odotukset - Kiintymysvanhemmuus ry

Itsenäistyvä koululainen

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 17 Nov 2022 15:35:17 +0000

Vanhemmuudessa saattaa alkaa aivan uudenlainen vaihe, kun lapsi aloittaa koulun. Yhtäkkiä lapselta odotetaan paljon enemmän itsenäisyyttä ja lapsi itsekin alkaa tekemään enemmän päätöksiä omaan ajatteluun tukien. Kouluikäinen ei enää ole niin täysin aikuisten valvonnan ja ohjailun alla, kuin aiemmin. Tämä saattaa aiheuttaa huolta vanhemmassa: Miten pysyn perillä siitä, miten lapsellani menee, kun en saakkaan enää päivittäistä selontekoa lapsen päivästä? Miten taiteilla sen suhteen, paljonko lapsen voi antaa mennä ja paljonko pitää kontrolloida?

Koululaisen vanhempi joutuu joskus elämään pienessä epätietoisuudessa. Vai kuulostaako seuraava keskustelu koululaisen kanssa tutulta?

“Miten meni koulussa?”
“Ihan hyvin…”
“Mitä kivaa teitte?”
“En muista.”
“Mikä huolestutti tänään?”
“Ei mikään kai…“

Lapsen omaan harkintakykyyn ja itseohjautuvuuteen myös luotetaan enemmän. Enää ei ole aikuista aina lähistöllä seuraamassa ja ohjaamassa tilanteissa. Joskus lapsi saattaa raottaa koulupäivän tapahtumia, mutta vanhemmalle jää silti vähän kädetön olo. Alla tyypillinen keskustelu koululaisen kanssa:

“Tuli riitaa tänään kaverin kanssa.”
“Voi ei! Mitä tapahtui?”
“En mä jaksa selittää.”
“Miten selvititte riidan?”
“Ei me selvitetty.”
“Näkikö joku aikuinen?”
“Ei.”
“Kerroitko aikuiselle?”
“En.”
“Miten mä voisin auttaa?”
“En mä halua puhua tästä nyt…”

Vanhempana herää huoli siitä, miten voin tukea lastani, kun en edes oikein tiedä mitä on tapahtunut. Ja lapsi on sillä hetkellä haluton selvittämään asiaa. Toisaalta vanhempana miettii sitä, miten olla antamatta huolelle liian isoa sijaa vaan antaa lapselle kokemuksia siitä, että hän osaa itse selvittää ja saa itse tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä. Mutta miten samalla huomata tilanteet, joissa lapsi ei pärjää yksin ja aikuisen pitää puuttua tilanteeseen.

Lapsi oman elämänsä asiantuntijana

Toimiva perhe-mallissa aikuisen ei pitäisi ratkoa lapsen ongelmia, vaan tukea lasta löytämään itse hyvät ratkaisut, esimerkiksi kuuntelemalla aktiivisesti. Myös Laura Markham puhuu siitä, että lapselle ei pitäisi heti antaa neuvoja ja ohjeita tai kieltää toimimasta tietyllä tavalla, vaan haastaa lasta miettimään, minkälaisia vaikutuksia hänen suunnitelluilla teoillaan on. Teorian tasolla ymmärrän ja ostan nämä ajattelut, totta kai näin kannattaisi toimia. Todellisuudessa haluaisin varmistaa, että lapsellani on kaikki hyvin, että hän osaa tehdä oikeat valinnat ja välillä jopa ohjata oikealle tielle, jos ei lapsi näytä itse sitä löytävän. Välillä pitää kuitenkin pysähtyä ja kuulostella lasta. Kuinka isosti tämä asia lasta vaivaa? Onko lapsi iloinen vai huolestunut? Missä tilanteissa voin luottaa siihen, että lapset löytävät ratkaisun ongelmaan ja koska pitää hieman aktiivisemmin puuttua ja tukea.

Vahva yhteys lapseen ja luottamus. Näillä pelikorteilla tunnen pääseväni melko pitkälle. Vahva yhteys auttaa minua tulkitsemaan ja ymmärtämään lasta, vaikka sanoja ei olisi. Vahva yhteys auttaa lasta myös kertomaan asioista, sitten kun hetki on oikea. Luottamusta tarvitsen siis siihen, että luotan lapsen kertovan minulle, jos jokin vaivaa. Minun pitää vain olla läsnä ja tarjota mahdollisuuksia keskustelulle. Luotan myös siihen, että lempeällä ja empaattisella otteella, olen luonut lapselle hyvät lähtökohdat oppia reflektoimaan omaa toimintaa. Lapsen maailmasta usein puuttuu harmaan eri sävyt ja virheet tuntuvat isoilta, kun niitä ei ole vielä joutunut kokemaan niin monia, kuin aikuisena. Suhtautumalla lempeästi virheisiin, voin luoda niistä lapselle oppimiskokemuksia sen sijaan, että lapsen pitäisi joutua peittelemään ja häpeämään niitä yksin. Yhdessä käsittelemällä, voin tuoda näkökulmaa lapselle, minullekin on käynyt noin ja asiat on silti saatu ratkaistua.

