ehdottaa itse, kuinka loukannut osapuoli voisi sovittaa tekonsa. Myös ”pienemmät” teot tulee huomioida. Jos esimerkiksi Miina on napannut lelun Manun kädestä ja Manu on tämän jälkeen lyönyt Miinaa, on huono ratkaisu antaa lelu sovittelun nimissä Miinalle; tällöin Miina pääsisi epätoivotulla käytöksellä tavoitteeseensa.

Anteeksipyyntöön kannattaa opettaa liittämään positiivisesti muotoiltu ja saavutettavissa oleva lupaus tulevasta: ”Anteeksi, kun löin sinua. Jatkossa yritän muistaa pyytää lelua takaisin.” Sen sijaan lupaukset, jotka eivät ohjaa oikeaan toimintaan ja ovat mahdottomia noudattaa, kannattaa unohtaa: “Lupaan, etten enää koskaan lyö sinua.” Aikuisten tulee muistaa, ettei lapsi osaa anteeksipyyntöä itsestään; sitä voi harjoitella etukäteen vaikkapa roolileikkien, sarjakuvien tai sadutuksen avulla. Tilanteista kannattaa jutella myös jälkikäteen ja lapsi voi opettaa vaikka unilelulleen, kuinka hienosti tänään ratkaistiin hankala tilanne!

Kaikesta harjoittelusta huolimatta lapsi saattaa tarvita h-hetkellä aikuisen apua. Jos lapsen on vaikea valita sanojaan, niitä voidaan miettiä yhdessä. Aikuinen voi auttaa anteeksipyynnön alkuun kiinnittämällä loukatun huomion. Jos lapsi ei kykene minkäänlaiseen anteeksipyyntöön, voi aikuinen pahoitella tapahtunutta. Jos lapsen kanssa niin sovitaan, aikuinen voi myös kertoa, miksi anteeksipyyntö on lapselle hankalaa ja kertoa lapsen kuitenkin olevan pahoillaan. Tällöin lapset oppivat aikuisen mallista. Lapsensa käytöstä pahoitteleva vanhempi ei ylisuojele lastaan syyllisyyden tunteilta; lapsi kokee syyllisyyttä kuunnellessaan aikuisen pahoittelua ja mahdollisesti myöhemmin keskustellessaan tapahtuneesta aikuisen kanssa. Syyllisyys on tärkeä tunne, joka kertoo, että olemme toimineet väärin ja meidän tulee muuttaa käytöstämme. Sen sijaan aikuisen tehtävä on suojella lasta häpeän tunteelta (tunne, että on kokonaan huono), joka voi syntyä, jos kukaan ei pahoittele lapsen käytöstä tai lapsi joutuu pyytämään anteeksi pakotettuna. Joskus tulee tilanteita, joissa loukattu ehtii poistua ennen pahoittelua. Onneksi anteeksipyyntö onnistuu jälkikäteenkin, esimerkiksi kirjeen avulla. Tuntemattomallekin voi kirjoittaa kirjeen, vaikkei sitä perille saisikaan – tilanteen käsittely on tärkeintä.