Vuoden 2024 tunnetaidot-teemainen Lempeän kasvatuksen viikko alkaa lähestyä loppuaan. Viikon aikana olemme kokemuksellisissa blogiteksteissä pohtineet, millaista on elää eri-ikäisten lasten kanssa tunne-elämän näkökulmasta. Tänään tarkastelemme sitä, millaista on elää vanhempana tunteiden keskellä. Millaisia tunteita vanhemmuus herättää? Millaisia vaatimuksia vanhemmuus tunnetaidoille asettaa? Entä millaista on, kun vanhempi itsekin vasta harjoittelee tunnetaitoja? Jokaisella meistä on aiheesta varmasti omanlaisemme kokemus. Tässä yksi niistä.
VANHEMMUUS – VALTAVA TUNTEIDEN KIRJO
Kuusi vuotta sitten kevättalvella makasin silloisen kotimme olohuoneen sohvalla pikkuruinen, vastasyntynyt esikoislapsemme rinnallani. Olin aivan vastikään tullut äidiksi ja siinä sohvalla maatessani, vauvan tuhistaessa unta sylissäni, puhkesin onnenkyyneliin.
Vanhemmuuteen on alusta saakka sisältynyt poikkeuksellisen vahvoja tunteita. Odotusta ja onnea, pelkoa ja huolta, kiitollisuutta ja iloa. Lapsen kasvaessa myös kokemieni tunteiden kirjo on kasvanut.
Siellä, missä on tunteita, tarvitaan tunnetaitoja. Ennen äidiksi tulemista en ollut juurikaan kuullut tunnetaidoista, tai ainakaan en ollut kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Tämä tuskin on poikkeuksellista, sillä nykypäivän vanhempien ollessa lapsia ja nuoria tunnetaidoista ei juurikaan puhuttu eikä tunnetaitojen tukemisen merkitystä ymmärretty.
Kun sitten vauvan hoitoon liittyen tutustuin Kiintymysvanhemmuusperheet ry-yhdistykseen, sukelsin samalla lempeän kasvatuksen maailmaan. Opin pian, että lapsen tunnetaitojen tukeminen on hyvin tärkeää ja että minulla oli siitä paljon opittavaa.
En heti ymmärtänyt, kuinka suuri ja ihmiselämää läpiluotaava teema tunteet ja tunnetaidot todella ovatkaan. Ne eivät ole tärkeitä vain lapsen kehityksen tukemisessa, vaan ihan jokapäiväisessä elämässä. Tunnetaitojen avulla kykenemme muun muassa tunnistamaan, säätelemään ja ilmaisemaan omia tunteitamme. Ne auttavat meitä pärjäämään tunteidemme kanssa. Hyvät tunnetaidot mahdollistavat sen, että pystymme huomioimaan toistenkin tunteet paremmin.
LAPSET JA OMAT TUNNETAIDOT
Oman kokemukseni mukaan lasten kanssa eläminen haastaa tunnetaitoja enemmän kuin monet muut ihmissuhteet. Ensinnäkin, lapset ovat meille usein valtavan läheisiä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Läheisimmät ihmissuhteemme ovat yleensä juuri niitä, joissa koemme suurimman tunteiden kirjon.
Toiseksi, lasten elämä on hyvin tunnerikasta. Koettujen tunteiden kirjo on varsin laaja, tunteet vaihtelevat nopeastikin ja ne ovat usein hyvin intensiivisiä ja kokonaisvaltaisia kokemuksia. Ilosta hyppelevä lapsi vaikuttaa ilmapallon kevyeltä, kun taas pettymyksen nostattama kiukku tärisyttää varpaista hiusrajaan saakka.
Kaiken tämän keskellä lasten tunnetaidot ovat vasta kehittymässä ja he tarvitsevat runsaasti aputunnesäätelijän, usein juuri vanhemman, tukea. Niinpä aikuisen pitäisi enimmäkseen pystyä säätelemään omia tunteitaan niin, että hän pystyy huomioimaan lapsen tunteet ja toimimaan niiden kanssa rakentavasti. Tässä juuri tunnetaidoilla on suuri merkitys.