Joskus minun on myös hyväksyttävä se, että lapsella saattaa kestää kauemmin opetella jokin sosiaalisista taidoista. Minun pitää luottaa siihen, että lapsi tämän taidon joskus oppii, kunhan hän saa harjoitella empaattisessa ilmapiirissä.

Rajat laajenevat

Koululaisen fyysinen reviiri myös kasvaa. Vanhempana joudun pohtimaan sitä, missä menee vapauden, vastuun ja heitteillejätön raja. Voinko antaa lapsen tehdä ja olla yksin ja itsenäisesti? Milloin tämä vastuu on liian suuri ja minun pitäisikin vahtia tai rajoittaa? Mitä jos jotain tapahtuu, ja en olekaan ollut huolehtimassa? Tietääkö ja osaako lapsi varoa kaikkia vaaran paikkoja? Miten tämän pelon kanssa voi elää? Vanhempaa kalvaa tietoisuus siitä, että lapsi kulkee liikenteessä yksin tai epätietoisuus siitä, missä lapsi minäkin hetkenä on ja miten järkevästi lapsi osaa toimia eri tilanteissa.

Koululaiselta odotetaan paljon. Pitää olla itsenäinen ja osata huolehtia itse omista asioista. Samalla vanhemman odotetaan olevan hyvinkin perillä lapsen tekemisistä ja olevan vastuussa ja pystyvän vaikuttamaan lapsen tekemisiin myös kodin ulkopuolella. Miten vanhempana taiteilla sen suhteen, että luottaa lapseen ja antaa sopivasti tilaa ja mahdollisuuden toimia itsenäisesti, mutta samalla pitää huolen siitä, että lapsella on edellytykset pärjätä ja lapsi osaa tarvittavat taidot.

Merkitykselliset säännöt

Jokainen meistä kaipaa selkeyttä ja merkityksellisyyttä. Yritän tätä soveltaa myös rajoihin ja sääntöihin. Kun kerron lapselle omista odotuksistani, esimerkiksi, miten liikenteessä kuuluu käyttäytyä, niin kerron myös perustelut mahdollisimman havainnollisesti. En voi olettaa, että abstraktit asiat jäisivät lapsen mieleen tai että lapsi muistaisi säännön, joka ei tunnu merkitykselliseltä. Usein kysyn myös lapselta, että miten hän ajattelee, että odotan hänen käyttäytyvän tietyssä tilanteessa. Näin varmistun siitä, että olemme ymmärtäneet asian samalla tavalla.

Kun olen näin havainnollistanut lapselleni omia arvojani, niin voin vain luottaa ja odottaa. Todennäköisesti ei aina mene kaikki niin kuin haluaisin, mutta kuuntelemalla herkällä korvalla ja olemalla riittävästi läsnä, saan ehkä vihiä siitä, mitä lapsen elämässä tapahtuu silloin, kun kukaan aikuinen ei näe.

Anna lapsen myös olla pieni ja tarvitseva

Kouluikäinen ei välttämättä enää hakeudu päiväsaikaan aikuisen seuraan samalla tavalla kuin ennen. Lapsi saattaa huidella naapurustossa kavereiden kanssa ja tulla kotiin vasta iltapalalle. Miten sitten olla läsnä ja kuunnella tällaisessa tilanteessa. Vanhempana haluan priorisoida lasten asiat aina kuin mahdollista. Usein pitää muistuttaa lasta, että työaikana kesken palaverin ei sovi keskeyttää, mutta syliin voi aina tulla. Ja kun palaverit on ohi, niin otan pienen tauon ja käyn halimassa ja kysymässä lapsilta kuulumiset. Jos palaveria ei ole, niin silloin pystyn keskeyttämään työn ja kuunnella lasta.

