puheenjohtaja - Kiintymysvanhemmuus ry

Puheenjohtajan tervehdys

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 22 Nov 2021 08:17:49 +0000

10-vuotiaan Kiintymysvanhemmuus ry:n puheenjohtajaksi alkaminen tuntuu aika isolta askeleelta. Edelliset puheenjohtajat ovat tehneet työtä intohimolla, sydämellä ja vahvalla asiantuntemuksella ja tehneet yhdistyksestä sen, mikä se nyt on. Pieni, mutta aktiivinen ja näkyvä, vahvasti oman kantansa takana seisova yhdistys.

Yhdistyksen hallituksessa olen toiminut yhden vuoden, ja kiintymysvanhemmuudesta minulla on usean vuoden kokemus. Tunsin heti esikoisen odotusaikana vahvaa yhteyttä vauvaan, ja vauvan synnyttyä tutustuin kiintymysvanhemmuuteen silloisen faceryhmän kautta sekä lukemalla Alfie Kohnin Unconditional parenting. Kaikki tämä tuntui niin luonnolliselta ja itsestään selvältä, että olin aivan myyty ajatukselle heti. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin ollut heti valmis ja täydellinen kiintymysvanhempi! Näiden 6,5 vuoden aikana, joina olen saanut olla äitinä, olen kasvanut, kehittynyt, oppinut uutta ja saanut uusia ja uusia näkökulmia lähes joka päivä. Sen minulle ovat taanneet ennen kaikkea kaksi ihanaa lastani, jotka näyttävät vahvasti sen, miten vahva (tai heikko) meidän välisemme yhteys on. Heidän kauttaan myös ymmärrän, mikä on minun vastuullani ja vaikutuspiirissä ja mikä taas on minusta irrallista, toisen omaa persoonaa.

Iso osa ihmisenä ja vanhempana kasvua ovat tietenkin olleet ihanat ihmiset yhdistyksessä. Tukevat, herättelevät ja haastavatkin keskustelut somessa sekä ihan kasvotustenkin tuovat ajatuksia omaan vanhemmuuteen, mutta myös auttavat ymmärtämään erilaisia valintoja, tilanteita ja persoonia. Juuri tämä on yhdistyksen parasta sanomaa: jokaisella meistä on vielä opittavaa, ja kasvun tiellä on tärkeää saada sopivassa suhteessa haastoa omiin toimintatapoihin sekä ajatuksiin, mutta myös ymmärrystä ja armoa – kukaan meistä ei ole täydellinen ja valmis, ja kaikkiin asioihin emme edes pysty vaikuttamaan. Kun ymmärrämme ja sallimme itsellemme erehdykset ja niistä oppimisen, meidän on helpompi sallia sama lapsillemme. Tätä empaattista kulttuuria toivon yhdistyksen vahvistavan minunkin puheenjohtajakaudellani.

Toivon myös, että sanomamme ja tukemme tavoittavat yhä useamman perheen. Kiintymysvanhemmuus ja lempeä kasvatus vaativat toki henkisiä resursseja: pitää saada tai osata itse antaa itselleen itsemyötätuntoa ja osata reflektoida omaa toimintaansa ja vielä muuttua ja kasvaa, jos huomaa itsessään kasvun paikkoja. Tämän lisäksi pitää olla voimavaroja kohdata lapsi ymmärtäen, lempeästi ja tarvittaessa joustaen. Tärkeimpiä askelia mielestäni ovat kuitenkin asioiden tiedostaminen, halu ymmärtää ja tukea lasta ja tarvittaessa halu muuttua itse.

Vaikka haluaisimme tulla enemmän valtavirran aatteeksi, on yhdistyksellä kuitenkin arvonsa ja periaatteensa. Perhepeti, pitkä imetys, vauvan vessahätäviestintä, vauvantahtinen uni, rankaisemattomuus, lempeä vuorovaikutus ja läheisyys ovat aiheita, joita suojelemme. Vanhemmat tietenkin valitsevat itse, miten näitä soveltavat vai soveltavatko laisinkaan, mutta yhdistys seisoo näiden periaatteiden takana. Visiomme on saada kiintymysvanhemmuuden ja lempeän kasvatuksen periaatteet kaikkien vanhempien tietoisuuteen ja käyttöönkin, mutta matkalla sinne tulemme varmasti edelleen jakamaan mielipiteitä, ja yhdistyksen sanoma voidaan joskus tulkita väärin. Onneksi yhdistyksen sanomaa tukevat tieteelliset tutkimustulokset, joten on sinällään helppoa olla tiukasti tällä kannalla.

