Kuten rangaisemista myös palkitsemista on syytä välttää. Syitä siihen on useita: Ensinnäkin kiintymysvanhemmuudessa painotetaan sisäistä motivaatiota. Sisäinen motivaatio tarkoittaa sitä, että lapsi tekee jotain, koska hän itse haluaa. Pyritään siis herättämään lapsen oma halu tehdä tai oppia. Ulkoiset palkkiot sekä palkitseminen vievät huomion pois tekemisestä ja keskittyvät vain lopputulokseen sekä siitä saatavaan palkintoon. Pitkällä tähtäimellä lapsi/nuori todennäköisesti pyrkii kaikin keinoin välttämään toimintaa, josta häntä on palkittu, koska hänellä ei ole aitoa halua siihen ja saattaa jopa kokea sen vastenmielisenä.

Toiseksi palkitsemisessa aikuinen asettaa itsensä lapsen yläpuolelle. Aikuinen arvottaa ja arvostelee lapsen toimintaa. Vanhemman hyväksymisestä tulee ehdollista – se ansaitaan vain oikeanlaisella toiminnalla. Kiintymysvanhemmuudessa lapsi ja aikuinen nähdään tasa-arvoisina (huom! EI tasavertaisina) toimijoina, ja tätä tasa-arvon periaatetta palkitseminen rikkoo.

Kolmanneksi palkitseminen vaikuttaa heikentävästi lapsen itsetuntoon. Lapsen itsetunto pohjautuu vain onnistuneisiin suorituksiin. Lapsen käsitys omasta hyvyydestään riippuu siis siitä, toimiiko hän niin kuin aikuinen haluaa. Jos lapsi epäonnistuu toiminnassa tai ei pysty sitä suorittamaan, kokee hän olevansa huono. Tätä nimenomaan kiintymysvanhemmuudessa halutaan välttää! Lapsesta iloitaan omana itsenään – lapsi itsessään on ilon aihe, eivät suoritukset.

Käytännössä lapsi ei tarvitse ulkoisia palkkioita, vanhemman ilo ja läsnäolo riittävät palkinnoksi. Sisäisen motivaation, oman halun heräämiseen menee oma aikansa, ja palkitseminen on hidaste tai jopa este sille.

Tiivistäen voidaan sanoa, että palkitseminen ei kuulu kiintymysvanhemmuuteen, koska

• olennaista on lapsen oma halu tekemiseen
• lapsi ja aikuinen ovat tasa-arvoisia
• iloitaan lapsesta, ei suorituksista.

Palkitsemisen sijaan kannattaa sanoittaa lapsen tunteita ja kuunnella aktiivisesti sekä muistaa, että läsnäoleva aikuinen on lapselle parasta, mitä hän voi saada.