Lapsen kasvaessa taaperosta leikki-ikäiseksi ja edelleen koululaiseksi ja nuoreksi joutuu vanhempi uudenlaisten kasvatushaasteiden eteen. Lapsen itsemääräämisen tarve lisääntyy samassa tahdissa iän kanssa, eikä yli 10-vuotiasta saa läheskään niin helposti toimimaan aikuisen toiveen mukaan kuin pienemmän lapsen. Samat keinot eivät toimi, hermot menevät vastaan sanomiseen ja tuntuu, ettei mikään auta. Omat lapseni ovat nyt kahdeksas- ja kolmasluokkalaiset ja olen ilolla päässyt tutustumaan lempeydellä kasvatetun nuoren kohtaamiseen.
Onko silloin jokin rikki tai jossain vika, kun nuori ei tee mitä sanotaan? Vai onko nyt kyse siitä, että Lempeä Kasvatus kantaa hedelmää ja nuori on oppinut omat rajansa ja haluaa itsenäistyessään niitä selkeämmin ilmaista? Pohdin, mitä tästä kaikesta voin kirjoittaa, ottaen huomioon, että sama nuori on kohdattu lempeän kasvatuksen menetelmin itsemääräämistä tukien. Hän siis haluaa tietää, mitä hänestä kirjoitetaan, eikä halua, että hänestä käytetään hänestä sanaa teini. Hän siis tiedostaa omat rajansa ja olen ylpeä siitä.
Pyrin siis tässä kieli keskellä suuta kirjoittamaan tätä tekstiä ja annan nuoreni oikolukea sen. Lisättäköön tähän kohtaan, että nuoren kanssa aihepiiristä keskustellessa, hän tarjoaa meidän hyvälle yhteistyölle selitystä: “Johtuiskohan ihan vaan siitä, et mä oon poikkeuksellisen älykäs?” Itse tietysti haluan uskoa, että viisaan nuoreni kanssa kohtalaisen leppoisa yhteiselo johtuu siitä, että olen uskaltanut pienestä asti kohdata hänet yksilönä, rakentanut vahvaa yhteyttä, ohjannut satoja tunteja tunnetaitoja ja tärkeimpänä: uskaltanut ääneen sanoa, että me olemme ystäviä. En tiedä, vieläkö tuo viimeinen nostattaa samaa vastustusta lapsen ollessa täysi-ikäinen, mutta ainakin ikäluokat 1-15 on ollut likipitäen kiellettyä kertoa, että olemme lasteni kanssa ystävyksiä.
Lempeän kasvatuksen ideologiaan sopii ajatus, että lapsen kanssa rakennettu yhteys kantaa hedelmää teini-iässä. Meistä kaikille on selvää, että yhteys lapseen hajoaa, mikäli kasvatamme rankaisemalla ja estämme vapaan tunneilmaisun.
Onko lempeästi kasvatettu nuori sitten automaattisesti rakentavaan vuorovaikutukseen kykenevä seesteinen pikkuaikuinen vai syyttääkö hänkin vanhempaa rageemisesta, kun pyydetään huonetta siivoamaan?
Kyllä, valitettavasti. Ja toisaalta kyllä, totta kai. Lempeä kasvatus ei voi pyyhkiä normaaleja kasvuun ja kehitykseen liittyviä kipuiluja pois, mutta kun yhteys on vahva, on nuoren kanssa mahdollista käydä keskustelua asioista myös teini-iässä. Eivät teini-ikäiset tyhmiä ole, vaikka hormonit kuohuvatkin. Usein meidän nuoresta löytyykin paljon sellaista viisautta, jota minulle ei vielä(kään) ole.
Joskus meillä raivotaan ja sitten jo vihataan hormoneja, jotka saavat aikaan äkkipikaisuutta. Usein on toivottu murrosiän menevän jo pian ohi. Sen verran vuosien tunnekasvatus on myös tuottanut tulosta, että nuori pystyy analysoimaan terävästikin tunteenpurkauksia ja olotilojaan sekä siinä hetkessä (“Mä tarviin nyt rauhaa”) että jälkeenpäin (“Tais vähän kuohua yli”).
Moni meistä vanhemmista on kasvanut ilman varsinaista tunnekasvatusta ja siksi valmiutemme kohdata niskojaan nakkeleva tai kiroileva teini voivat olla heikot. Ärrymme, hermostumme ja otamme lapsen toiminnan henkilökohtaisesti. Tähän minua on valmentanut oma kasvuni tunteiden osalta ja nyt jo 14 vuoden harjoittelu. Koska itse olen aloittanut tunnetaitojeni kehittämisen varsin myöhään, on myönnettävä, ettei nuoren tunnekuohut ensinnäkään poikkea aina omistani ja toisaalta, minä itse toisinaan aiheutan niitä tunnekuohuja. Nuorella on tarve itsenäisyyteen, eikä ole tarpeenmukaista käyttää valtaa. Silti minä joskus testaan onnistuuko ärjyminen, käskyttäminen, komentelu kiristely tai muut vuorovaikutustavat, jotka eivät kuulu rakentavaan vuorovaikutukseen. Lienee selvää, että nuori tässä kohdassa alkaa itsekin rageemaan; mitäs aloitin. Joskus jopa mietin, onko minun nuoruuden raivoamiset olleetkin oman isäni aiheuttamia, eikä murrosiän tuotoksia 🙂
Kun lapsen on kohdannut pienestä asti yksilönä, hänen tunteitaan on tunnistettu ja harjoiteltu kantamaan sekä tilanteita käyty läpi ja omia tunteita sanoitettu, ovat valmiudet alkaneet jo juurtua selkärankaan. Lisäksi minun on tärkeä tunnistaa oma temperamenttini ja reaktioni, mutta myös nuoren temperamentti ja tavat, joilla hänen tunnetilojaan otetaan vastaan. Minun on helppo tulkita, milloin nuori haluaa olla rauhassa tai toisaalta rajata omaa jaksamistani. Nuoren on helppo kertoa, mitä hän tuntee ja mitä tarvitsee. Me halaamme paljon ja sanomme myös ääneen, että kaipaamme halausta/ lohtua/ rauhaa tai mitä milloinkin.
