Vanhemmuudessa saattaa alkaa aivan uudenlainen vaihe, kun lapsi aloittaa koulun. Yhtäkkiä lapselta odotetaan paljon enemmän itsenäisyyttä ja lapsi itsekin alkaa tekemään enemmän päätöksiä omaan ajatteluun tukien. Kouluikäinen ei enää ole niin täysin aikuisten valvonnan ja ohjailun alla, kuin aiemmin. Tämä saattaa aiheuttaa huolta vanhemmassa: Miten pysyn perillä siitä, miten lapsellani menee, kun en saakkaan enää päivittäistä selontekoa lapsen päivästä? Miten taiteilla sen suhteen, paljonko lapsen voi antaa mennä ja paljonko pitää kontrolloida?
Koululaisen vanhempi joutuu joskus elämään pienessä epätietoisuudessa. Vai kuulostaako seuraava keskustelu koululaisen kanssa tutulta?
“Miten meni koulussa?”
“Ihan hyvin…”
“Mitä kivaa teitte?”
“En muista.”
“Mikä huolestutti tänään?”
“Ei mikään kai…“
Lapsen omaan harkintakykyyn ja itseohjautuvuuteen myös luotetaan enemmän. Enää ei ole aikuista aina lähistöllä seuraamassa ja ohjaamassa tilanteissa. Joskus lapsi saattaa raottaa koulupäivän tapahtumia, mutta vanhemmalle jää silti vähän kädetön olo. Alla tyypillinen keskustelu koululaisen kanssa:
“Tuli riitaa tänään kaverin kanssa.”
“Voi ei! Mitä tapahtui?”
“En mä jaksa selittää.”
“Miten selvititte riidan?”
“Ei me selvitetty.”
“Näkikö joku aikuinen?”
“Ei.”
“Kerroitko aikuiselle?”
“En.”
“Miten mä voisin auttaa?”
“En mä halua puhua tästä nyt…”
Vanhempana herää huoli siitä, miten voin tukea lastani, kun en edes oikein tiedä mitä on tapahtunut. Ja lapsi on sillä hetkellä haluton selvittämään asiaa. Toisaalta vanhempana miettii sitä, miten olla antamatta huolelle liian isoa sijaa vaan antaa lapselle kokemuksia siitä, että hän osaa itse selvittää ja saa itse tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä. Mutta miten samalla huomata tilanteet, joissa lapsi ei pärjää yksin ja aikuisen pitää puuttua tilanteeseen.
Lapsi oman elämänsä asiantuntijana
Toimiva perhe-mallissa aikuisen ei pitäisi ratkoa lapsen ongelmia, vaan tukea lasta löytämään itse hyvät ratkaisut, esimerkiksi kuuntelemalla aktiivisesti. Myös Laura Markham puhuu siitä, että lapselle ei pitäisi heti antaa neuvoja ja ohjeita tai kieltää toimimasta tietyllä tavalla, vaan haastaa lasta miettimään, minkälaisia vaikutuksia hänen suunnitelluilla teoillaan on. Teorian tasolla ymmärrän ja ostan nämä ajattelut, totta kai näin kannattaisi toimia. Todellisuudessa haluaisin varmistaa, että lapsellani on kaikki hyvin, että hän osaa tehdä oikeat valinnat ja välillä jopa ohjata oikealle tielle, jos ei lapsi näytä itse sitä löytävän. Välillä pitää kuitenkin pysähtyä ja kuulostella lasta. Kuinka isosti tämä asia lasta vaivaa? Onko lapsi iloinen vai huolestunut? Missä tilanteissa voin luottaa siihen, että lapset löytävät ratkaisun ongelmaan ja koska pitää hieman aktiivisemmin puuttua ja tukea.
Vahva yhteys lapseen ja luottamus. Näillä pelikorteilla tunnen pääseväni melko pitkälle. Vahva yhteys auttaa minua tulkitsemaan ja ymmärtämään lasta, vaikka sanoja ei olisi. Vahva yhteys auttaa lasta myös kertomaan asioista, sitten kun hetki on oikea. Luottamusta tarvitsen siis siihen, että luotan lapsen kertovan minulle, jos jokin vaivaa. Minun pitää vain olla läsnä ja tarjota mahdollisuuksia keskustelulle. Luotan myös siihen, että lempeällä ja empaattisella otteella, olen luonut lapselle hyvät lähtökohdat oppia reflektoimaan omaa toimintaa. Lapsen maailmasta usein puuttuu harmaan eri sävyt ja virheet tuntuvat isoilta, kun niitä ei ole vielä joutunut kokemaan niin monia, kuin aikuisena. Suhtautumalla lempeästi virheisiin, voin luoda niistä lapselle oppimiskokemuksia sen sijaan, että lapsen pitäisi joutua peittelemään ja häpeämään niitä yksin. Yhdessä käsittelemällä, voin tuoda näkökulmaa lapselle, minullekin on käynyt noin ja asiat on silti saatu ratkaistua.