Puheenjohtajana saan kunnian ja vastuun luotsata yhdistystä kohti tavoitteitamme ja visiotamme. Olen iloinen ja kiitollinen, että saan tehdä työtä yhdessä upean hallituksen, aktiivisten toimihenkilöiden ja kaikkien teidän yhdistyksen jäsenten kanssa.

Iloa ja lempeyttä meille kaikille kasvussa ihmisinä ja vanhempina!

– Annika, Kiintymysvanhemmuus ry:n puheenjohtaja –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.

Puheenjohtajan tilinpäätös eli ajatuksia kuluneista vuosista

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 16 Nov 2021 09:25:57 +0000

Aktiivina toimiminen antaa tekijälleen aina paljon. On tärkeää saada tehdä työtä, jolla on merkitystä sekä muille että itselle. Itselleni aktiivivuodet antoivat niin paljon, että sitä on vaikeaa sanoin kuvailla. Osa kuvailun hankaluudesta johtuu myös siitä, että tekemistä, kokemista ja puuhaa on ollut niin paljon, että kuluneet kolme vuotta tuntuvat kymmeneltä. Liian paljon yksityiskohtia on unohtunut. Siksipä muistelen tässä vain suuria linjoja, ja kanssakulkijat antakoon anteeksi mahdolliset unohdukseni.

Mitä siitä sitten saa…
Kun vastaa kaikkeen kyllä?

Elämässäni on vain joitakin asioita, joita toteutan aina, johdonmukaisesti. Ehdotuksiin vastaaminen myöntävästi on yksi niistä. Ein sanominen ei sinällään ole vaikeaa, se vain ei ole mukavaa ja harvoin johtaa mihinkään jännittävään. Joo-asenne siis johdatti minut ensin aktiiviksi ja sitten puheenjohtajaksi. Onneksi niin. Joo-asenteen vuoksi olen myös onnistunut kasvamaan ihmisenä, ja ilman Kiintymysvanhemmuus-kuplan tarjoamia ärsykkeitä en olisi lähelläkään sitä ihmistä, joka olen tänä päivänä.

Puhun mielelläni Kiintymysvanhemmuus-kuplasta tai Kiintymysvanhemmuus-yhteisöstä, koska kuluneiden vuosien aikana olen onnekkaasti ympäröinyt itseni ihmisillä, joilla on samat arvot ja sama suunta vanhemmuudessa kuin minulla. Kuplan sisällä yhteisössäni on kuluneen vuoden aikana pohdittu paljon lasten lempeää kohtaamista, rankaisemattomuutta, ymmärtämistä, kuuntelua, yhteyttä, läheisyyttä ja perheen sisäisiä suhteita. Näiden lisäksi on keskusteltu myös uskonnollisista näkemyksistä, maailman rajattomuudesta ja arvoituksellisuudesta, hurjista anopeista, sukupuolirooleista, rintaliivien käytöstä, tasa-arvosta, äitien bailaamisesta ja tottakai tunnelukoista, synnytyspettymyksistä ja kohdun laskeumista. Jokainen keskustelu on kasvattanut ja avartanut näkökulmaani. Näiden keskustelujen ansiosta ymmärrän maailmaa paljon laajemmin. Kiintymysvanhemmuus-yhteisöni ansiosta minun on myös valtavan paljon helpompi suhtautua ympäristööni ja itseeni kiintymyksellä, inhimillisyydellä, vuorovaikuttaen rakentavasti ja arvostaen.

Tämän kaiken sain, kun vastasin kyllä. Suosittelen joo-asennetta kaikille.

Kun joutuu kohtaamaan itsensä?

Kulunut aika on ollut siis kanssakasvamista. On äärimmäisen upeaa, että vanhemmuus tarjoaa meille mahdollisuuden kasvaa ja korjata asioita, jotka eivät aiemmin ole sujuneet tai joita ei ole tullut edes miettineeksi. Kuitenkin oppiminen tässä, kuten missä tahansa muussa asiassa alkaa sillä, että tajuan kuinka vähän osaan. Vanhemmuuden alkuvuosiin, siihen, kun taaperosta kasvaa tomerasti tahtova pikkulapsi ja lopulta koululainen, kuului valtava määrä täydellisyyden tavoittelua ja valtava määrä pettymyksiä. On enemmän kuin vaativaa hankkia paljon tietoa, löytää mielestään unelmavanhemmuus ja ymmärtää, ettei kykene saavuttamaan sitä kuin korkeintaan ajoittain.

