Noin kolme vuotta sitten sain toisen kerran mahdollisuuden tulla kummiksi. Tämä oli minulle suuri luottamuksen osoitus ja näin minusta tuli kummi toisen kerran. Toinen kummilapseni on jo aikuinen ja valitettavasti en ole hänelle ollut niin aktiivinen kummi, kun olisin halunnut. Hänellä on kuitenkin ollut aina paikka sydämessäni, vaikka välimatkamme onkin ollut pitkä. On myös ihanaa kuulla hänen kuulumisiaan edelleen, vaikka hän asuukin jo omassa asunnossa ja on aikuinen. Se, minkä vuoksi koen olleeni huonompi kummi, on tietenkin oma kokemukseni. Olen saanut seurata vierestä läheiseni mahtavaa kummisuhdetta, joka hänellä on nyt kolmekymppisenä edelleen kummiinsa. He pitävät säännöllisesti yhteyttä, käyvät kesäisin reissuilla ja puhuvat pitkiä puheluita. Läheiseni on aina voinut kertoa kummilleen asioita, joita ei ole kertonut edes omille vanhemmilleen.

Tällainen aktiivisuus ei tietenkään ole kaikille mahdollista, eikä sitä edes tarvitse tavoitella. Meillä kaikilla on omanlaisemme voimavarat ja elämät muotoutuvat eri suuntiin halusimme sitä tai emme. Kummius on kuitenkin elämänmittaista ja sinä aikana ehtii tapahtua paljon myös sellaista, mihin emme itse voi vaikuttaa. Nykyään pidänkin tärkeimpänä, että kummilapseni tietää, että olen aina olemassa häntä varten. Nyt toinen kummilapseni on vielä pieni, mutta haluan olla myös rakentamassa meille yhteisiä perinteitä ja traditioita. Minulle kummius merkitsee enemmänkin läsnäoloa ja yhteistä aikaa, joista muotoutuvat ihanat muistot. Toivon olevani kummina kuitenkin yksi lisä lapsen läheisten aikuisten joukossa, vaikka emme usein tapaisikaan erilaisissa elämänvaiheissa.

Vaikka kummius on elinikäistä, ei se mielestäni ole kahle tai rasite, vaan lahja ja mahdollisuus. Meitä kummeja on monenlaisia, ja toivottavasti jokainen löytää oman tavan toimia kummina.



– Mia Nieminen –



Julkaistu 5/2023.