Joskus minun on myös hyväksyttävä se, että lapsella saattaa kestää kauemmin opetella jokin sosiaalisista taidoista. Minun pitää luottaa siihen, että lapsi tämän taidon joskus oppii, kunhan hän saa harjoitella empaattisessa ilmapiirissä.
Rajat laajenevat
Koululaisen fyysinen reviiri myös kasvaa. Vanhempana joudun pohtimaan sitä, missä menee vapauden, vastuun ja heitteillejätön raja. Voinko antaa lapsen tehdä ja olla yksin ja itsenäisesti? Milloin tämä vastuu on liian suuri ja minun pitäisikin vahtia tai rajoittaa? Mitä jos jotain tapahtuu, ja en olekaan ollut huolehtimassa? Tietääkö ja osaako lapsi varoa kaikkia vaaran paikkoja? Miten tämän pelon kanssa voi elää? Vanhempaa kalvaa tietoisuus siitä, että lapsi kulkee liikenteessä yksin tai epätietoisuus siitä, missä lapsi minäkin hetkenä on ja miten järkevästi lapsi osaa toimia eri tilanteissa.
Koululaiselta odotetaan paljon. Pitää olla itsenäinen ja osata huolehtia itse omista asioista. Samalla vanhemman odotetaan olevan hyvinkin perillä lapsen tekemisistä ja olevan vastuussa ja pystyvän vaikuttamaan lapsen tekemisiin myös kodin ulkopuolella. Miten vanhempana taiteilla sen suhteen, että luottaa lapseen ja antaa sopivasti tilaa ja mahdollisuuden toimia itsenäisesti, mutta samalla pitää huolen siitä, että lapsella on edellytykset pärjätä ja lapsi osaa tarvittavat taidot.
Merkitykselliset säännöt
Jokainen meistä kaipaa selkeyttä ja merkityksellisyyttä. Yritän tätä soveltaa myös rajoihin ja sääntöihin. Kun kerron lapselle omista odotuksistani, esimerkiksi, miten liikenteessä kuuluu käyttäytyä, niin kerron myös perustelut mahdollisimman havainnollisesti. En voi olettaa, että abstraktit asiat jäisivät lapsen mieleen tai että lapsi muistaisi säännön, joka ei tunnu merkitykselliseltä. Usein kysyn myös lapselta, että miten hän ajattelee, että odotan hänen käyttäytyvän tietyssä tilanteessa. Näin varmistun siitä, että olemme ymmärtäneet asian samalla tavalla.
Kun olen näin havainnollistanut lapselleni omia arvojani, niin voin vain luottaa ja odottaa. Todennäköisesti ei aina mene kaikki niin kuin haluaisin, mutta kuuntelemalla herkällä korvalla ja olemalla riittävästi läsnä, saan ehkä vihiä siitä, mitä lapsen elämässä tapahtuu silloin, kun kukaan aikuinen ei näe.
Anna lapsen myös olla pieni ja tarvitseva
Kouluikäinen ei välttämättä enää hakeudu päiväsaikaan aikuisen seuraan samalla tavalla kuin ennen. Lapsi saattaa huidella naapurustossa kavereiden kanssa ja tulla kotiin vasta iltapalalle. Miten sitten olla läsnä ja kuunnella tällaisessa tilanteessa. Vanhempana haluan priorisoida lasten asiat aina kuin mahdollista. Usein pitää muistuttaa lasta, että työaikana kesken palaverin ei sovi keskeyttää, mutta syliin voi aina tulla. Ja kun palaverit on ohi, niin otan pienen tauon ja käyn halimassa ja kysymässä lapsilta kuulumiset. Jos palaveria ei ole, niin silloin pystyn keskeyttämään työn ja kuunnella lasta.
Nukkumaanmenon aikaan tulee viimeistään se hetki, kun lapset viihtyvät kainalossa ja päivän aikana askarruttamaan jääneet asiat tulevat mieleen. Tässä kohtaa priorisoin myös lasten asiat. Perhepedissä unta hakiessa, on hyvä hetki kuunnella, yrittää ymmärtää ja myös täyttää rakkauspankit haleilla ja hieronnalla. Pimeydessä ja ihan lähekkäin on myös helpoin hetki kertoa myös niistä kipeistä ja satuttavista tunteista ja ajatuksista, jotka valoisaan aikaan tuntuvat liian isoilta. Siksi meillä edelleen lapset nukahtavat kainaloon. Isokin lapsi saattaa kokea yön aikaista pelkoa ja ikävää vanhemmasta, vaikka päivän aikana ei aikuista olisikaan kaivannut.
Julkaistu 11/2022.