Olen kasvanut hyvin tavallisessa 90-lukulaisessa suomalaisperheessä. Vanhimpana lapsena omaksuin ja osin tahtomattani sain roolin, jossa korostuivat vastuullisuus, reippaus, pärjäävyys, kiltteys, itsenäisyys ja valitettavasti etenkin jälkikäteen ajateltuna myös tietynlainen yksinäisyys perheessä. Kotona ei puhuttu juuri mistään syvällisemmästä tai vakavammasta. Moni arkinenkin asia oli jotenkin mysterisoitu, eikä juuri mistään uskaltanut kysellä. Jos jostain tunteistani joskus kerroin, kuulin usein ”höpöhöpö” ja näin asia oli käsitelty. Joskus minulle myös naurettiin ja se aiheutti häpeää ja usein myös epätietoisuutta ja epävarmuutta.
Jatka lukemista “Minun myötätuntomatkani”
