Kun pohdin kiintymysvanhemmuuden merkitystä minulle, tulee mieleeni keskustelu ystäväni kanssa muutaman vuoden takaa. ”Tiedätkö sellaisesta Kiintymysvanhemmuusperheet-ryhmästä?” kysyi ystäväni, kun lapseni oli ihan pieni vauva. Olimme tutustuneet kun odotimme lapsia, jotka syntyivät parin kuukauden ikäerolla. Tästä kysymyksestä ja ystävyydestä olen äärettömän kiitollinen! Yhtäkkiä löytyi kokonainen ryhmä vanhempia, joiden kanssa pystyi pallottelemaan ajatuksia ja joilta sai tukea omaan vanhemmuuteen. Samalla kun olin mukana keskusteluissa vahvistui ajatus siitä, millä periaatteilla haluan lapseni kanssa toimia. Kantaviksi arvoiksi muodostuivat lempeys ja rakentava vuorovaikutus. Sain ryhmän kautta rohkeutta seisoa omien valintojeni takana ja kyvyn halutessani perustella, miksi meillä tehdään näin. 

Tilanteita, joissa lempeällä läsnäololla ja rakentavalla vuorovaikutuksella on selvitty haasteista ja onnistuttu vahvistamaan yhteyttä perheen sisällä on lukemattomia. Samalla koen, että olen myös vahvistanut yhteyttä itseeni, millä on ollut suuri vaikutus kaikkeen vuorovaikutukseen, myös perheen ulkopuolella. Suurimmat oivallukset liittyvät lapsen rajojen kunnioittamiseen ja omista rajoista kiinnipitämiseen selkeästi ja lempeästi. Ja se, että kaikki lähtee itsestä ja omista tunnetaidoista. Omien haasteiden kohtaaminen auttaa suhtautumaan sekä itseen, että lapseen myötätunnolla. Valmista tuskin tulee tunnetaitojen saralla, mutta ainakin tilanteita, joissa pääsee harjoittelemaan tulee jatkuvalla syötöllä. Ja eikö sitä sanota, että harjoitus tekee mestarin.