Kiintymysvanhemmuuteen liitetään usein monenlaisia ennakkoluuloja. Saatetaan ajatella, että kiintymysvanhemman on oltava juuri tietynlainen, kaikkia kiintymysvanhemmuuteen perinteisesti liitettyjä piirteitä noudattava kasvattaja. Kiintymysvanhemmuuteen liitetään ehkä ajatuksia vanhemman uhrautumisesta, kasvatustyylin vaikeudesta tai siitä, että kiintymysvanhempi kasvattaisi lapsiaan lähinnä ulkopuolelta tulevien neuvojen mukaan. Usein keskusteluissa myös vilahtaa käsityksiä, joiden mukaan kiintymysvanhemmat ajattelisivat olevansa tavallista kiintyneempiä lapsiinsa.
Isomman lapsen lempeä kasvatus taas sotketaan usein rajattomuuteen, curling-vanhemmuuteen tai vapaaseen kasvatukseen. Kiintymysvanhemmuus tai lempeä kasvatus ei tietenkään ole mitään näistä.
TÄYSIN TAVALLISTA VANHEMMUUTTA
Mikä sitten on vastaus otsikon kysymykseen, millaista on olla kiintymysvanhempi? Ei sen erilaisempaa kuin vanhempana oleminen ylipäänsä. Omakohtaisesti en varsinaisesti identifioidu kiintymysvanhemmaksi, vaan ennemmin lapsentahtiseksi, lempeäksi kasvattajaksi. Ei siksi, että en kokisi jakavani kiintymysvanhemmuuden arvoja tai olevani kiintymysvanhempi, vaan ennen kaikkea siksi, että “kiintymysvanhempi” kuulostaa helposti liian kategorisoivalta. Me kaikki olemme kuitenkin ihan tavallisia vanhempia.
On totta, että kiintymysvanhemmuudessa ja lempeässä kasvatuksessa on omat erityispiirteensä, jotka joiltain osin eroavat voimakkaastikin perinteisestä länsimaalaisesta kasvatuksesta. Ainakin Facebookin vauvaryhmien perusteella voisi sanoa, että sellaiset asiat kuin perhepedissä (vauvaiän jälkeen) nukkuminen, pitkään imettäminen ja rangaistusten välttäminen ovat vielä jossain määrin marginaalisia ilmiöitä suomalaisessa kasvatuskulttuurissa.
Samaan aikaan me kaikki vanhemmat, kasvatimmepa lapsiamme miten tahansa, olemme erilaisia. Ei ole olemassa kahta samanlaista kiintymysvanhempaa, kuten ei täysin toisiaan muistuttavaa autoritaarista kasvattajaakaan. Ei myöskään ole niin, että ollakseen kiintymysvanhempi täytyisi suorittaa pilkulleen jonkinlaista tehtävälistaa. Jokainen on kiintymysvanhempi omalla, omalle perheelleen sopivalla tavalla.
Voidaan myös todeta, että monet kiintymysvanhemmuuteen liittyvät piirteet ovat koko ajan valtavirtaistumassa. Esimerkiksi vauvan kantaminen ja vauvan nukuttaminen vieressä eivät vaikuta olevan enää millään tavalla harvinaisia ilmiöitä. Samalla vaikkapa tunnekasvatuksen ja rakentavan vuorovaikutuksen tärkeydestä puhutaan koko ajan enemmän ja ne ovat monessa yhteydessä jo valtavirtaa.
MITÄ KIINTYMYSVANHEMMUUS ON OLLUT MINULLE HENKILÖKOHTAISESTI?
Otsikon kysymykseen voikin siis jokainen kiintymysvanhempi vastata vain omasta puolestaan, sillä kiintymysvanhemmuus on jokaisen vanhemman kohdalla erilaista.
Minulle kiintymysvanhemmuus antoi alunperin tukea olla vanhempi tavalla, joka tuntui juuri itselleni luontaiselta ja oikealta. Pian kuusivuotisen vanhemmuuteni taipaleella kiintymysvanhemmuuteen tutustuminen on antanut minulle myös paljon muuta. Olen oppinut valtavasti lasten kasvusta, kehityksestä ja toiminnasta. Monet vanhat ajatukseni ovat muuttuneet toisenlaisiksi. Uskon, että kiintymysvanhemmuuteen ja lempeään kasvatukseen tutustuminen on ohjannut minua kehittymään paitsi vanhempana, myös kokonaisvaltaisemmin ihmisenä. Ajattelen oman äitiyteni sekä kiintymysvanhemmuuden näkökulman äitiyteen ja lapsen kehitykseen vaikuttaneen myös siihen, että hakeuduin opiskelemaan varhaiskasvatuksen opettajaksi.
On toki mahdollista, että olisin jollain tavalla päätynyt kaikkien yllä luettelemieni asioiden pariin jotain muutakin kautta, jos en olisi löytänyt kiintymysvanhemmuutta tai lempeää kasvatusta. Tämä on kuitenkin ollut itselleni hyvä polku kulkea.
Yhdistyksen vapaaehtoisena toimimisen myötä olen saanut ympärilleni joukon ihmisiä, joiden kanssa pohtia vanhemmuuden haasteita ja oman elämän kipukohtia, samoin kuin jakaa iloja ja juhlia onnistumisia. Kiintymysvanhemmuuden kautta olen löytänyt yhteisön.
– Henriikka Vainio –
Julkaistu 1/2024.