Nukkumaanmenon aikaan tulee viimeistään se hetki, kun lapset viihtyvät kainalossa ja päivän aikana askarruttamaan jääneet asiat tulevat mieleen. Tässä kohtaa priorisoin myös lasten asiat. Perhepedissä unta hakiessa, on hyvä hetki kuunnella, yrittää ymmärtää ja myös täyttää rakkauspankit haleilla ja hieronnalla. Pimeydessä ja ihan lähekkäin on myös helpoin hetki kertoa myös niistä kipeistä ja satuttavista tunteista ja ajatuksista, jotka valoisaan aikaan tuntuvat liian isoilta. Siksi meillä edelleen lapset nukahtavat kainaloon. Isokin lapsi saattaa kokea yön aikaista pelkoa ja ikävää vanhemmasta, vaikka päivän aikana ei aikuista olisikaan kaivannut.

Julkaistu 11/2022.

Ehdoton rakkaus ja vanhemmuuden ihanne

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 16 Dec 2021 12:17:47 +0000

Vanhemmuus on rankkaa. Siihen liittyy paljon odotuksia, mutta myös pettymyksiä itseä kohtaan. Pettymyksiä siitä, ettei olekaan osannut toimia omien ihanteidensa mukaisesti ja pettymyksiä siitä, että lapsi ei toimikaan toivotulla tavalla. Näiden odotusten ja pettymysten ristiaallokossa on vaikea elää ja toisinaan se purkautuu ulos pettymyksenä ympäristöä ja siitä tulkittuja vaatimuksia kohtaan.

Kiintymysvanhemmuuden pohjana ja ihanteena on ehdoton rakkaus lasta kohtaan. Ehdoton rakkaus perustuu jokaisen ihmisen itseisarvoon, siihen, että jokainen ihminen on ehdottoman rakkauden arvoinen. On kuitenkin selvää, että tämänkaltaista ehdotonta rakkautta ei voi aina ja kaikissa olosuhteissa toteuttaa. Se on ihanne, joka määräytyy ihmisarvon pohjalta. Myös kiintymysvanhemmuuden voi ajatella olevan ihanne, jota ei koskaan täysin voi toteuttaa.

Ehdotonta rakkautta pyritään kiintymysvanhemmuuteen liittyvillä tavoilla osoittamaan lapselle täyttämällä hänen tarpeitaan ja kohtaamalla hänet yksilöllisyyttä kunnioittaen, keskustellen ja tunteita ymmärtäen. Lapsen tarpeiden täyttämisellä viestitään lapselle hänen olevan niin arvokas, että vanhempi tahtoo täyttää tämän tarpeet. Lapselle pyritään näin osoittamaan tämän itseisarvo. Kiintymysvanhemmuuden tarkoitus on vaikuttaa kiintymyssuhteen laatuun, joka taas vaikuttaa ratkaisevasti lapsen tunne-elämän kehittymiseen.

Ehdoton rakkaus on sitä, että lapsen ei tarvitse ansaita vanhemman rakkautta, vaan hän on itsessään niin arvokas, että vanhempi on valmis vastaamaan hänen psyykkisiin ja fyysisiin tarpeisiinsa, toisinaan omien tarpeidensa kustannuksella. Tämänkaltainen ehdoton rakkaus on myös parisuhteessa yksi tärkeä, pariskuntaa yhteen liittävä rakkauden muoto. Ehdottomassa rakkaudessa ihminen voi luottaa siihen, että hän voi vapaasti ilmaista tunteitaan, että hän on rakastettu kaikkine tunteineen.

Ehdoton rakkaus voidaan jakaa neljään piirteeseen:

Se ei toimi ansaitsemisperiaatteella, vaan on spontaania. Lapsen ei tarvitse kamppailla voittaakseen vanhemman rakkauden, hänen ei tarvitse ansaita vanhemman rakkautta. Kiintymysvanhemmuudessa tätä pyritään osoittamaan mm. välttämällä lapsen suorituksen kehumista. Lapsen itsetuntoa ja kokemusta itsestä arvokkaana olentona pyritään tuomaan esiin ennemmin olemalla kiinnostuneita lapsen piirustuksen yksityiskohdista, kuin kuittaamalla se automaattisesti hienoksi.
Rakkaus ei perustu siihen, mitä hyötyä, iloa tai turvaa vanhempi voi ajatella saavansa lapsen kautta. Vanhempi ei tarjoa rakkauttaan ehdoilla. Kiintymysvanhemmuudessa pyritään ymmärtämään, että mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän lapsen turvallinen kehitys vaatii vanhemmalta kompromisseja omien tarpeidensa suhteen.
Rakkaus luo pohjan myönteiselle kehitykselle, se tarjoaa perustan, johon lapsen tunne-elämän ja koko persoonallisuuden kehitys mahdollistuu. Kiintymysvanhemmuuteen liittyvien tapojen avulla viestitään lapselle, että hän on niin arvokas ja ihana, että hänen vuokseen ollaan valmiita näkemään vaivaa.
Rakkaus luo perustan vanhemman ja lapsen väliselle yhteydelle, jota ei voi rikkoa. Kiintymysvanhemmuudessa ajatellaan, että tämä varhainen kompromissien tekeminen kantaa pitkälle. Tarpeisiinsa vastinetta saaneesta vauvasta kasvaa vanhempiinsa luottavainen lapsi, joka myös itse osaa ja pystyy huomaamaan muiden ihmisten tarpeita.

