Esikoisvauvan kanssa voi olla helppoa lukea kirjoja ja perehtyä kasvatuksen sekä vuorovaikutuksen teorioihin. Kun lapsi kasvaa, tulee kirjaan tartuttua yhä harvemmin – juuri silloin, kun kultaisista teorioista pitäisi siirtyä vaativaan käytäntöön.

Luin Toimiva Perhe -kirjan esikoiseni ollessa noin 1-vuotias. Koin kirjan selkeäksi ja antoisaksi. Omaksuin kirjasta joitain uusia vuorovaikutus- ja viestintätaitoja, ainakin puolittain. Opin esimerkiksi kertomaan selkein minä-viestein, mitä toivon. Ymmärsin myös aktiivisen kuuntelun merkityksen.

Lapsen kasvaessa ja toisen lapsen synnyttyä koin tarvetta virkistää muistiani ja tarttua kirjaan uudelleen. Huomasin, kuinka paljon tärkeitä ajatuksia olin aikaisemmin jättänyt huomioimatta tai myöhemmin unohtanut. Huomasin myös, ettei minulla ollut enää aikaa paneutua kirjaan ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen niin syvällisesti kuin olisin halunnut.

Niinpä ilmoittauduin ensimmäisten joukossa Toimiva Perhe -kurssille, kun sellainen kotikaupunkiini saatiin. Koulutuksen järjestivät MLL:n paikallisyhdistys sekä Kiintymysvanhemmuus ry. Kouluttajana toimi tunne- ja vuorovaikutuskouluttaja Elina Kauppila. Koulutukseen osallistui 13 perhettä, yhteensä 19 aikuista ympäri maakuntaa, sadan kilometrin säteeltä. Tilausta kurssille siis oli.

Kurssi toteutui neljänä sunnuntaipäivänä noin kuusi tuntia kerrallaan. Tapaamisten väliin saimme kotitehtäviä – sekä kirjallisia tehtäviä että käytännön harjoituksia. Koulutusta tukivat harjoituskirja ja muut hyvät oppimateriaalit.

Tässä tekstissä käyn läpi kurssilla oppimiani asioita. Nämä ovat hyvin henkilökohtaisia oivalluksia, valikoituja poimintoja siitä mainiosta paketista, jonka kurssi tarjosi. Joku toinen osallistuja saattaisi kirjoittaa aivan erilaisista havainnoista ja ajatuksista. Huomioni eivät etene kronologisesti eri kurssipäivien mukaan, mutta mukailevat kyllä esitysjärjestystä. En tässä avaa kurssin käsitteitä kovin seikkaperäisesti. Terminologiaan (esim. minä-viestit, aktiivinen kuuntelu) voi perehtyä Thomas Gordonin Toimiva Perhe -kirjan tai siitä tehdyn **  kirjaesittelymme ** avulla.

Toimivan perheen lähtökohdat
Kiintymysvanhemmuuteen ja lempeään kasvatukseen kuuluu kaikkia osapuolia kunnioittava, rakentava vuorovaikutus. Toimiva perhe jakaa saman arvomaailman. Sen tavoitteena on, että perheet voisivat olla rakastavampia, avoimempia ja rehellisempiä. Kurssilla ei opetella, miten saada lapset tai puoliso käyttäytymään toivomallaan tavalla. Sen sijaan siellä harjoitellaan tehokkaampaa viestintää, keinoja kuunnella ja auttaa toista sekä taitoja neuvotella ristiriitatilanteissa.

Keskeistä Toimivassa Perheessä on löytää keinoja, joilla perheen jokaisen jäsenen tarpeet tulisivat tyydytetyiksi ilman vallankäyttöä, pakkoa ja pakottamista. Tavoitteena on myös laajentaa sitä mukavaa, ongelmatonta käyttäytymisen aluetta, joka perheistä löytyy. Kyse ei ole vain Minusta, eikä vain Sinusta, vaan myös Meistä ja siitä, että koko perheellä olisi hyvä olla yhdessä.

Toimiva Perhe -kurssin alussa osallistujat miettivät oman arkensa haasteita. Kortteihin kirjoitettuja erilaisia tilanteita, tapoja ja ristiriitoja jaoteltiin sen mukaan, kuinka toimiviksi tai vaikeiksi kurssilaiset kokivat niiden ratkaisemisen.