Kuitenkin juuri se turhautuminen ja mahdottomasta haaveilu on ollut asia, joka on lopulta vienyt minut olennaisimman äärelle ja tehnyt minusta sen vanhemman, joka olen nyt. Sen äidin, joka uskaltaa ääneen sanoa, että on ihana, mainio ja riittävän hyvä. Äidin, joka kertoo, että kykenee antamaan lapsilleen parhaat mahdolliset eväät elämään – vaikka ei ole täydellinen. Tai juuri siksi. Sillä suurin ja tärkeimmistä tärkein Kiintymysvanhemmuus-löytö on ehdottomasti tunnetaidot ja myötätunnon merkitys. Itsemyötätunnon kautta olen löytänyt sen arvostuksen ja inhimillisyyden, joiden ansiosta Kiintymysvanhemmuus arki tuntuu hyvältä ja oman näköiseltä elämältä. Itsemyötätunnon ansiosta olen se vanhempi, joka uskaltaa ja saa olla ylpeästi, innokkaasti ja epätäydellisesti Lempeä kasvattaja.

Tämän kaiken sain, kun uskalsin kohdata itseni myötätunnolla.
Kun saa kohdata muut samanlaiset?

Vuoden lopussa, jos ei muulloin, on tärkeää kiittää heitä, joiden ansiosta kulunut aika on ollut antoisaa. Kiitos siis ihanalle Kiintymysvanhemmuus-yhteisölleni, jota ilman en olisi se, kuka olen nyt. On ollut huikeaa sukeltaa erilaisten kohtaamisten ja kokemusten kautta omaan itseensä. Kiitos upeille yhdistyskavereille, vanhoille jäärille, mahdottoman ahkerille ja tukena ja turvana olleille varapuheenjohtajille. Kaikille, jotka ovat auttaneet minua taivaltamaan tätä matkaa niin puheenjohtajana kuin yksityishenkilönäkin. Kiitos uudelle puheenjohtajalle, joka ottaa valtikan ja lähtee viemään kasvavaa yhdistystä taas uuteen suuntaan.

Tämän sain, kun sain kohdata vertaisia. Suosittelen kaikille avoimuutta ja rohkeutta avata itseään uusille ihmisille.

Toivon, että me kaikki saamme tarkastella kulunutta vuotta lempeydellä ja itsemyötätunnolla. Että huomaamme sen olleen hyvä ja oman näköinen. Toivon, että saamme jatkossakin tarttua hetkeen, olla läsnä ja nauttia elämästä, olemisesta, perheistä.

Toivotan upeaa ja lempeää vuotta 2020 kaikille.

– Petra Masko, Kiintymysvanhemmuus ry:n hallituksen puheenjohtaja 2017-2019 –

Ps. Ettei jäisi sellainen olo, että kolmivuotiskausi on mennyt pelkästään omaan kasvuun, on pakko kertoa, että puheenjohtajakaudellani on moninkertaistettu jäsenmäärä, toimeenpantu mahtava ja toimiva toimihenkilömalli ja saatu 50 toimihenkilöä, perustettu liki 20 vertaistukikahvilaa, uudistettu iso vertaistukiryhmä, pidetty luentoja, koulutuksia ja kehitetty virtuaalisia osallistumismahdollisuuksia. Näistä kiitos kumppaneilleni. Ja, koska minun on mahdoton luopua yhteisöstäni, jatkan jotain pientä aktiivipuuhastelua myös tulevana vuonna.

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2019.

Kiintymysvanhemmuus ry:n puheenjohtajaksi

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 04 Nov 2021 08:47:31 +0000

Hyvin kliseisesti totean, että jos joku olisi kertonut puoli vuotta sitten minun päätyvän Kiintymysvanhemmuus ry:n hallituksen puheenjohtajaksi, olisin naurahtanut. Kun elämän antaa viedä, se kuljettelee yllättävään suuntaan. Niin kuin tässäkin asiassa. Puheenjohtajaksi päätyminen tuntuu nyt hyvältä ja luontevalta. Se kuitenkin vaati ajattelumyllyä, jonka yritän tähän tiiviisti purkaa.

