Kiintymysvanhemmuutta voisi kutsua myös tiedostavaksi vanhemmuudeksi; siinä pyritään tiedostamaan ja kehittämään tietoisesti perheen vuorovaikutustapoja kiintymyssuhdetta tukeviksi. Lapsen tunteiden ja tekojen taustalla olevat tarpeet pyritään tunnistamaan ja täyttämään mahdollisimman hyvin. Vanhempi tiedostaa lapsen riippuvuuden vanhemmasta ja joustaa omista tarpeistaan väliaikaisesti. Kuitenkin myös aikuisten tarpeet pyritään täyttämään; aikuisten hyvinvointi vaikuttaa lapseenkin. Kiintymysvanhemmuus ei vaadi esimerkiksi täysimetystä tai kotiäitiyttä äidin jaksamisen kustannuksella vaan kannustaa kutakin perhettä etsimään oman tapansa elää niin, että jokaisen perheenjäsenet tarpeet otetaan mahdollisimman hyvin huomioon.

Ristiriitatilanteissa vanhempi pyrkii tiedostamaan, kenen ongelmasta on kyse (kenen tarpeet/halut eivät täyty). Vanhempi kuuntelee aktiivisesti toisen ongelmissa ja kertoo omasta ongelmastaan minäviestillä. Molempien ongelmasta neuvotellaan silloin kun molemmilla osapuolilla on aito mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen. Ongelmaa ei tehdä asioista, jotka eivät sitä ole; vanhempi pyrkii kieltämään vain välttämättömät asiat, joiden noudattamista on valmis vahtimaan. Tarvittaessa vanhempi arvioi tilannetta uudelleen ja myöntää virheensä. Kukin perhe ja vanhempi määrittelee omat rajansa eikä kiintymysvanhemmuus anna tähän valmista ratkaisua.

Vanhempi antaa lapsen olla mahdollisimman omatoiminen lapsen iän ja yksilölliset ominaisuudet huomioon ottaen. Vanhempi päättää asioista, joista lapsi ei kykene ottamaan vastuuta. Tällöin vanhempi kestää lapselle aiheuttamansa tunteet ja suhtautuu niihin empaattisesti eikä kiellä tai lahjo tunteita pois. Vanhempi erottaa tunteet ja teot toisistaan. Hän hyväksyy kaikki tunteet ja ohjaa tarvittaessa hyväksytympiin tekoihin. Aikuinen voi auttaa lasta tunteita sanoittamalla tai vaikkapa KUKIPASO-mallin avulla (kuuntele, kiitä, pahoittele, sovittele). Toistuvia harmistuksen aiheita voidaan ennaltaehkäistä, esimerkiksi siirtymävaikeuksisen lapsen kanssa ennakoidaan tilanteita ja uusia asioita opetellaan hyvässä vireystilassa. Lasta ei ole tarkoitus karaista kestämään harmeja, mutta toisaalta häntä ei estetä myöskään kokemasta vaikeita tunteita. Aikuinen luottaa ja tukee lapsen kykyä selvitä vaikeista tunteista. Vanhempi tiedostaa lapsen oppivan mallista. Hän tarkkaileekin omaa käytöstään ja oppii siitä hyväksyen samalla keskeneräisyytensä.