Läsnäolo on aitoa keskittymistä hetkeen ja siihen, mitä on tekemässä. Läsnäollessa ajatukset eivät harhaile, vaan ihminen on keskittänyt kaikki aistinsa siihen, mitä parhaillaan tapahtuu. Aidoimmillaan läsnäolo on silloin, kun sitä ei erikseen tarvitse tavoitella, analysoida tai ajatella. Taito olla läsnä onkin ihmiselle luontaista, minkä huomaa erityisen hyvin pieniä lapsia katsoessaan.

Yhtälailla on luonnollista, että kun ihminen vanhenee, hän on yhä enemmän ajatuksissaan ja vähemmän läsnä tässä hetkessä. Kasvamisen myötä yksilön tehtävät ja vastuut lisääntyvät, minkä vuoksi esimerkiksi suunnitteleminen on hyvin tärkeää. Toisinaan tämä kuitenkin menee liiallisuuksiin, ja ihminen suunnittelee, pohtii ja murehtii asioita myös silloin, kun olisi tärkeämpää keskittyä tähän hetkeen. 

Hetkeen keskittyminen ja kokonaisvaltainen läsnäolo tuntuvatkin toisinaan hämmästyttävän vaikeilta. Ympärillä on jatkuvasti asioita, jotka vetävät huomiota pois tästä hetkestä. Työ- tai opiskeluasiat tunkeutuvat mieleen vapaa-ajalla, ja kotona keskeneräiset kotiaskareet ovat jatkuvasti silmien alla. Samaan aikaan älypuhelin ja sen tarjoama sosiaalisen median maailma ovat vain käden ojennuksen päässä, ja yksinään huutava televisio saattaa pauhata taustalla. Arjen puristuksessa voikin joskus käydä niin, että läsnäolo katoaa jonnekin tehtävien, ruutujen ja kiireen sekamelskaan. Onneksi läsnäoloa on mahdollista harjoittaa, ja lapset tarjoavat siihen mitä mainioimman tilaisuuden. 

LAPSI KAIPAA AIKUISEN LÄSNÄOLOA

Myös lapsen kanssa ollessa voi joskus käydä niin, että läsnäoleva yhdessäolo vaihtuu lähinnä paikalla olemiseen. Vanhempi saattaa ajatella olevansa lapsen kanssa joka päivä eikä välttämättä tule tarkastelleeksi, kuinka paljon hän todella keskittyy yhdessä vietettyyn aikaan. Yhteiset askarteluhetket muuttuvat huomaamatta aikuisen sometuokioiksi, automatkat puhelumaratoneiksi, ja ulkoilusta voi tulla pakkopullaa. Jatkuva huomion jakaminen muihin asioihin silloinkin, kun on näennäisesti läsnä, voi antaa lapselle viestin: “Sinun seurasi ei ole tarpeeksi kiinnostavaa”. 

Lapsi kuitenkin kaipaa aikuisen läsnäoloa. Hän kaipaa yhteisiä hetkiä ja puuhia, jolloin molemmat keskittyvät samaan asiaan, kuulevat ja näkevät toisensa aidosti. Hän kaipaa kokemusta siitä, että aikuinen viihtyy juuri hänen seurassaan ja haluaa viettää aikaa juuri hänen kanssaan. Kun aikuisella ja lapsella on arjen keskellä hetkiä, jolloin molemmat ovat läsnä toisilleen, tuntee lapsikin olevansa rakastettu ja arvostettu, hyvää seuraa. Hän tuntee, että yhdessä vietetty aika on tärkeää myös aikuiselle ja että aikuinenkin kaipaa yhdessäoloa. 

Myös silloin, kun haluaa suhtautua myötätuntoisesti perheen muihin jäseniin ja itseensä, on tärkeää osata olla läsnä. Omien ja muiden tunnetilojen huomaaminen ja niiden äärelle pysähtyminen helpompaa, kun on aidosti läsnä tässä hetkessä. Väsymystään raivoavaan lapseen voi olla vaikeaa suhtautua myötätuntoisesti, jos omat ajatukset pyörivät hoitamattomissa kotiaskareissa, ja omat vaikeat tunteet ja syyt niiden taustalla voivat jäädä tiedostamatta, jos jatkuvasti vain paahtaa asiasta toiseen.

Läsnäolevaa kuuntelua on kuitenkin mahdollista harjoitella.

LAPSI HAASTAA AIKUISTA OLEMAAN LÄSNÄ

Sen lisäksi, että lapset kaipaavat aikuisen läsnäoloa, pystyvät he omalta osaltaan myös opettamaan sitä. Lapsilla on ihailtava kyky huomata elämän pienet ihmeet, asiat, joiden ohi aikuiset helposti kulkevat ilman, että kiinnittävät niihin sen enempää huomiota. Lukemattomia ovat ne kerrat, kun oma poikani on kyykistynyt ihmettelemään kauniisti kukkivaa kukkaa, maassa mönkivää hyönteistä tai tiellä hyppelevää lintua. Aikuisten kannattaakin ottaa mallia lapsista ja pyrkiä useammin pysähtymään ja katsomaan maailmaa lapsenomaisin, hämmästelevin silmin. 

Sen lisäksi, että lapsi omalla käytöksellään mallintaa läsnäoloa, tulee tavallisessa arjessa toistuvasti vastaan tilanteita, joissa lapsi sanallisesti tai sanattomasti pyytää vanhempaansa olemaan läsnä. Näin käy esimerkiksi silloin, kun lapsi tuo aikuiselle satukirjaa, esittelee uutta piirustustaan tai laskiessaan liukumäkeä huutaa: “Katso, äiti!” Läsnäolon kaipuu voi välillä purkautua myös kielteisempinä tapoina, sellaisena käytöksenä, joka usein tulkitaan “tahalliseksi kiukutteluksi”.

Edellä kuvaillut tilanteet saattavat aikuiselle näyttäytyä keskeytyksinä, jotka pahimmillaan ottavat päähän ja kiristävät hermoja. Samalla ne kuitenkin tarjoavat arvokkaan mahdollisuuden tarkastella omaa läsnäoloaan ja pysähtyä silloin, kun arjen liiallinen suorittaminen meinaa imaista mukaansa. Aikuinen voi kysyä itseltään, onko ollut sinä päivänä lapselle aidosti läsnä. Onko sillä hetkellä todella kiire vai onko hoppu lähinnä oma käyttäytymismalli, jota ei tule kyseenalaistaneeksi? Olisiko aikuisen sittenkin mahdollista keskeyttää puuhansa ja keskittyä yhdessä olemiseen, edes ihan pieneksi hetkeksi? Minä ainakin olen monet kerrat huomannut meneväni niin sanottuun suorittamisen tilaan silloinkin, kun sille ei olisi tarvetta. Samalla olen huomannut, että nuo hetket, jolloin kesken suorittamisen pysähdynkin aidosti lapsen asian äärelle, tarjoavat paljon iloa paitsi lapselle, myös minulle. Noissa hetkissä on jotain ihmeellistä.