Vanhemmuus on maailman palkitsevin, mutta samalla raastavan tuskallinen ja haastava tehtävä. Kun kokee käsissään olevan maailman tärkeimmän ihmisen koko elämä, ei ole ihme, jos joskus pelottaa. Henkilökohtaisesti mikään muu minussa ei ole kirvoittanut niin laajaa tunneskaalaa, kuin mitä vanhemmuus tekee, edelleen, liki päivittäin. Iloa, huojennusta, pelkoa, hellyyttä, syyllisyyttä, huolta, onnea, hämmennystä, vain muutamia luetellakseni.

Kiintymysvanhemmuus, lempeä kasvatus ja näihin kiinteästi liittyvät teokset ovat mahdollistaneet minulle sen oivalluksen, että vanhemmuuden ydin on iäti kasvava ihminen. Minun ei tarvitse muuttua toiseksi, olla täydellinen, tietää kaikkea. Minun täytyy vain pyrkiä elämänhallintaan, reflektoimaan omaa toimintaani ja kasvamaan jatkuvasti. Linda Adamsin sanoin: olemaan paras minä. Koska ihmiselle on ilmeisen luontevaa haluta kasvaa ja oppia uutta, muuttuu vanhemmuus kiintymysvanhemmuuden myötä yllättäen kenties vähemmän haastavaksi. Tämä keskeinen elementti mahdollistaa kiintymysvanhemmuuden myös meille, jotka emme olleetkaan luonnostaan kiintymysvanhempia.

Lapsuuden perheeni, näin jälkikäteen ajateltuna, on ollut Kiintymysvanhemmuus-henkisempi kuin mitä luulinkaan. Nukuimme yhdessä, minua kuunneltiin ja kykyyni päättää omista asioistani luotettiin. Meillä ei ollut turhia eikä tiukkoja rajoituksia ja lapsuuteni on ollut jokseenkin vapaa. Arvostan tänä päivänä vanhempiani paljon.

Kuitenkin näkemäni kuria kannattava maailma, opettajankoulutus sekä työelämä saivat minut ajattelemaan, että ainoa tie onnistua vanhempana olisi autoritäärinen kasvatus: ehdottomat rajat ja rakkaus, ja toisaalta täydellinen ”antautuminen” vanhemmuudelle. Haaveammattiini tutustuessani ja asioita pähkäillessäni havaitsin, että kasvatuksen ja lähiaikuisten merkitys lapsen elämään on järkyttävän suuri.

Pohdiskelen ja tunnelmoin paljon, joten koin nuo havainnot hyvin vahvasti. Onnistumisen panokset olivat liian kovat, epäonnistumisen riski hyvin korkea ja vanhemmuus kokonaisuudessaan sen laatuinen riski, että oli selvää etteivät minun rahkeeni siihen riittäisi. Päätöksen lapsettomasta elämästä tein nuorena aikuisena ja olin päätökseeni oikein tyytyväinen, siitäkin huolimatta että työni, lasten kanssa toimiminen ja heidän kanssaan vuorovaikuttaminen oli ja on minulle luontevaa.

Elämällä on se hassu puoli, että se ei tykkää mennä kuten on suunnitellut. Kahdeksan vuotta sitten, vastoin kaikkia suunnitelmiani, aloitin siihen astisen elämäni haastavimman työprojektin, perheen kasvattamisen. Ajatukseni vanhemmuudesta työprojektina kertoo siitä, miten kaukana nykyisistä ajatuksistani tuolloin olin. Luin raskausaikana kasoittain kirjoja vauvan kasvattamisesta ja kehityksestä, istuin neuropsykologian luennolla oppimassa kiintymyssuhteesta ja käytin tunteja sen pohtimiseen, miten onnistuisin kasvattamaan onnellisen ja itsenäisen lapsen. En oikein osannut iloita tai valmistautua elämänmuutokseen, koska minun tarvitsi koota kaikki mahdollinen tieteellisesti todistettu ja siten (minulle) looginen tieto lapsen kasvatuksesta.