Jokaisella ihmisellä, jokaisella lapsella, on oikeus saada osakseen ehdotonta rakkautta ja kunnioittavaa, lempeää kasvatusta. On elintärkeää tietää olevansa arvokas olento, huolimatta siitä mitä tekee ja kuinka suoriutuu. On elintärkeää tietää tarpeidensa olevan niin arvokkaita, että niihin vastataan. Jos lasta ei kohdata ehdottoman rakkauden periaattein, jos häntä ei kunnioiteta ja arvosteta valmiina, itseisarvoisena ihmisenä, hän tulee loukatuksi ja pettyy. Lapsen eettisesti vääränä pidetty käytös on aina osittain reaktiota siihen, ettei häntä ole kohdattu hänen ihmisarvonsa edellyttämällä tavalla.

Kasvattajana on hyvin kipeää tiedostaa, että ihannetta ei voi koskaan täysin saavuttaa ja että tulee väistämättä tekemään tekoja, jotka loukkaavat lasta ja toimivat vastoin tämän itseisarvoisena olentona ansaitsemaansa ehdotonta rakkautta. Kasvattajana joudumme jatkuvasti tilanteisiin, joissa oma rajallisuutemme tulee vastaan esimerkiksi väsymyksen muodossa. Myös kasvattajilla itsellään on tarpeita, joita voi olla hyvin vaikea toisinaan laittaa lapsen tarpeiden taakse. Se saa helposti aikaan puolustusreaktion, sen, että hylkää ihanteen, pitää sitä totaalisen saavuttamattomana. Kritisoi sitä.

Ihanteen hylkääminen olisi houkutteleva, joskin huono vaihtoehto. Olisi helppoa ajatella, että vähempikin riittää. Että on ihan suotavaa olla välittämättä siitä kuinka viestisi lapselle ehdotonta rakkautta. Ihanne kuitenkin saa aikaan itsekriittistä pohdiskelua, jota vasten omaa toimintaa arvioidaan. Kasvattaja tiedostaa omat puutteensa, ja se auttaa häntä kehittymään sekä kasvattajana että ihmisenä ylipäänsä.

Ihannetta kohti pyrkivää toimintaa helpottaa se, että muistaa ehdottoman rakkauden yltävän myös kasvattajaan itseensä. Että hän, aivan kuten kasvattamansa lapsi, ansaitsee ehdottomaan rakkauteen perustuvan armahduksen virheistään. Että tekemänsä, itsemäärittelemänsä virheet eivät määrittele häntä persoonana niin, ettei hän voisi vaikuttaa niihin. Pettymykset itseensä kasvattajana ovat hallittavissa, niihin voi itse vaikuttaa ilman, että ne tuntuvat tulevan ulkopäin, ympäristöstä tulevina odotuksina. Vanhat tavat ja uskomukset ovat tiukassa, mutta tiedostamalla kasvatuksen takana olevia omia arvojaan, voi saada voimaa toimia kohti omia ihanteita. Arvojen mukaan toimiminen on yksi tärkeimmistä ihmisen hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä; arvot ja niiden mukaan toimiminen tarjoaa pysyvimmän tunteen elämän mielekkyydelle.

Realistinen tietoisuus siitä, mikä on oma ihanne ja kuinka oma toiminta suhteutuu siihen, on edellytys sille, että ihminen pystyy tämän ihanteen valossa korjaamaan puutteitaan ja kehittymään ihmisenä. Ehdoton rakkaus on ennen kaikkea voimaa, ja jokainen siitä nouseva teko itsessään palkitseva. On voimaannuttavaa huomata, että huolimatta pettymyksestä omaa toimintaansa kohtaan, voi silti toimia arvojensa mukaan, kulkea kohti omaa ihannetta, kun on itselleen armollinen ja sallii itselleen ja muille virheet sekä keskeneräisyyden.

– Annu Göös –

Lähteenä käytetty Tapio Puolimatkan teosta Kasvatus, arvot ja tunteet (Tapio Puolimatka ja Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2004)

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2017.