Omien tunteiden tiedostaminen tuntuu olevan erinomaisen helppoa, kun sitä on tehnyt näin kauan. Kun lapsi pienenä raivotessaan tarvitsee vain läsnäoloa ja syliä komentamisen tai takaisin raivoamisen sijaan, niin sitä vahvemmin hän tarvitsee niitä teininä. Tietenkään haukkumista tai haistattelua ei tarvitse hyväksyä, mutta minun kokemuksellani nuori ei niitä yhtäkkiä toimintamalliksi vain ikänsä vuoksi ota, jos molemminpuolinen kunnioitus pelaa.
Helposti voin sanoa, että nuorellani on selvästi paremmat tunnetaidot kuin minulla hänen iässään tai jopa paremmat kuin minulla nyt. Minä opettelin 30+ vuotiaana tunnesanastoa, mutta lapseni huusi raivokkaasti jo kuusivuotiaana, ettei halua minua kertomaan, miltä hänestä tuntuu – koska tiesi sen jo itse. Lienee selvää, että nyt tunnekasvatusta on enää turha tehdä tunteita sanoittamalla. Tunnekasvatuksessa oleellista on sekin, ettei lasta koskaan jätetä tunteiden kanssa yksin ja vaikeissa tilanteissa autetaan. Myös se kantaa hedelmää. Tämä lapsi ei vielä 7-vuotiaanakaan halunnut tai kyennyt pyytämään anteeksi ja tilanteissa minä tein sen hänen puolestaan, hänen tukenaan. Nyt, kun nuori toimii väärin tai vain saa hormonimyrskyisiä tunnepurkauksia, hän aloittaa niiden läpikäynnin itsenäisesti ja kypsästi ja aina itsenäisesti pyytää anteeksi. Nuori myös tunnistaa ympäristön tunnetiloja herkästi ja pyrkii sanoittamaan aikuisen tunteita myös sisarukselleen.
Tunneilmapiiri heijastuu arkeen monen polven takaa. Autoritäärinen kasvatus on ollut vallitseva ja lasten tunteita ei ole ehditty arjessa kohtaamaan. Nuoren itsenäistymistarpeita on pidetty kapinointina, joskin nähty tarpeellisena kehitysvaiheena. Kapinoiva nuori on pitänyt laittaa kuriin samalla, kun on koettu, että ainahan nuoret ovat näin toimineet. Oma kokemukseni on tässä kohtaa vain yhdestä nuoresta, joten kaikki, mitä koemme, voi hyvinkin olla puhdasta sattumaa. Silti haluan uskoa myös oman kasvutaustani ja ponnistelujeni vaikutukseen. Olen itse saanut kasvaa varsin rauhassa ja omia päätöksentekotaitojani on tuettu, eikä lapsuus- tai nuoruusaikana kypsymistäni ole tukahdutettu autoritäärisella otteella. On siksi ollut luontevaa sallia nuorelle irtautuminen ja omaa tilaa, vaikkakin nuoren mielestä minä toki huolehdin aivan liikaa.
Sen kummempaa viisasten kiveä minulla ei valitettavasti ole fiksun nuoren kasvattamiseen, kuin tunnetaitojen ohjaus ja lempeä kasvatus pienestä pitäen.
Jos nuoren kanssa ei ole vielä tunnetaitoja opeteltu, niin ehkä tärkein, mitä teini-iässä voisi antaa, olisi neuvot ja vinkit itsemyötätuntoon. Nuoruuteen kuuluvat vahva itsekriittisyys ja erilaisuuden kokemukset. Näitä ja esimerkiksi ahdistuneisuutta on mahdollista helpottaa itsemyötätuntoharjoitteilla, samoilla jotka auttavat vanhempia vanhemmuuden polulla. Itsemyötätunnon avulla nuoren on myös mahdollista oppia tunnistamaan ja sanoittamaan hankalia tunteita. Teinien itsemyötätuntotaidoista ja niihin tukemisesta voi lukea lisää (tähän linkki esittelyyn).
Sitä ennen: keskustelkaa, kuunnelkaa, halatkaa ja pitäkää yhteys auki <3
Julkaistu 5/2024.