Valitettavasti silloin hankitut tiedot eivät tukeneet vaistovanhemmuuden näkökulmaa. Minulle raskaus tai lapsen syntymä eivät siis tarkoittaneet vaistojen heräämistä tai varsinkaan niihin luottamista. Minusta tuntuu, että vaistoni eivät sanoneet minulle tuolloin yhtään mitään – ainakaan en niitä osannut kuunnella. Näin ollen kirjojen opit, neuvolan ohjeet ja sen aikainen valtavirtakasvatus olivat arkipäiväämme. Olin omistautunut vanhempi, mutta en kiintymysvanhempi. Välillä tunnen katumuksen aaltoja ja surua siitä, ettei esikoiseni vauva-aika ollut niin kiintymysvanhemmuuden tukema, kuin jälkikäteen toivoisin sen olleen. Tuohon aikaan en myöskään vielä osannut tasapainoilla niiden tunnevyöryjen kanssa, mitä vanhemmuus minussa aiheutti.

Onneksi lapsi alkoi opettaa meitä. Kun vauvan viestien lukeminen ei ollut vauvaviittomien ansiosta pelkän epävarman tulkinnan varassa, yhteistyömme kehittyi aivan uudelle tasolle. Olin jo aiemmin kokenut vuorovaikutuksen, yksilön kunnioituksen ja lapsen arvostamisen tärkeinä arvoina kasvatuksessa ja luontevasti ne tulivat osaksi arkea myös oman lapsen kanssa. Kuitenkin vasta lapseni opetti minulle sen, että lapsen ja vanhemman vuorovaikutus on vahvasti molemminpuolista. Lapsi tarvitsee yhteisön jäseneksi ja aktiiviseksi vuorovaikuttajaksi kasvaakseen opastajan ja mallin, ei johtajaa tai auktoriteettia. Lapset ovat osa laumaa. Samalla kun lapsi kasvaa, hän täydentää ja kasvattaa meitä. Hän haluaa tehdä yhteistyötä, joten toiminnallamme on sama suunta. Voimme neuvotella, pohtia ja kasvaa yhdessä. Molemmat kasaamme tietoa maailmasta, vaikka lähtökohtaisesti minulla onkin jonkinlainen etumatka ja siksi vastuu ohjata lasta oikeaan suuntaan.

Koin ensimmäisen muistamani Kiintymysvanhemmuus- elämyksen ulkoillessani noin puolitoistavuotiaan lapseni kanssa. Huomasin, että hän ei lähdekään kauaksi minusta ja haluaa pitää kädestä kiinni, kun kävelemme yhdessä. En silloin hoksannut miksi minua ilahdutti ja ihmetytti, ihan naurattikin havaintoni. Selitin sitä evoluutiolla (ihminen on laumaeläin) ja luonnonmukaisuudella, jota muilta osin elämässäni kunnioitin ja tuin jo tuolloin.

Vaikka oivallus oli mieleenpainuva, vielä tässäkään vaiheessa kiintymysvanhemmuuden ja minun tieni eivät kohdanneet. Luin kyllä vaistovanhemmuudesta (mm. Liedloff), mutta ajattelin sen olleen liian hippii ehkä jopa minulle. Filosofia ja ajatus olivat kuitenkin rakentumassa, se näyttää näin jälkeenpäin katsoen selvältä.

Mitä enemmän aikaa kului ja mitä vanhemmaksi lapsi kasvoi, sen vahvemmin aloimme keskittyä rakentavan vuorovaikutuksen kehittämiseen. Lapseni kuljetti minua kohti kiintymysvanhemmuutta. Luotin lapsen ymmärtävän ja haluavan toimia parhaan kykynsä mukaan yhteistyössä, vaikka Supernanny televisiossa toista vakuutti. Näin keskustelun, asioiden avaamisen ja perustelun hurjan tärkeänä ja olin havainnut kunnioituksen johtavan kunnioitukseen. Koetun, eletyn ja luetun vuoksi minulla oli käytössä metatietoa lempeästä kasvatuksesta. Aloin ymmärtämään, että vaikka vanhemmuudessa on kyse maailman tärkeimmästä tehtävästä, sen toteutuminen ja siinä onnistuminen ovat osa ihan tavallista elämää. Kyseessä ei ole työprojekti, kilpajuoksu eikä suoritus, vaan mitä suurimmassa määrin muita ihmisiä kunnioittava, tavallinen elämä.