MISSÄ MENNÄÄN NYT?
Olen nyt siis ollut äitinä reilut kuusi vuotta. Tällä hetkellä saan olla äiti kahdelle pienelle lapselle, ja parhaillaan odotamme kolmatta lastamme syntyväksi. Kokemusta äitiydestä on tullut lisää.
Olisi hienoa voida kirjoittaa, kuinka vanhemmuuden alussa puutteelliset tunnetaitoni ovat nyt, harjoittelun ja oivallusten täyteisen matkan jälkeen, erinomaiset. Se ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa. Vanhemmuudessa kasvamisen, lapsen ja perheen kasvamisen myötä olen saanut huomata, että erilaiset ikä- ja kehitysvaiheet sekä elämäntilanteet haastavat tunnetaitoja eri tavalla. Aivan pienen lapsen kanssa haasteet ja ilonaiheet ovat erilaisia kuin isomman kanssa. Yhden lapsen kanssa elämä on erilaista kuin useamman lapsen vanhempana.
Äitiys ei aina ole ollut helppoa. Se on asettanut minut silmätysten omien kipukohtieni ja heikkouksieni kanssa. Yksi näistä kipukohdista on ollut juuri puutteelliset tunnetaidot. Olen monet kerrat ollut valtavan pettynyt omaan toimintaani. Erityisesti ne hetket, jolloin en ole osannut toimia yhtä rauhallisesti, rakentavasti ja lempeästi kuin olisin halunnut, ovat haastaneet käsitystäni itsestäni äitinä. Miten rauhallisena pysyminen tai edes rakentavasti kiukkunsa osoittaminen voi toisinaan olla niin vaikeaa? Miksi toimin väärin, vaikka koko ajan tiedän, ettei se ole kannattavaa? Olenko enää edes se lempeä äiti, joka olen kuvitellut olevani?
Onneksi heikkojen hetkien vastapainoksi on myös valtavasti – haastavia hetkiä enemmän – hyviä hetkiä. Myös sellaisia hetkiä, joissa tuntuu, että äitinä olen osannut toimia oikeinkin. Tällaisia hetkiä on esimerkiksi silloin, kun lapsi iltaisin käpertyy kainalooni nukkumaan, osoittaa rakkauttaan tai kertoo kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Samoin sisarusten välinen ilmiselvä rakkaus ja toisesta huolehtiminen saavat sydämeni sykkimään ilosta. Ja kun lapseni tiukan paikan tullen käskee minua hengittämään ja silittämään itseäni, voin toivoa, että ehkä hänen matkansa tunnetaitojen kanssa olisi jo hyvässä alussa.
Olen onnellinen siitä, että se äitiyden syvä ilo ja onni lapsista on säilynyt sydämeni pohjassa läpi kaikkien vaiheiden. Äitiys on toisinaan rankkaa, mutta se on silti parasta, mitä minä olen tässä elämässä tehnyt.
Sen sijaan, että sanoisin, että kulkemani tunnetaitomatka olisi valmis, voin sanoa, että tunnetaitoni ovat – ainakin toivoakseni – kehittyneet ja opittavaa riittää vielä runsaasti. Toisaalta tässä on juuri oma kauneutensa. Kenenkään meistä ei vanhempinakaan tarvitse emmekä edes voisi olla valmiita paketteja, vaan saamme yhä edelleen harjoitella, epäonnistua ja oppia. Samalla voimme näyttää lapsillemme arvokasta esimerkkiä siitä, etteivät aikuisetkaan aina osaa, ja kuinka mekin voimme pyytää anteeksi ja pyrkiä parempaan.
Blogitekstin lopuksi haluan vielä korostaa, että tämä kaikki on omaa kokemustani. Toivon, että joku voi samaistua tekstiini ja ehkä saada siitä vertaistukeakin. Samalla se ei varmastikaan kuvaa kaikkien vanhempien kokemuksia. Tekstin ei ole tarkoitus aiheuttaa vertailua, vaan ennemmin se on kurkistus yhden, vielä keskeneräisen äidin ajatuksiin.
– Kirjoittaja on Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n toimihenkilö –
Julkaistu 5/2024.
