MISSÄ MENNÄÄN NYT? 

Olen nyt siis ollut äitinä reilut kuusi vuotta. Tällä hetkellä saan olla äiti kahdelle pienelle lapselle, ja parhaillaan odotamme kolmatta lastamme syntyväksi. Kokemusta äitiydestä on tullut lisää.

Olisi hienoa voida kirjoittaa, kuinka vanhemmuuden alussa puutteelliset tunnetaitoni ovat nyt, harjoittelun ja oivallusten täyteisen matkan jälkeen, erinomaiset. Se ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa. Vanhemmuudessa kasvamisen, lapsen ja perheen kasvamisen myötä olen saanut huomata, että erilaiset ikä- ja kehitysvaiheet sekä elämäntilanteet haastavat tunnetaitoja eri tavalla. Aivan pienen lapsen kanssa haasteet ja ilonaiheet ovat erilaisia kuin isomman kanssa. Yhden lapsen kanssa elämä on erilaista kuin useamman lapsen vanhempana. 

Äitiys ei aina ole ollut helppoa. Se on asettanut minut silmätysten omien kipukohtieni ja heikkouksieni kanssa. Yksi näistä kipukohdista on ollut juuri puutteelliset tunnetaidot. Olen monet kerrat ollut valtavan pettynyt omaan toimintaani. Erityisesti ne hetket, jolloin en ole osannut toimia yhtä rauhallisesti, rakentavasti ja lempeästi kuin olisin halunnut, ovat haastaneet käsitystäni itsestäni äitinä. Miten rauhallisena pysyminen tai edes rakentavasti kiukkunsa osoittaminen voi toisinaan olla niin vaikeaa? Miksi toimin väärin, vaikka koko ajan tiedän, ettei se ole kannattavaa? Olenko enää edes se lempeä äiti, joka olen kuvitellut olevani?

Onneksi heikkojen hetkien vastapainoksi on myös valtavasti – haastavia hetkiä enemmän – hyviä hetkiä. Myös sellaisia hetkiä, joissa tuntuu, että äitinä olen osannut toimia oikeinkin. Tällaisia hetkiä on esimerkiksi silloin, kun lapsi iltaisin käpertyy kainalooni nukkumaan, osoittaa rakkauttaan tai kertoo kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Samoin sisarusten välinen ilmiselvä rakkaus ja toisesta huolehtiminen saavat sydämeni sykkimään ilosta. Ja kun lapseni tiukan paikan tullen käskee minua hengittämään ja silittämään itseäni, voin toivoa, että ehkä hänen matkansa tunnetaitojen kanssa olisi jo hyvässä alussa.

Olen onnellinen siitä, että se äitiyden syvä ilo ja onni lapsista on säilynyt sydämeni pohjassa läpi kaikkien vaiheiden. Äitiys on toisinaan rankkaa, mutta se on silti parasta, mitä minä olen tässä elämässä tehnyt. 

Sen sijaan, että sanoisin, että kulkemani tunnetaitomatka olisi valmis, voin sanoa, että tunnetaitoni ovat – ainakin toivoakseni – kehittyneet ja opittavaa riittää vielä runsaasti. Toisaalta tässä on juuri oma kauneutensa. Kenenkään meistä ei vanhempinakaan tarvitse emmekä edes voisi olla valmiita paketteja, vaan saamme yhä edelleen harjoitella, epäonnistua ja oppia. Samalla voimme näyttää lapsillemme arvokasta esimerkkiä siitä, etteivät aikuisetkaan aina osaa, ja kuinka mekin voimme pyytää anteeksi ja pyrkiä parempaan. 

Blogitekstin lopuksi haluan vielä korostaa, että tämä kaikki on omaa kokemustani. Toivon, että joku voi samaistua tekstiini ja ehkä saada siitä vertaistukeakin. Samalla se ei varmastikaan kuvaa kaikkien vanhempien kokemuksia. Tekstin ei ole tarkoitus aiheuttaa vertailua, vaan ennemmin se on kurkistus yhden, vielä keskeneräisen äidin ajatuksiin. 



– Kirjoittaja on Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö – 


Julkaistu 5/2024.