Toista lasta odottaessa kiintymysvanhemmuuteen kiinteästi liittyvät vauvanhoitotavat, kuten pitkä imetys, kantaminen, vessahätäviestintä ja lapsentahtinen vieroitus alkoivat tuntua entistä vahvemmin tutuilta ja meille sopivilta. Kuopuksemme onkin saanut kasvaa kiintymysvanhemmuuden ilmapiirissä syntymästään lähtien.

Facebookin kiintymysvanhemmuusperheet -ryhmän ensimmäinen kohtaaminen oli huikea. Muistaakseni keskustelun aiheena oli kiintymyssuhteen merkitys ja sen näkyminen aikuisiällä. Minun mielestäni siellä tulkittiin teoriaa todella oudolla tavalla. Se ja moni muu seikka ärsytti, mutta silti jatkoin lukemista ja ihmettelin. Syyllistyin ja kummastelin. Ihailin.

Sanoin kavereille lukemistani teksteistä ja sain ohjeen, ettei kannata pohdiskella moisia hörhöilyjä.

Hörhöys kuitenkin houkutti, koukutti ja kolahti. Luin suositellut teokset, jotkut toistamiseen ja tutustuin hyvin pienellä aikataululla kaikkeen mitä käsiini sain. Tykästyin Jesper Juuliin (Viisas lapsesi) ja uudelleen Jean Liedloffiin (Continuum Concept). Ihmettelin Thomas Gordonin Toimivaa perhettä ja koin varmuutta siitä, että Gordonin ajatukset olivat oikeita. Toimiva perhe -kurssille sain mukaan myös lasteni isän ja sitä kautta koko perheen vuorovaikutus, dynamiikka ja taustavire muuttuivat entistä enemmän Kiintymysvanhemmuudeksi. Palaset loksahtivat paikalleen ja filosofia, jota olin rakennellut itsekseni, täydentyi kokonaisuudeksi.

Tänä päivänä koen, että pitkälti näiden teoksien, Toimiva perhe -kurssin ja kiintymysvanhemmuuden ansiosta perheemme vuorovaikutus on kohtuullisen helppoa ja yhteinen elämä onnellista. Sanoittaminen ja aktiivinen kuuntelu, lasten vapaus päättää omista asioistaan, neuvottelu ja keskustelu ovat arkipäivää siitä huolimatta, että joku taannoin ehdotti emmekö me voisi edes yhtä päivää olla tavallisia.

Kokonaisuuden löytyminen ei tarkoita, että tietäisin aiheesta kaiken. Tai että olettaisin aina vain onnistuvani ja osaavani, tai olevani ammattilainen. Tai etten tekisi virheitä.

Se tarkoittaa, että niin minä, niin kuin jokainen muukin perheessämme saa olla oma itsensä, ponnistelematta. Virheineen ja ominaisuuksineen. Minun ei tarvitse kantaa roolia tai pysyä tiukkana, kun tekee mieli vaihtaa mielipidettä. Minä saan antaa vaiston ja tunteen viedä, minä saan toimia ja vuorovaikuttaa omana itsenäni. Minä saan ihan julkisesti kertoa, että lapseni on paras ystäväni ilman, että mietin ajatteleeko joku etten osaa olla auktoriteetti. Mikä parasta, myös lapsi voi kertoa ystävilleen että minä olen hänen paras kaverinsa.

Ja ennen kaikkea, minä saan elää ja kasvaa lasteni kanssa. Minun ei tarvitse olla täydellinen, eikä minun lasteni tarvitse käyttäytyä virheettömästi. Olen vakuuttunut, että tuen näillä ajatuksilla ja lähetysmistavoilla heidän kasvuaan autonomisiksi, vuorovaikuttaviksi ja elämää kunnioittaviksi aikuisiksi.

Näiden moninaisten ja vielä osittain vajavaisten ajatuskulkujen kautta oivalsin myös, että voidakseni viedä Kiintymysvanhemmuus ry:n viestiä kiintymysvanhemmuudesta ja lempeästä kasvatuksesta, minun ei tarvitse olla yhtään enempää kuin jo olen. Riittää, kun olen ihan tavallisesti Kiintymysvanhemmuus.

Olen kiitollinen ja enemmän kuin ylpeä, saadessani hoitaa tätä tehtävää.

– Petra, Kiintymysvanhemmuus ry:n puheenjohtaja –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2017.