Haastavia hetkiä oli perheessämme lopulta vain pieni osa. Ne keskittyivät pitkälti erimielisyyksiin ruutuajasta, arkiaamujen lähtötilanteisiin ja pienemmän lapsen vahvaan omaan tahtoon. Oli hienoa huomata, että perheessämme on jo monia hyvin tai erittäin hyvin toimivia tilanteita. Usein huomio kiinnittyy negatiivisiin asioihin, vaikka hyvää olisi paljon enemmän. Alkukartoitus orientoi hyvin kurssiin ja antoi tunteen, että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Minä-viestit
Viestimme usein ajatuksistamme ja tarpeistamme epäsuorasti ja epäselvästi. Tämä voi johtaa väärinkäsityksiin, joista seuraa ainakin viestin lähettäjälle pettymistä ja turhautumista. Usein epäselvät viestit ovat myös kuulijalle hämmentäviä tai loukkaavia. Lasteni kanssa olen oppinut melko hyvin käyttämään minä-viestejä ja olen kokenut ne aina perustelluiksi. Pieni lapsi ei voi ymmärtää, mitä aikuinen mielessään oikeasti tahtoo tai toivoo – on siis parempi sanoa asia suoraan. (Suoraan sanominen ei tarkoita tietenkään töykeyttä, asiansa voi ilmaista yhtä aikaa jämäkästi ja ystävällisesti.)

Mutta miksi odotamme, että muut aikuiset ymmärtäisivät meitä aina täydellisesti? Kuulijalla on omat lähtökohtansa, ennakko-oletuksensa ja tulkintansa. Jos sanomme esimerkiksi:”Sinä et koskaan auta minua”, on viesti hyvin erilainen kuin mitä yritämme sanoa: ”Olen väsynyt ja tarvitsisin sinulta apua.” Kurssilla vasta todella oivalsin, että hyvää viestintää pitäisi hyödyntää enemmän myös esimerkiksi parisuhteessa sekä ystävien ja omien vanhempien kanssa.

Kurssin aikana tehostin minä-viestintää etenkin työyhteisössäni, ja koin sen valtavan antoisaksi. Minä-viestintä vaati kyllä pientä rohkeuden hyppyä. Avoin omista ajatuksista ja tunteista kertominen on hieman pelottavaa, koska siihen sisältyy riski torjutuksi tulemisesta. Itsensä asettaminen haavoittuvaiseen asemaan kuitenkin kannatti. Kukaan ei torjunut tai ollut töykeä, vaan päinvastoin kohtaaminen ja keskinäinen ymmärrys lisääntyivät. Avoin viestintä näytti myös tarttuvan. Työkaveritkin tuntuivat kertovan avoimemmin tunteistaan ja toiveistaan työkavereita kohtaan. Kokeilin minä-viestintää myös useissa muissa ihmissuhteissa. Välillä tein sen värisevin sydämin loukkaantumisen pelossa, mutta joka kerran se kannatti.

Näiden kokemusten jälkeen voin vain ihmetellä: miksi rehellisyys ja avoimuus onkaan niin vaikeaa? Miksi me koemme sen pelottavaksi ja paljastavaksi? Ehkä olemme jo lapsina kohdanneet toimimattoman viestintä- ja vuorovaikutuskulttuurin haitalliset vaikutukset. Ainakin minä muistan monen monta kertaa, kun en lapsena tullut ymmärretyksi, tai koin torjuntaa. Toivottavasti omat ja kaikki muutkin lapset saavat jatkossa kokea enemmän hyväksyvää kohtaamista.

Aktiivinen kuuntelu
Olen ihminen, joka pyrkii ratkomaan ongelmat ja poistamaan epäkohdat. Koska olen ollut haukkana ehdottomassa uusia toimintatapoja, en ole ollut kauhean hyvä kuuntelija. Usein koen houkutusta myös vertailla omia kokemuksiani:”Mutta arvaapas miten meillä on!”. Joskus keskustelukumppani ei kuitenkaan tahtoisi valmiita ratkaisuja tai vertailemista, vaan pelkkää kuuntelevaa korvaa.

Olen tiennyt aktiivisen kuuntelun olevan hyödyllistä, mutta käyttänyt sitä joskus aivan väärin – sekä teknisesti että väärällä asenteella. Joskus olen kuunnellut lasta näennäisen aktiivisesti, mutta johdatellen. Olen saattanut toivoa, että lapsi itse päätyisi samaan mielipiteeseen, kuin omani on, ja siten muuttaisi käyttäytymistään toivomallani tavalla. Näinhän aktiivista kuuntelua ei voi eikä saa käyttää. Tarkoituksena ei ole manipuloida ja johdatella puhujan ajatuksia, vaan aidosti yrittää ymmärtää häntä.

Vilpittömilläkin aikeilla kuunteluni on keskittynyt pitkälti sen toistamiseen, mitä puhuja on juuri sanonut. Aktiivisesta kuuntelusta on tullut papukaijapuhetta. Kurssilla sain rohkeutta havainnoida tarkemmin ja monipuolisemmin puhujaa: sanojen lisäksi voi kuunnella keskustelukumppanin ääntä, eleitä, ilmeitä ja tunneilmaisua. Tällainen kuunteleminen ei ole aina helppoa, mutta puhujalle se voi antaa arvokkaan kokemuksen kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta.